Eli tosiaan asiat meni niinkuin useimmilla muillakin.
Kävi vaan ilmi ettei toinen enää rakasta ja muuta vastaavaa.
En todellakaan väitä etteikö itsessäni varmankaan olisi ollut vikaa ja etten olisi hänelle aiheiuttanut kaikkea henkistä kärsimystä ym.
Mutta koskaan en myöskään edes ajatuksissani pettänyt tai muuten tahallisesti mitään tarkoituksellista pahaa aiheuttanut.
Nyt vaan ei yksinkertaisesti enää pää kestä, kaikki tunteet häntä kohtaan on täysin tallella vaikka erillään asutaankin. Ymmärrän myös sen tavallaan, että hän haluaisi jatkaa elämäänsä omillaan mutta kuitenkaan en jaksa vaan käsittää.
Itseni puolesta en voisi kuvitellakkaan muuta kuin häntä.
Ja aikaa kaikesta tästä ei ole kulunut kovinkaan kauan.
Toivottavavasti edes joku vastaavaa kokenut kommentoisi tai vastaisi tähänkin viestiin.
Kiittäen eräs erittäin tyhmästi elämänsä pilannut miespuoleinen henkilö.
Kävi vaan ilmi ettei toinen enää rakasta ja muuta vastaavaa.
En todellakaan väitä etteikö itsessäni varmankaan olisi ollut vikaa ja etten olisi hänelle aiheiuttanut kaikkea henkistä kärsimystä ym.
Mutta koskaan en myöskään edes ajatuksissani pettänyt tai muuten tahallisesti mitään tarkoituksellista pahaa aiheuttanut.
Nyt vaan ei yksinkertaisesti enää pää kestä, kaikki tunteet häntä kohtaan on täysin tallella vaikka erillään asutaankin. Ymmärrän myös sen tavallaan, että hän haluaisi jatkaa elämäänsä omillaan mutta kuitenkaan en jaksa vaan käsittää.
Itseni puolesta en voisi kuvitellakkaan muuta kuin häntä.
Ja aikaa kaikesta tästä ei ole kulunut kovinkaan kauan.
Toivottavavasti edes joku vastaavaa kokenut kommentoisi tai vastaisi tähänkin viestiin.
Kiittäen eräs erittäin tyhmästi elämänsä pilannut miespuoleinen henkilö.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Vaikeita asioita nämä.
Tunteet, vaikeatkin tunteet kuuluu elämään...
Ne pitää vaan käydä läpi. On selvää että kun on toiseen ollut ihastunut, rakastunutkin, ja tunteet on yhä päällä ja ikävä, toki sitä kokee pettymystä, loukkaantumista, itsesyytöksiä ja toisen syyttämistä, itsetunnon haavoja ja muita ristiriitaisia mietteitä, haikeasta surusta suuttumukseen. Tunteensa on hyvä kohdata ja myöntää, kuitenkin realistisesti.
Katkeroitumisella ei mitään voiteta.
Otsikossa sanoinkin jo olennaisen. JAKSAMISTA sulle!
Toivottaa
eräs myös vaikeita kokenut mieshenkilö.
Elämä jatkuu.
Sanot, että kaikesta ei ole vielä kulunut kovinkaan kauan: anna ajan kulua. Anna mielen tasaantua, käy läpi tunteet, kokemukset, muistot. Katso ihan rauhassa että mitä on jäljellä tämän ihmisen suhteen ja mitä muuten.
Jos tuntuu että pää ei kestä, ja muutenkin: kannattaa puhua. Etsi joku, jonka kanssa jutella. Tai kirjaa ajatuksia ylös. Se antaa vähän etäisyyttä asiaan, voi olla helpompi järjestellä systeemeitä.
Koeta pitää jonkinmoinen rytmi ja tolkku muutenkin elämässäsi. Se, että selviää arjesta, auttaa selviämään arjesta. Kuulostaa ehkä itsestäänselvyydeltä, mutta kun otat jonkin palikan elämästä, mihin pystyt nyt pureutumaan, ja setvit sitä, niin siitä saa yllättävästi tsemppiä muuhunkin.
Eihän sitä koskaan voi toiselle olla täydellinen, ei vaikka miten yrittäisi: ihmissuhteet on kompromiseeja. Itsekin varmasti tein exälle tarkoittamatta pahaa. Ja toisinpäin.
Vaikka Pale sanoi että katkeroitumisella ei mitään voiteta, niin hyvinkin vahvoja ja kielteiseksi miellettyjä tunteita voi nousta pintaan. Ne voi, ja pitää käydä läpi - joihinkin menee aikaa enemmän.
Voimaa.
Itselläni takana muutama kuukausi yksin asumista,itse lähdin koska mies antoi pitkään ymmärtää käytöksellään ja teoillaan ettei suhteella ole jatkuvuutta. Useampi vuosi yhdessä asumista, elämistä/arkea,raunioille rakennettu oli tämä suhde. (Miehelle netti,pelit ja pelikaverit,olut tärkeämpiä kuin minä....)
"Suhde" jatkui eronkin jälkeen nyt se on hiipunut olemattomiin.
Voi kun saisinkin kuulla "häneltä" nuo sanat jotka kirjoitit,hän ei halua minua enää,minä en halua mitään ja kuitenkin haluaisin kaiken ,etsin ihmistä mutta kädet ja sydän löytävät vain tyhjää...
Aika parantaa,tulee vielä päivä jolloin en enää kärsi,mutta siihen asti mietin vain miksi kaikki kävi niinkuin kävi!
Syyllistän itseäni,kysyn päivittäin minä minussa on vikana etten voi löytää/tavata kunnollista miestä joka toisi elämääni vihdoinkin sen rauhan,ilon ja tasapainon ilman,että joutuu elämään jatkuvassa epävarmuudessa toisen tunteiden aitoudesta ja syvyydestä!
Helsinki on pieni ,mutta selkeästi liian suuri etteivät "sielut" kohtaa... :-/
Aika. Eihän siihen muu auta. Ja joku päivä tapaat uuden, entistä ihanamman.
Suht sama tilanne mulla oli/on vieläkin. Olen mies ja aina ollut kunnolla, ei mitään pettämis/ryyppämis/hakkaamis -juttuja ollu koskaan. Erosta ja poismuuttamisesta aikaa n. 3 kk. Olen käynyt kaikki tunteet läpi, mietin kaikki asiat mitä tein/en tehnyt/olisi pitänyt tehdä yms. Syyllistin itteeni ja muita ja exääni. Olen siis pyöritellyt asioita joka ikiseltä kantilta niin että oma pääkin jo ihan sekaisin.
Exäni taas ei mieti mitään ja käyttäytyy täysin kylmästi.
Täysin on ollu surkea olo siihen asti kunnes tajusin, että perkele, arvo se on minullakin. Ei mua kohtaan vaan käyttäydytä noin paskamaisesti. Mulle on olemassa parempiakin ihmisiä, jotka osaa ajatella, selvittää ongelmia puhumalla ja kertoa OIKEASTI tunteistaan. Nyt rakentelen päiväni täyteen kaikkia menoja, pieniä tai suuria, sama se kuhan on tekemistä. Saa ajatukset muihin asioihin. Ja pikku hiljaa olo on parempi. En halua ketään vihata, mutta lievällä vihan tunteella mä ainakin pääsen/pääsin eteenpäin ja alkaa vanha unohtumaan.
Aikaahan se vaatii ja ajattelua ja puhumista, mutta kyllä se sieltä vaan tulee se hymykin joskus.
Aina tulen exästäni varmasti välittämään, mutta hänet on vaan "päästettävä menemään" tai muuten oma elämäni ei parane koskaan.
Elämä on itsekkäiden ihmisten leikki ja kiltit saa aina turpaan, mutta ainakin itse tiedän oman arvoni.
Kattelin tässä vanhoja viestejä. Varmaan oot jo aika vahvoilla elämässäsi nyt vuonna 2007, kun luin tämän. Silti mun on pakko sanoa, että nostan hattua sun ajatuksille ja kirjoitukselle. Se kolahti. Tunsin yhden ihmisen noihin aikoihin, jolla oli sama tilanne päällä, vaikka en mitään taustoista ja tapahtumista tiedäkään. Tuli vaan mieleen,e ttä voi kun hänkin olisi selvinnyt yhtä hyvin. Olin silloin kauhean huolissani, vaikkei mun huolehtimista kukaan kaivannutkaan. Enempi siitä oli haittaa, mutta eihän sitä itselleen minkään voi: kun joistakin ihmisistä pitää, niin haluaisi tehdä kaikkensa, että niillä olisi hyvä olo.
Noilla eväillä, mitä sulle on annettu pääkoppaan, menet vielä pitkälle. Kaikkea parasta!
Meillä sama juttu, kuin teillä ja varmaan miljoonalla muulla.
Meillä erosta on jo puoli vuotta, mutta olen edelleen ihan paskana. Poraan päivittäin enkä saa unta. Eikä pelkästään sen takia, että olisi toista niin ikävä, vaan sen takia, että sättii itseään, kun ei aikaisemmin tajunnut. Sitä tuntee olonsa niin uskomattoman tyhmäksi, kun on vuosi tolkulla joustanut ja tehnyt kaikkensa toista ajatellen, sitten tulee jätetyksi olan kohautuksella. Kaiken lisäksi rakas ex-mieheni korvasi minut uudella kolme viikkoa eron jälkeen.
Hänellä menee tosi hyvin. Erotuskat on karisteltu olkapäiltä ja uusi onnekas parisuhde kukoistaa. Itsellä menee ihan päin helvettiä. On ihan äärimmäisen vihainen ja katkera. Äsken juuri lähetin miehelle tulenkatkuisen meilin eräistä tavaroista. Pahinta on se, että tajuaa tekevänsä itsestään narrin itkiessään ja meuhkatessaan asioista, joista toinen on päässyt yli aika päiviä sitten. EI vaan pysty toimimaan järkevästi, kun on niin paha olla.
Kävin tänään terapiassakin juttelemassa, mutta ei siitä ole mitään hyötyä, kun terapiatäti kertoo asiat, jotka tietää itsekkin eikä elämässä muuten ole sen suurempaa draamaa, kuin ero, menetetyt unelmat ja kauhea ikävä.
Mikähän on virallinen toipumisaika tästä selviämiseen? Puoli vuotta ei tunnu minulle riittävän. Kauhea ajatella, että tätä kestäisi vielä kauan. Ahdistaa muutenkin, kun se terapiaistunto oli ihan yhtä tyhjän kanssa. Nyt ei voi enää mennä "hoitoonkaan" =)
Kuinka kauan teidän erosta on?
Avopuolisoni sanoi yllättäen 2 kk sitten että kaikki on ohi, tunteet on muuttunut jne. Vähän myöhemmin sain tietää hänellä olevan toisen naisen. Erillään asumisesta ja toisesta naisesta huolimatta en ole voinut unohtaa yhteisiä vuosia ja tunnen yhä vahvasti rakastavani häntä. Mietityttää kovasti pääseekö tästä koskaan yli ja kuinka surullista on se että itse yhä rakastaa muttei saa enää vastarakkautta. Miksi ihmiset muuttuvat niin ja miksi kumppanille ei enää loppuvaiheessa pystytä kertomaan tunteistaan. Eikö olisi reilua puhua asiat kerralla. Jätetyn on aina vaikeampi jatkaa elämää ja uskoa uuteen rakkauteen. Ja miten voisi edes rakastua uudestaan jos sydän on vielä sille ihmiselle varattu ja siellä ei ole tilaa uudelle. Voimia kaikille samoin tunteville..
Sama tilanne täälläkin :(. Ja varmati monella muulla. Sitä on itse ollut perustamassa perhettä, mutta toinen on "elänyt hetkessä". Yhtäkkiä ei enää tunnukaan oikealta, ja ainoa oikea ratkaisu on erota. Sen jälkeen mustamaalaamista, valehtelua ja muuta mukavaa. "Ystävinä" halutaan pysyä, mutta paljonko ihmisen on kestettävä?
aina, eikä sille mahda mitään. Päivä kerrallaan vaan menet eteenpäin, kyllä se ajan kanssa helpottaa, muuta keinoa siihen ei ole. Kyllä se sinunkin elämäsi siitä lutviutuu, tzemppiä
Niin luulin että on parasta erota.. vaan toisin kävi. Miksi on niin vaikeeta unohtaa.. unohtaa ja jatkaa elämää eteenpäin. Erota ihmisestä jota eniten rakasti. Vasta jälkeenpäin tajusin kuinka paljon hänestä välitinkään.. ja välitän edelleen. On niin vaikeeta nousta aamulla sängystä. muistaa taas ettei se toinen olekkaan enää osa elämääni. olin typerä. virheitä tehtiin.. molemmat. niistä jos joskus vielä anteeks voisin sinulta pyytää.. -Eräs erittäin tyhmästi elämänsä pilannut nainen..
Liikaa muistoja, liikaa yhdessä vietettyjä rakkaita päiviä, liikaa kauniita sanoja, tekoja.. ja vain sinä. En nähnyt muuta kuin sinut. Sinuun takerruin. Kaiken muun unohdin ja jätin. Nyt kun erottu ollaan. Mitä minulle jäi? ...Ei mitään.. olinhan itse jättänyt muut. Sinä lähdit. Ja vain sinua ajattelen. vaikka et enään välittäisikään minusta. tulen aina mustamaan sinut ja paikka on sinulla sydämmessäni. -Forever yors, nainen21
Niinhän siinä voi käydä. Oletko vielä ajatellut, että elämä voi tuoda eteesi mitä vain ja milloin vain! Ei eroaminen ole maailma kauheimpia asioita. Ja se voi teidänkin tapauksessa avata molempien silmiä ja varsinkin jos teillä ei ole ollut kovin riitainen ero, vaan olette pystyneet kommunikoimaan ja sopimaan asioista, niin mistä sen tietää vaikka päädytte jälleen yhteen. Kyllä ero mietityttää sitä toistakin puolta mitkä ovat ne sinun hyvät puolesi olleet, jota hän ei ole ehkä huomannut tarpeeksi arvostaa. Ole ylpeä itsestäsi, älä ota nyt ketä tahansa ja sitä exääkään ihan heti takaisin. Voimia sinulle ja ajattele positiivisesti elämästä niin päivistä tulee ihania, sinulla on varmasti monta ilon aihetta elämässä nyt ja tulevaisuudessa.
Eli tarkoitan sitä tällä "vuodatuksellani", että on muuten aika hankalaa ajatella mitä "elämäksi" kutsuttu asia ainakaan itselleni voisi tuoda.
Ja on vaikeaa löytää mitään positiivista asiaa tästä tai muistakaan päivistä mitä on kulunut kaikesta.
Pelkkää samaa saman asian miettimistä ja kelaamista.
Eli se tästä todellisesta "ilon elämästä" näillä hetkillä.
Ja kiitoksia kaikille muillekkin vastanneille.
Toivottavasti edes joku on itseäni vahvempi ja todellakin pääsee jaloilleen ja saa asiansa kuntoon.
Olen sitä mieltä, että vaikka kuulostaa, että olet jätetty osapuoli... niin et mielestäni silti voi ajatella, että "elämäsi on nyt pilalla ja mitään ilon aiheita ei ole. Tottakai alussa, jos siitä ei ole vielä pitkä aika... niin sinusta tuntuu että elämä ei kanna ja olet kaikinpuolin "lyöty ihminen... joku on kuitenkin joskus ollut sinusta kiinnostunut ja sinä et ole ollut jostain toisesta ihmisestä - eikö niin ? ajattele tilannetta toisinkinpäin... ja siten voit päästä myös eteenpäin. Valitettavasti aika vain parantaa haavoja ja sinäkin tulet huomaamaan, että ei se ero nyt niin kamalaa olekaan... ja jos vain voit vaikuttaa niin älä tee siitä ainakaan hankalampaa, koska se ei auta itseäsi ollenkaan. Kuulostat niin mukavalle ihmiselle, että uskon sieluntoverisi vielä olevan "matkalla luoksesi, vaikket ehkä juuri niin uskokaan :))))
VOIMIA & TSEMPPIÄ SINULLE... EI ELÄMÄ SUHTEEN PÄÄTTYMISEEN KAADU, EI SE TOINEN IHMINEN OLE MAAILMAN NAPA SINULLE KUITENKAAN - VALITAN.
Sinä tulet pärjäämään kyllä Elämä hymyilee Sinullekin :))
voihan se toki olla, että asiat noin menee mutta edelleen päivä päivältä ja yö yöltä kaikki asiat vaan yksinkertaisesti menee siihen pisteeseen ettei osaa antaa itselleen anteeksi ja ei muutenkaan mikään oikeen huvita varsinkaan ajatus, että joku toinen sielunkumppani olisi jossakin...
Aika, paikat ja omat tavat alkavat menemään jo pahasti sekaisin terveen järjen kanssa.
Mutta kait se sitten vaan oon niin tätä.