Tässä pientä stooria omasta elämästä ja nykytilanteesta. Näin siinä näyttää käyvän kun koko homma pysyy kasassa kriisien avulla.
Tapasin vaimoni ollessamme 16 vuotiaita. Itse olin henkisesti täysin hukassa ja tämä tyttö oli minulle se "pelastava enkeli". Monet vuodet hän yritti auttaa minua omissa kriiseissäni, kunnes 10v myöhemmin tajusin, että kriisien ratkaiseminen kuuluu minulle itselleni, sen on lähdettävä minusta. Tässä välissä oli myös monia muitakin kriisejä, kuten vaimoni pitkä masennus ja monenaista muuta. Kihlautuminen tapahtui vuoden tuttavuuden jälkeen niin, että vaimoni kysyi "millos mennään kihloihin?" , itse en voinut siinä henkisessä tilassa todeta muutakuin " mennään vaan" . Menimme naimisiin 4 vuotta myöhemmin, kaava asioiden hoitamisessa oli suunnilleen yhtä "tylsä" , taas siksi kun en osannut sanoa juuta enkä jaata. Tämän jälkeen perheeseemme on tullut 2 ihanaa lasta, joiden maailmaan saattamiseen liittyvät keskustelut olivat yhtä "tylsiä" kuin kaikki muutkin. Nyt vihdoin ja viimein tuli aika että sain oman pääni selväksi ja kasvatettua sen 27v kateissa olleen oman tahtoni ja opin suhtautumaan elämään sellaisena muin se on. Tämä kaikki aiheutti sen, että ensimmäistä kertaa aloin miettimään mitä kaikkea elämässäni on tapahtunut leijaillessani kuin lastu laineilla tuulten vietävänä. Tavallaan kaikki asiat ovat liiankin hyvin, on vaimo, 2 lasta,omakotitalo,uusia autoja jne jne... MUTTA, perimmäiseen kysymykseen pääsin kun mietin " koska minun on viimeksi tehnyt mieli hypätä vaimoni kaulaan ja sanoa RAKASTAN SINUA". Huomasin että sitä aikaa ei ole koskaan ollutkaan, en ole osannut olla rakastunut kaikkien kriisien ja masennusten keskellä. Nyt kun sen tunteen osaan, mielenkiintoni osoittaa se vaimolleni on täysin kateissa. Mieluummin aloitan "puhtaalta pöydältä" ja osoitan sen jollekin muulle... Mitenköhän tässäkin asiassa pitäisi edetä ? Mistä sen kiinnostuksen, jota koskaan ei ole ollutkaan enää löytää kun koko touhu on muutenkin liian arkista näiden vuosien jälkeen.
Tapasin vaimoni ollessamme 16 vuotiaita. Itse olin henkisesti täysin hukassa ja tämä tyttö oli minulle se "pelastava enkeli". Monet vuodet hän yritti auttaa minua omissa kriiseissäni, kunnes 10v myöhemmin tajusin, että kriisien ratkaiseminen kuuluu minulle itselleni, sen on lähdettävä minusta. Tässä välissä oli myös monia muitakin kriisejä, kuten vaimoni pitkä masennus ja monenaista muuta. Kihlautuminen tapahtui vuoden tuttavuuden jälkeen niin, että vaimoni kysyi "millos mennään kihloihin?" , itse en voinut siinä henkisessä tilassa todeta muutakuin " mennään vaan" . Menimme naimisiin 4 vuotta myöhemmin, kaava asioiden hoitamisessa oli suunnilleen yhtä "tylsä" , taas siksi kun en osannut sanoa juuta enkä jaata. Tämän jälkeen perheeseemme on tullut 2 ihanaa lasta, joiden maailmaan saattamiseen liittyvät keskustelut olivat yhtä "tylsiä" kuin kaikki muutkin. Nyt vihdoin ja viimein tuli aika että sain oman pääni selväksi ja kasvatettua sen 27v kateissa olleen oman tahtoni ja opin suhtautumaan elämään sellaisena muin se on. Tämä kaikki aiheutti sen, että ensimmäistä kertaa aloin miettimään mitä kaikkea elämässäni on tapahtunut leijaillessani kuin lastu laineilla tuulten vietävänä. Tavallaan kaikki asiat ovat liiankin hyvin, on vaimo, 2 lasta,omakotitalo,uusia autoja jne jne... MUTTA, perimmäiseen kysymykseen pääsin kun mietin " koska minun on viimeksi tehnyt mieli hypätä vaimoni kaulaan ja sanoa RAKASTAN SINUA". Huomasin että sitä aikaa ei ole koskaan ollutkaan, en ole osannut olla rakastunut kaikkien kriisien ja masennusten keskellä. Nyt kun sen tunteen osaan, mielenkiintoni osoittaa se vaimolleni on täysin kateissa. Mieluummin aloitan "puhtaalta pöydältä" ja osoitan sen jollekin muulle... Mitenköhän tässäkin asiassa pitäisi edetä ? Mistä sen kiinnostuksen, jota koskaan ei ole ollutkaan enää löytää kun koko touhu on muutenkin liian arkista näiden vuosien jälkeen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ei tullut sitten mieleen, että voisi vaikka sitä omaa vaimoaan rakastaa? Ei tietenkään. Sehän on jo loppuun kaluttu ja monet kurvit nähnyt, mitäpäs tolla enää. Olihan se tossa aikuistumisessa ja ihmiseksi kasvamisessakin tukena, mutta mitäs noita toisen panostuksia arvostaan. Itseäänhän sitä pitää ajatella. Ja lapsista viis. Rikotaan niittenkin perhe, kun kerran ollaan nyt "kasvettu aikuiseksi" vai oliko se taannuttu lapseksi.
Lukaisepas tuolta palstalta "suhteen lopettaminen" vaikka Ero-otsikon alta mm. oma kommenttini sekä parin muun. Voit sitten jatkaa siltä samalta palstalta niitä muita aiheita. Jospas alkais valottuun.
Tää on just sitä 30-kympin kriisi iskee ja kun just nyt ei huvita olla ton oman vaimon kanssa, niin pistetäänpäs sitten 4:n ihmisen elämä uusiksi ja huom! vain yhden tämän perheen jäsenen päätöksellä. Muilta ei paljoa kysellä. Siis haloo?? Se sun perhees on varmasti tärkeä instituutio niille muille jäsenille. Mikä oikeus sulla on sitä niiltä mennä rikkoon ja pistää niitten elämä uusiksi?
Se elämä parisuhteessa on aina tota, vaikka siinä jonkun uuden kanssa olisikin puolen vuoden ihastumis/rakastamisvaihe. Mitäs sitten kun se on ohi? Taasko uutta kehiin. Siitähän hyvä kierre alkaa.
Olet ihan oikeassa kun olet oivaltanut sen, että muutokset ja kriisien ratkomiset alkaa itsestä. Mutta mietipäs kuitenkin tätä elämäntilannettasi nyt. Et ole vastuussa enää vain itsestäsi, sinä olet aikuinen. Sinun tulisi näyttää hyvää esimerkkiä lapsillesi. Sinun tulisi olla yksi niistä, joka katkaisee tämän kertakäyttöavioliittojen kierteen, koska sinusta ne lapset tulee ottamaan mallia niitten parisuhteeseen. Ja sitä paitsi olen niin monen minua vanhemman ja eronneen kuullut sanovan, ettei ero kannata, koska mies/vaimo ei vaihtamalla kummene. Me ollaan kaikki muutkin kuin sun vaimos ihmisiä, ei sulle ole luvassa 100 hyvää ja miljoona kaunista, kun vähän alkaa arki tylsistyttään oman vaimon kanssa.
Tee sen sijaan töitä lastesi vuoksi. Menkää parisuhdeleirille. Löytäkää toisenne uudelleen. Tuskin se sun vaimos nyt niin kauhee otus on, etteikö sen kanssa vois asua, vaikka nyt aluksi tähtäimellä 10 vuotta, että lapset olisi isoja.
Jeesus että osaa raivostuttaa tollanen elämän tyyli.
Koko homman perimmäinen juju on siinä, että vaikka koko homma olisi menny arkiseksi, taustalla pitäisi olla se RAKKAUS toiseen ihmiseen. Tässä tapauksessa ainaiset kriisit ja niiden ratkominen ovat vieneet huomion siltä olennaiselta ja nyt kun kriisit on ratkottu sitä huomaa ettei saa itsestään millään ulos niitä RAKKAUDEN tunteita. Tukea olen saanut, mutta myös monet asiat ja tunteet ovat minulta kuolleet vaimoni pitkään jatkuneiden kriisien ja masennusten aikana. Pitänee koittaa selvittää asioita jotenkin, vaikka sitten koko homma menisi puihin, asiat pitää selvittää kuitenkin. Nykyinen meno ei nimittäin voi jatkua kovin pitkään, eli se, että olen muiden ihmisten ja naisten kanssa enemmän kuin vaimoni kanssa. Lapsilleni sentään aikaani on tajolla, onneksi :-)
kuulostaa...Miten lähteä etsimään sitä uutta rakkautta, kun kaikki on juurtunut niin syvälle sisimpään? Ollaankohan kohtalotovereita?
Mä tiedän varsin hyvin, että ne asiat joita käsittelen ovat hyvinkin yleisiä. En minä ole niiden kanssa yksin etkä sinä. Asiat on nyt vaan käytävä läpi, lopputuloksesta piittaamatta. Itselleni on pääasia että kaikki mitä elämässäni tapahtuu tulevaisuudessa perustuu aitouteen ja rakkauteen, mikäli sitä tunnetta ei saa hereille oman vaimon kanssa, niin...
Tiedän tapauksen toisinpäin kuin omasi. Näin:
On mies ja nainen. Molemmat sanovat rakastavansa tosiaan. Kaikesta huolimatta tuntuu, ettei kaikki ole ihan kohdallaan, vaikka onkin!
Mies ylistää vaimonsa rakkautta. Kehuu häntä joka asiassa. Vaimo on ollut hänen "pelastava enkelinsä". Ilman vaimonsa rakkautta hän ei olisi mitään, niin hänestä tuntuu. Vaimo on hänen elämänsä.
Eihän se niin voi olla, vai voiko?
Jotenkin tuntuu, ettei vain voi päättää ketä rakastaa ja milloin. Ei se, että "vain menitte kihloihin, naimisiin ja saitte lapsenne" tee siitä mitenkään arvottomampaa kuin jos olisitte olleet palavan rakastuneita. Usein naimisiinmenoakin pähkäillään niin kauan, että ehditään jo erota ennen sitä! Onko se parempi sitten?
Mielestäni sinulla on kolmenkympin kriisi, joka on itsetutkiskelun paikka. Elämässä kannattaa olla onnellinen ja iloita siitä mitä siinä on eikä haaveilla muusta.
Allekirjoittaisin sen kolmenkympin kriisin jos olisin elänyt ns.normaalia elämää tähän asti ja olisi jotain syytä sekaantua seuraavaan kriisiin. Sitä kun on ollut täysin pihalla,epävarma,läheisriippuvainen jne... kokoajan, kunnes silmä aukesivat noin 6kk sitten. Ei mulla ole mitään hinkua vaihtaa muijaa, huolestuttaa vaan kun en saa itsestäni irti niitä tunteita joita meidän välillä pitäisi olla. Rakkauden ei tarvitse olla niin palavaa ja pilvilinnoja täynnä kokoajan. Olen vaan jäänyt kaipaamaan sitä vaihetta elämässä ja viittä vaille olenkin mennyt rakastumaan muutamaan liittomme ulkopuoliseen ihmiseen. Eikä tarvitse moralisoida, tiedän että vaimollanikin on sellaisia ollut.
En itsekään varsinaisesti allekirjoita pelkkiä "ikäkriisejä". Sikäli tuo aloitusotsikkosi "Kriisistä kriisiin" kuvasi hyvin omaa elämääni. Minulla oli erittäin kriisinen varhaisnuoruus ja nuoruus, kymmenvuotiaasta aina parikymppiseksi asti. Tuolloin ajattelin "ei koskaan enää kriisejä", kiintiö tuntui olevan täynnä!
Eihän se niin kuitenkaan ollut. Menin naimisiin nykyisen mieheni kanssa, saimme lapsia ja sitten alkoi perhekriisien ja talouskriisien aika. Nyt pitkästi yli kolmekymppisenä iski taas itsenäistymiskriisi, vaikka minulla sekin on ollut jo useita kertoja...
Ei itsestä voi saada enempää tunteita irti kuin niitä on tullakseen. Pitkän suhteen aikana on täysin normaalia ihastua ja jopa rakastua toiseen. Pitää vaan yrittää tasapainoilla tunteidensa kanssa.
Omaan mieheeni en ole koskaan ollut tulenpalavan rakastunut. Kuitenkaan en kertaakaan ole katunut, että menimme naimisiin ja saimme lapset. Me kuulumme yhteen. Kahteen poikakaveriini ennen miestäni tunsin todellista kiihkoa! Mutta mitä merkitystä sillä on? Se katosi vuodessa parissa nykyisen suhteeni tasolle.
Olen tällähetkellä miltei rakastunut toiseen mieheen. Yritän sinnikkäästi poistaa itsestäni noita rakkauden tunteita! Tiedän, että ne tuovat mukanaan vain harmia ja lisää kriisejä.