Näin se menee:
Kimpassa ollaan oltu 15 vuotta, josta naimisissa 5 v. Nuorina ollaan toisiimme tutustuttu ja alkuvuosista en muista mitään erikoista. 7-8 vuoden jälkeen saimme toivotun esikoisemme ja 1½vuoden päästä toisen lapsen. Kuopusta odottaessani mies kulki paljon yksin ravintoloissa, joka johtikin sitten pettämiseen (jokseenkin eivät esileikkiä pidemmälle päässeet, mutta nakuna ne vierekkäin nukkumasta löysin)...
Asiaa puitiin ja asiasta puhuttiin ja mies vannoi ikuista rakkautta minuun ja kosi (josta vuoden kuluttua sitten häät pidettiinkin). Itse en siinä tilassa jaksanut ajatella eroa (oli 1½-vuotias ja toinen mahassa, laskettuun aikaan oli muutama viikko). Muutama vuosi meni enemmän ja vähemmän katkeruuden merkeissä ja asia jopa unohtuikin.
Sitten mieheni lähisukulainen teki itsemurhan ja mies joi suruunsa, yritin olla tukena parhaani mukaan, ja surin itsekkin, minkä nyt toisen surulta pystyin. Jotenkin koin tarpeettomaksi siihen aikaan itseni mieheni silmissä ja se sitten johti asiaan, että hain tarpeellisuutta ja itsevarmuutta muualta. Ja olinkin sitten itse se pettäjä. No, asian kerroin heti miehelleni ja hän sanoi ymmärtävänsä sen ja antoi anteeksi.
Nyt tästä on kulunut kohta kolme vuotta. Tapahtuman jälkeisenä aikana (1-2 vuotta)mies on purkanut tunteitaan juomiseen ja baari-illan jälkeen kotiin tullessaan aamuyöstä minun haukkumiseen(huora ym. huono äiti)... lapsetkin joskus ovat heränneet näihin aamullisiin "keskusteluihin".
Tuon nimittelyn hän lopetti siis joku aika sitten ja tilanne rauhoittuikin vähän.
Nyt on jonkin aikaa ollut se tilanne, että mies tekee aamusta iltaan töitä ja viikonloppuisin sitten juo, jossain muualla kun kotona. Viime viikonloppuna ilmoitti aamuyöllä, kun oli baarista tullut, että tarvitsee omaa aikaa ja lähti aamulla jatkamaan. Seuraavan päivän oli pois ja yön ja aamulla tuli kotiin (huom. tiedän kuitenkin missä oli, ei toista naista). Viikko meni sitten suht hyvin ja annoinkin mieheni huomata miten häntä rakastan, ajattelin sen helpottavan tilannetta. Kuinkas ollakkaan, sama tilanne... Taas lähti baariin ja aikoi löytää itsensä ja mennä juomaan... Luonnollisesti minä olen lasten kanssa kotona.
Mitä olette mieltä? Olenko ansainnut tämän kohtelun oikeasti? Kaunko jaksan?
Kimpassa ollaan oltu 15 vuotta, josta naimisissa 5 v. Nuorina ollaan toisiimme tutustuttu ja alkuvuosista en muista mitään erikoista. 7-8 vuoden jälkeen saimme toivotun esikoisemme ja 1½vuoden päästä toisen lapsen. Kuopusta odottaessani mies kulki paljon yksin ravintoloissa, joka johtikin sitten pettämiseen (jokseenkin eivät esileikkiä pidemmälle päässeet, mutta nakuna ne vierekkäin nukkumasta löysin)...
Asiaa puitiin ja asiasta puhuttiin ja mies vannoi ikuista rakkautta minuun ja kosi (josta vuoden kuluttua sitten häät pidettiinkin). Itse en siinä tilassa jaksanut ajatella eroa (oli 1½-vuotias ja toinen mahassa, laskettuun aikaan oli muutama viikko). Muutama vuosi meni enemmän ja vähemmän katkeruuden merkeissä ja asia jopa unohtuikin.
Sitten mieheni lähisukulainen teki itsemurhan ja mies joi suruunsa, yritin olla tukena parhaani mukaan, ja surin itsekkin, minkä nyt toisen surulta pystyin. Jotenkin koin tarpeettomaksi siihen aikaan itseni mieheni silmissä ja se sitten johti asiaan, että hain tarpeellisuutta ja itsevarmuutta muualta. Ja olinkin sitten itse se pettäjä. No, asian kerroin heti miehelleni ja hän sanoi ymmärtävänsä sen ja antoi anteeksi.
Nyt tästä on kulunut kohta kolme vuotta. Tapahtuman jälkeisenä aikana (1-2 vuotta)mies on purkanut tunteitaan juomiseen ja baari-illan jälkeen kotiin tullessaan aamuyöstä minun haukkumiseen(huora ym. huono äiti)... lapsetkin joskus ovat heränneet näihin aamullisiin "keskusteluihin".
Tuon nimittelyn hän lopetti siis joku aika sitten ja tilanne rauhoittuikin vähän.
Nyt on jonkin aikaa ollut se tilanne, että mies tekee aamusta iltaan töitä ja viikonloppuisin sitten juo, jossain muualla kun kotona. Viime viikonloppuna ilmoitti aamuyöllä, kun oli baarista tullut, että tarvitsee omaa aikaa ja lähti aamulla jatkamaan. Seuraavan päivän oli pois ja yön ja aamulla tuli kotiin (huom. tiedän kuitenkin missä oli, ei toista naista). Viikko meni sitten suht hyvin ja annoinkin mieheni huomata miten häntä rakastan, ajattelin sen helpottavan tilannetta. Kuinkas ollakkaan, sama tilanne... Taas lähti baariin ja aikoi löytää itsensä ja mennä juomaan... Luonnollisesti minä olen lasten kanssa kotona.
Mitä olette mieltä? Olenko ansainnut tämän kohtelun oikeasti? Kaunko jaksan?
Vastaukset 11
Vanhimmat
selvänä joutuu taistelmaan todellisuutta vastaan.
Ongelmia ei paranneta viinalla, ne oppivat aina uimaan.
Olette ehkä yhdessä, koska olette aina olleet yhdessä. Jos jatkaminen on pään hakkaamista kuvainnollisesti seinään on parempi erota.
Toisten on vaikea nähdä ja ymmärtää toisten ongelmia, sen voitte tehdä vain itse. Siinä taas haittaa että on liian lähellä.
Lapset hankaloittavat tilannetta, mutta vaikka lapsilla ei olekaan koskaan muita vanhempia kuin te niin ei teidän silti tarvitse olla yhdessä jos on parempi olla erossa.
Vaikeinta avioliitossa on jatkaminen ja jaksaminen toisen kanssa. Teillä on niin paljon yhteistä matkaa takana että oikeasti jo tiedätte mitä on edessä. Olisi tietenkin hyvä jos onnistuisitte sopimaan jatkosta, oli se mikä tahansa, yhdessä. Lasten vuoksi.
Mutta jollei se käy niin se ei käy. Sitten on tehtävä toisin. Lopulta jonkun on tehtävä liike ja jatkettava eteenpäin mikäli kuviot vain toistavat itseään eikä siinä ole tulevaisuutta.
kun noin sinisilmäinen olet. ja et ymmärtänyt että toiseen suuntaan kantapäät kääntää kun ukkosi toisen naisen kanssa alasti nukkumasta sängystä löysit, (ja hah, olitko niinkin sokea ettet ymmärrä että rakastelun päälle nukutaan makeasti???)
Tuossa tilanteessa jossa nyt olet, teet hallaa miehellesi, kun et älyä potkaista sitä perseelle ja lujaa. Hän ei "ymmärryksellä" tokene.
Keräät vaan kimsusi ja kampsusi/tai hänen, ja sitten eri katon alle. Ainoa oikea vaihto-ehto.
Sorry, nyt kun sanoin totuuden, ei tainnut kivalta kuulostaa, toivon kuitenkin Sinulle kaikkea hyvää, ja jaksamista.
Kiitos vaan vastauksesta!
On hyvä tietää että olen ansainnut tämän. Jo siitäkin syystä, että olen itse ollut myös kusipää häntä kohtaan...
Annoin hänelle kaksi vaihtoehtoa: JOKO jos rakastaa, niin asiat muuttuu ja paljon TAI jos ei, niin sille ei voi mitään, se on siinä.
Vielä ei ole kuulunut mitään...
Taidan luovuttaa...
Keskusteltu on jonkin verran nyt asiasta. Kuulemma rakastaa mua, että siitä ei ole kysymys. Aikoi myös lopettaa tuommoiset juopottelut... Ja mun pitäs nyt saada näytettyä hänelle, että hän on mulle tärkeä. Läheisyyttä kaipaa. Nyt autatte mua kyllä! Miten parhaiten näytän sen hälle? Koska en ole mikään hali-pusityyppi. Ja luottamuksen arvoinen olen ollut, mutta silti epäilee...
Tein kyllä aika selväksi, että kauaa en enää jaksa... vaikka ei mulla varmaan olisi ollut oikeutta niin sanoa...
älä luovuta. Mulla vaimolla diagnisoitiin uusi ukko huhtikuussa. Olen kuitenkin varma haluan olla että vaimoni kanssa ja jatkopala löytyy. Vaimo täytti just 50 ja sillä on joku helvetin alemuuskompleksi päällä, työstessi ei auta yhtään. Kaikki on meillä ulkoisesti ok, ja sisäisestikin. ei pitäis olla mitään stressiä meidän välillä. Mutta se uusi ihminen, olen jutellut jopa se urhon kanssa joka hakee omaa eroaan. Mä eioin selvitä tästä ja voittaa puolisoni takasin. en aio enää erota. yksi kerta riittää...
ala oleen hali-pusi-tyyppi, jos toinen vaikka kaipais sitä
pakko luovuttaa, koska mies on päätynyt eroon ja on löytänyt jo uuden tilalle. Että se näistä 15 vuodesta...
Elät vaikeaa tilannetta, itse olen elännyt ja elän samaa... 7vuotta oltu yhdessä 6 ja 3 vuotiaat lapset ja puolitoista vuotta sitten vasta naimisiin ja suhdettamme varjostaa ja on aina varjostanut luottamus pula ja päihteet (lääkkeet ja alkoholi) 7 vuoteen mahtuu yksi 2 vuoden raitis jaksokin. Itse käyn ammattiauttajan luona juttelemassa asioistani. Sen olen oivaltanut, että koskaan en tule luottamaan mieheeni 100%:sti, mutta luottamus voi kasvaa. Nyt se on 20%. Olemme yhdessä, mutta asumme erillämme, jo puoli vuotta, koska juo. Irti päästäminen on vain tosi vaikeaa, vaikka tiedän, että jos jostain luopuu niin jotain uutta tulee tilalle. Lopullinen ero vain vaatii helvetisti itsekuria ja voimavaroja. Silloin kaikki on helppoa kun vihan tunteessa toimii, mutta kun viha alkaa jäämään taka-alalle niin erossa pysyminen on vaikeaa, vaikka järki sanoisi mitä. Tiedän, että minun ei tarvitse enää yrittää muuttua, jotta luottaisin, se helpottaa kun tietää ettei se ole mahdollista, mutta onko sellaisessa suhteessa järkeä, jossa ei ole rehellisyyttä, avoimuutta ja luottamusta, EI! Olemme käyneet parikeskusteluissa, ne on ihan hyviä. Sitten miettii ettei se mies vaihtamalla parane, kaikissa on vikansa, mutta onko ne sellaisia joiden kanssa voi elää...Ei luottamus pulan kanssa voi. Silti ajattelen, että on se tyhjää parempi. On joku joka jakaa vastuun rahasta ja lapsista, kuin olisi yksin. Sairasta ehkä. Meillä on yhteinen talo, jossa minä asun, remontit kesken. En jaksa erota, en vielä, mutta työstän asiaa koko ajan. Hiljattain yllätin mieheni näistä porno sivuilta, en ollut edes vihainen, ymmärrän että ei tällaisessa ole hänestäkään järkeä ja jotenkin ne halut on tyydytettävä. Omalla kohdallani ihmissuhde asiat ovat kaikkein vaikeimpia. En usko oman mieheni muuttuvan. Teen auttamis työtä työkseni ja sielä uskon jokaisen ihmisen kohdalla muutoksen mahdollisuuteen...Jotenkin ajattelen, että kai minullakin menee lopulliseen eroon vielä seuraavat 7 vuotta niin kuin sinäkin sanot, että olette ollet jo yhdessä 15 vuotta, ero on vain niin vaikea. En ajattele, että tämä on kohtaloni vaan minulla on täysi vapaus valita kenen kanssa elämääni jaan vai olenko yksin.
"Olenko ansainnut tämän kohtelun oikeasti?"
No, mitäs itse ajattelet? Herranjestas sentään, sinulla on kaksi lasta ja vaikutat normaalilta ihmiseltä. Eihän se mies siitä mihinkään muutu, ei ne ongelmat katoa sormia napsauttamalla. Onko sinulla aviomies ja kaksi lasta vai kolme huollettavaa?
Mietihän mikä on sinulle ja lapsillesi tärkeää?
Ei tarvi enää miettiä, mies haluaa eron.
Odotettavissa oli, mutta pahalta tuntuu...