Miten suhtaudutte naiseen ,joka puolen vuoden kuluttua miehensä kuoleman jälkeen aloitti uuden suhteen?.Puhun ystävästäni joka menetti miehensä aivokasvaimeen,sanoi tehneensä jo surutyötä miehen eläessä,kaikki paheksuivat häntä,minä en!
Aviomiehen kuolema!
sivusta seurannut
111080
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Suhtautuminen on, että asia ei minulle kuulu.
ole mitään merkitystä, jokainen tekee niinkuin parhaalta tuntuu, toisella suruun voi mennä vuosia, toisella vaikkapa tuo puoli vuotta. Olet todellinen ystävä, koska tuit häntä vaikean tapahtuman jälkeen, se varmasti lämmitti hänen mieltään. Ihmiset ovat toisinaan liian suvaitsemattomia toisiaan kohtaan, ikävä kyllä =(
elää elämäänsä miehensä/vaimonsa kuoleman jälkeen. Minä en ainakaan tuomitsisi ketään. Jokainen suree omalla tavallaan, ei siinä ole mitään aikarajaa, milloin voi tehdä mitäkin.
Aika vanhanaikaista tämmöne. Tämä on semmoista henkistä väkivaltaa puolin ja toisin. Yksi haluaa unohtaa ja eteenpäin, toinen haluaa muistaa ja jäädä murehtimaan. Muistaakseni sodan jälkeen oikee kehoitettiin naisia 'muistamaan' ja 'kunnioittamaan' sodassa kuolleita nuoria aviomiehiään. Siis elämään ilman puolisoa... EI SAA ELÄÄ! Se vielä puuttuisi, että nainen haudataan elävältä tai siis poltetaan elävältä, niin kuin Intiassa tehään aviomiehen kuoltua.
Kuolleen puolison muistoa voi kunnioittaa ihminen omassa tykönään. Kuolleen henkilön muisto säilyy jokaisen hänet muistavan sydämessä. Käsittääkseni naisen ei kuulu uhrata elämäänsä tälle...eikä miehenkään, vaan etsiä itselleen kumppani, jos niin haluaa.
Voisi kyllä ajoissa tehä tämmöiset asiat kuuluville toisillekin ihmisille hän, joka on jättämässä tämän elämän. Jos ei siihen sitten pysty, viekööt asiansa hautaan. Ei jälkeenjäävien elämää voi toinen 'määrätä'. Kaikkein kauneinta olisi, jos kuoleva oikein pyytäisi toista elämään elämäänsä eteenpäin...
Elämää ei voi kahlita.
Vanhankansan mukaan puolison menettäneen kuuluisi elää surien loppu elämänsä,ainakin kymmeniä vuosia.
Olen kohdannut elämäni varrella paljon kuvailemiasi tapauksia.
Siinä leski on vajaan vuoden sisällä aloittanut uuden elämänsä viettäen normaalia sinkku elämää,kaikissa tapauksissa hänet on tuomittu pahaksi ihmiseksi ja kuinka hän saattoi tehdä noin näin lyhyen ajan kuluessa miehensä kuolemasta,kaikissa tapauksissa on mennyt sukulaisuus suhteita sekä joitain ystävyys suhteita.
Tavallaan asia on käsitetty niin että heti kun on ukko multiin pistetty niin uutta matoa koukkuun.
Itse olen muuttanut omaa kantaani(omaan läheisiä kokemuksia).
Mielestäni suruajalle ei ole olemassa kesto määritelmää,koska surra voi miestään vaikka haluaakin saada uuden mahdollisuuden elämälleen.
Ei elämäänsä tule lopettaa toisen pois menon vuoksi.
Mutta kyseessä on myös moraalinen näkökulma.
En saata hyväksyä leskeä joka miehen kuoleman jälkeen heti aloittaa tanssireissut ja ilon pidon!
Hyväksyn asian paremmin niin jos leski elää normaalia rataa ja käy juhlimassa normaalisti.
En voi sille mitään että pahalta tuntuu ihmiset jotka ns.rakkaansa hautaan saatettuaan seuraavalla viikolla ovat viihteellä,sellaisiakin on.
Uskon että puolen vuoden kuluttua leski joka alkaa hieman reissaamaan ja nauttimaan elämästään on oikeutettu jatkamaan elämäänsä.
Mutta kohtuudella.
Ihmisen elämä on arvokas,ja muiston vaaliminen on kunnioitusta vainajaa kohtaan.
Kuukauden parin kuluttua hautajaisista on vielä liian aikaista iloita.
Rakkaus syttyy jos on syttyäkseen leskellekkin,mutta suoranainen metsästyksen aloitus täysin palkein aiheuttaa ulkopuolisista tunteen että tämä ihminen ei paljon perustanut puolisostaan ,taitaapa olla vain tyytyväinen kun kuoli.
Kaikessa on tietty harmonia,ja jokainen kyllä sisällään tietää milloin on liian aikaista ryhtyä sinkkuilemaan.
kuolema ole sinua vielä lähellä koskettanut. Et nimittäin tiedä lainkaan, mistä puhut.
Ei ketään surra sen takia, mitä muut ajattelevat. Ei se ole aitoa, pelkästään kulissia. Läheisen menettäminen on sellainen kriisi, että ei siinä naapurien kauhistelut paljon hetkauta. Pääasia on, että voi vielä välillä nauraa ja pitää hauskaa, ettei jämähdä sinne sängyn pohjalle pillereiden kanssa. Itku tulee vielä kymmenienkin vuosien päästä. Ei se suru lopu koskaan. Siihen vain tottuu.
Minä toivoisin, että minun hautajaisissani ihmisillä olisi myös hauskaa. Minun rakkaitteni hautajaisissa on myöskin naurettu, ajateltu positiivisesti mutta myös paljon itketty. He olisivat toivoneet sitä positiivisuutta myös. Elämä jatkuu.
"Käsittääkseni naisen ei kuulu uhrata elämäänsä tälle...eikä miehenkään, vaan etsiä itselleen kumppani, jos niin haluaa."
Ei kukaan ole uhrautumisesta puhunutkaan. Pointti on se, että puoli vuotta on kuitenkin niin lyhyt aika, ettei siinä juuri ehdi toipumaan. Tai ehtii sen verran, että haetaan uusi kumppani hätävaraksi, jonka tunteilla voi leikitellä siinä vaiheessa, kun toipuminen on kokonaan ohi.
Tää on just tätä: nykyisin kaikki pitää saada nyt ja heti. Aikaa tutustumiseen tai edes (puolison) kuolemasta selviämiseen ei ole. Oma suu ensin. Ihmisillä on selvästi kiire - hautaan....
Tää on just tätä: Hölynpölyä toisten ihmisten sormellaosoittaminen!
**Aikaa tutustumiseen tai edes (puolison) kuolemasta selviämiseen ei ole. Oma suu ensin. Ihmisillä on selvästi kiire - hautaan....**
Entäpä, jos leskellä olikin aikaa riittävästi selvitä puolisonsa kuolemasta? Entäpä, jos ei leikittelekään toisen tunteilla? Entäpä jos ihmiset ovatkin erilaisia??
Toinen tarvitsee aikaa ja toinen selviää nopeammin. Tässä oli ennemminkin kysymys selvästi siitä, miten vainajan tunteneet muut ihmiset kokivat lesken käyttäytymisen...SIKSI kirjoitin aiemmassa viestissäni, että kuolevan ihmisen olisi syytä tehdä kuuluville oma tahtonsa, ettei jälkeenjääneitten tarvia tämmöisestä toisiaan repiä.
Mitään määrättyä suruaikaa ei ole, että pitäisi musta huntu silmillä kulkea.
Tuli jopa mieleen semmoinen, että kuoleva puoliso olisi voinut olla onnellinen jos nainen löytää uuden miehen, joka pitää hänen vaimostaan huolta jatkossa eikä tarvitse kuollessa semmoisesta asiasta huolta kantaa.
Siis väittäisitkö, että esim. isäni ei siis surrut äitini kuolemaa, vaan lähti kieli vyön alla etsimään uutta kumppania, jonka tunteilla hän on nyt sitten seitsemisen vuotta leikitellyt?
Et ilmeisesti tiedä elämästä mitään etkä ole itse kokenut mitään. Heittelet vain jotain ihmekommentteja asioista, joista kuvittelet tietäväsi jotain. Ainahan sitä voi sormi ojossa opettaa muita, miten elää oikein ja 'sinun tavallasi vielä oikein'.
Isäni on kohta 7-kymppinen ja täytyy sanoa, että hän on kaikkea muuta kuin tähän kuuluisaan kategoriaan 'kaikki mulle heti ja nyt' kuuluva ihminen.
Minua itseäni ainakin hävettäisi osoittaa sormella muiden ihmisten valintoja ja moralisoida tietämättä kenestäkään mitään.
Mutta mielestäni olet anteeksipyynnön velkaa isälleni. Sanoithan, että puoli vuotta on lyhyt aika ja uusi kumppani on vain hätävara. Tarkoittanet siis ylipäätänsä kaikkia tapauksia - ei vain tätä alkup. kirjoittajan tapausta.
Surullista, että tuollaisia ihmisiä löytyy. Jotka tuomitsevat ja moralisoivat. Anna ihmisten elää niinkuin he haluavat. Niin sinullekin se voidaan sallia.
Äitini kuoli rintasyöpään, kun olin 18-vuotias eli siis n. kuutisen vuotta sitten. Äitini oli isäni elämän suurin rakkaus ja hän aina muistaa kertoilla tarinoita, miten he äitini kanssa tekivät sitä ja tätä ja kävivät siellä ja täällä. Isäni löysi uuden naisen elämäänsä n. puolen vuoden jälkeen äitini kuolemasta. Nainen on aivan upea ihminen. Todella kiva ja ystävällinen, oikea helmi.
Sisarieni kanssa olemme onnellisia, että isäni löysi vielä vanhoilla päivillään uuden ihmissuhteen eikä hänen tarvinnut jäädä yksin. Miksi isäni olisi pitänyt myös kuolla äitini kanssa? Hän on mennyt elämässä eteenpäin eikä ole jumiutunut murehtimaan asioita, joille hän ei voinut mitään. Ei se sitä tarkoita, etteikö hän kaipaisi ja ikävöisi äitiäni.
Olen todella onnellinen isäni puolesta, että hän on nyt myös onnellinen kaiken sen tuskan ja surun jälkeen, jonka rakkaan ihmisen sairaus aiheutti. Äitini sairasti kaksi vuotta syöpää ja he molemmat tiesivät (meille lapsille ei kerrottu), ettei äitini siitä selviäisi.
Antaa ihmisten puhua. Mitä sitten. Ihmiset ainakin minun puolestani saavat elää kuten haluavat, kunhan eivät vahingoita muita ja ovat itse onnellisia.
Kummallista ajatuksen kulkua joiltakin. Miten suhtautua naiseen... Mikä kysymys. Varmaan kannattaisi suhtautua ihan tavallisesti.
Puoli vuotta on lyhyt aika, jossa kuitenkin ehtii tapahtua paljonkin. Tuossa tapauksessa surutyö on jo aloitettu paljon aiemmin.
Sukulaisten ja mahdollisten lasten paheksunta on ymmärrettävää. Niin se vaan menee.
Suhtaudun tuohon tuntemattomaan naiseen hyvällä, mutten voi tietää suhtautumistani silloin jos menehtynyt olisi joku läheinen.
Toisaalta jos itse tekisin kuolemaa, niin en toivoisi läheisteni elämän siihen loppuvan, vaan tekisin parhaani mukaan selväksi, että toivoisin mahdollisimman nopeaa ylipääsemistä surusta.
Muistoa voi tietysti kunnioittaa, mutta elämän on jatkuttava.