Vai haluanko?
Olen ollut yhdessä poikaystäväni kanssa viisi vuotta.
Ensimmäiset kolme vuotta menivät loistavasti. Olihan sitä kaikenlaista pientä silmäpeliä ja flirttiä sinne sun tänne, mutta kimpassa on pysytty kun ei parempaakaan ole kohdalle sattunut.
Ja nyt sitten sattui. Sattuu koko ajan henkisesti niin ettei tiedä miten päin olisi.
Öisin kieriskelen sängyssäni ja kun lopulta nukahdan poikaystäväni viereen näen unta elämäni miehestä, joka vei sydämeni ja jonka luona haluaisin olla.
Aamulla hän on ensimmäisenä mielessäni.
Kulkiessani kaupungilla pelkään ja samalla koko ajan toivon että törmäisin tuohon mieheen.
Kuitenkin ilta illan jälkeen tottumuksen voimasta palaan kotiini, istun sohvalle, syön, luen lehdet, keksin mitä tahansa tekemistä että rakkauteni kohde pysyisi taka-alalla mielessäni.
Miksi näin? Koska olemme olleet niin kauan yhdessä poikaystäväni kanssa. Koska luulin, todellakin luulin viimeiseen asti että hän on se oikea minulle.
Onhan tässä turvallista ja helppoa. Helppoa elämää. Mutta minä kaipaan jotain muuta.
Olen 26 vuotias. Nuori nainen vielä. Monella ystävälläni oli jo 22 vuotiaana perhe, talo ja lapsi. Ja nyt monella silloisella ystävälläni on lapsi, toinen asunto ja takanaan yksi avioero. Tottumuksen voima, tai jopa rakkaus, ihan tosi rakkauskin piti näitä eronneita pareja yhdessä, mutta kyllä ihminen sisällään tuntee kun on aika päästää irti. Minä tiedän etten halua lapsia tämän mieheni kanssa. Tiedän etten tule menemään kihloihin tai naimisiin tämän poikaystävän kanssa.
Valitettavaa mutta totta. Mitä sitten pitäisi tehdä?
Täällä on kyselty mitä on rakkaus.
Eikö rakkaus ole sitä että antaa toisille mahdollisuuden onneen ja rakkauteen?
Eikö se sitten tarkoita sitä että kun minä en enää rakasta niin on väärin miestäni kohtaa antaa hänen ymmärtää että rakastan. Ottaa vastaan rakkautta johon en halua enää vastata.
Toivon että jokainen rakkaudenpuuskassaan muistaisi olla hyvällä tavalla itsekäs. Ja että jokainen muistaisi olla armelias ja antaa toisille mahdollisuuden löytää rakkaus ja ilo elämäänsä.
Työntää oma itsekkyys ja oman edun tavoittelu syrjään ja olla rehellinen toiselle vaikka se tarkoittaisikin sitä että itsekin joutuisi kärsimään.
Minä ainakin yritän.
Joo: haluan minä.
Olen ollut yhdessä poikaystäväni kanssa viisi vuotta.
Ensimmäiset kolme vuotta menivät loistavasti. Olihan sitä kaikenlaista pientä silmäpeliä ja flirttiä sinne sun tänne, mutta kimpassa on pysytty kun ei parempaakaan ole kohdalle sattunut.
Ja nyt sitten sattui. Sattuu koko ajan henkisesti niin ettei tiedä miten päin olisi.
Öisin kieriskelen sängyssäni ja kun lopulta nukahdan poikaystäväni viereen näen unta elämäni miehestä, joka vei sydämeni ja jonka luona haluaisin olla.
Aamulla hän on ensimmäisenä mielessäni.
Kulkiessani kaupungilla pelkään ja samalla koko ajan toivon että törmäisin tuohon mieheen.
Kuitenkin ilta illan jälkeen tottumuksen voimasta palaan kotiini, istun sohvalle, syön, luen lehdet, keksin mitä tahansa tekemistä että rakkauteni kohde pysyisi taka-alalla mielessäni.
Miksi näin? Koska olemme olleet niin kauan yhdessä poikaystäväni kanssa. Koska luulin, todellakin luulin viimeiseen asti että hän on se oikea minulle.
Onhan tässä turvallista ja helppoa. Helppoa elämää. Mutta minä kaipaan jotain muuta.
Olen 26 vuotias. Nuori nainen vielä. Monella ystävälläni oli jo 22 vuotiaana perhe, talo ja lapsi. Ja nyt monella silloisella ystävälläni on lapsi, toinen asunto ja takanaan yksi avioero. Tottumuksen voima, tai jopa rakkaus, ihan tosi rakkauskin piti näitä eronneita pareja yhdessä, mutta kyllä ihminen sisällään tuntee kun on aika päästää irti. Minä tiedän etten halua lapsia tämän mieheni kanssa. Tiedän etten tule menemään kihloihin tai naimisiin tämän poikaystävän kanssa.
Valitettavaa mutta totta. Mitä sitten pitäisi tehdä?
Täällä on kyselty mitä on rakkaus.
Eikö rakkaus ole sitä että antaa toisille mahdollisuuden onneen ja rakkauteen?
Eikö se sitten tarkoita sitä että kun minä en enää rakasta niin on väärin miestäni kohtaa antaa hänen ymmärtää että rakastan. Ottaa vastaan rakkautta johon en halua enää vastata.
Toivon että jokainen rakkaudenpuuskassaan muistaisi olla hyvällä tavalla itsekäs. Ja että jokainen muistaisi olla armelias ja antaa toisille mahdollisuuden löytää rakkaus ja ilo elämäänsä.
Työntää oma itsekkyys ja oman edun tavoittelu syrjään ja olla rehellinen toiselle vaikka se tarkoittaisikin sitä että itsekin joutuisi kärsimään.
Minä ainakin yritän.
Joo: haluan minä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Sanoisin vaan, että eiköhän se arki joka suhteessa iske vastaan jossain vaiheessa, täytyy vaan osata suhtautua siihen. Seuraavan unelmien miehesi kanssa kun olet seurustellut sen 5v niin varmaan taas unelmoit jostain uudesta ja "vihreämmästä"...
Suhteessa ei kannata olla sen takia "ettei parempaakaan ole osunut kohdalle". Aika tylysti sanottu, hyvästä suhteesta.
Olin seurustellut toista vuotta kolmannen pitkäaikaisemman poikaystäväni kanssa. Ajattelin että nyt tämä "vapaa" elämä saa riittää ja sitoudun tähän. Poikaystäväni oli täydellisyys, hyvännäköinen, ymmärtäväinen, rakastavainen, luotettava, pysyvä jne. tosin ei koulutettu kuten itse, vaikka tämäkään ei saisi olla este.
No, olimme muuttamassa yhteen uudelle paikkakunnalle johon minä jatkoin opiskelemaan ja hän duunia etsimään. Muutto sovittiin; varauksella, "voidaanhan me aina muuttaa erilleenkin jos ei onnistu".
No juuri ennen muuttoa iski pakokauhu. Laitoin ruokaa ja odotin turvallista poikaystävääni kotia. Ajattelin tavanomaisesti "Tässäkö on elämäni? Olenko onnellinen? Tasaista, arkea.. Ei yllätyksiä, ei flirttejä..!"
Tiedän. Typerää ajattelua, elämäänhän olisi oltava tyytyväinen, mutta kaikki ei voi olla silloin oikeaa jos koko ajan miettii jotain takaovea, josta juosta karkuun.
Niin siinä sitten kävi. Löysin oman takaoveni ja hullaannuin täysin naapurin poikaan. Itseäni nuorempaan. Ja se oli menoa. Kerkesin muuttaa tämän silloisen poikaystäväni kanssa yhteen, joten meidät katsottiin avopareiksi.
Siinä meni sitten seksin mukana avoliitto ja senaikainen elämä. Roikuin vuoden ahdistavissa mietteissä kannattaako tasapainoista elämää heittää hukkaan jonkun yllättävän ihastuksen vuoksi. Ja usean sadan kilometrin välimatkan vuoksi.
Ja niin heitin. Vauhdikasta salailua puoli vuotta ja nyt vihdoin seurustelen tämän naapurin pojan kanssa ja voin sanoa rakastavani häntä sillä tavalla miten puolen vuoden vakituisen seurustelun ja puolentoista vuoden epävirallisemman yhdessäolon jälkeen sekä ala-asteaikojen tuttavuusaikojen jälkeen rakastetaan. Unelmoiden hänestä aina kun hän on poissa silmistä; kai tämä on vielä sitä ensihuumaa;)
En mieti enää syrjähyppyjä, jotka aikaisemmin olivat mielessä. Välimatkakin lyhenee kun koulu vihdoin lähestyy loppuaan. Juuri eilen sanoin poikaystävälleni kuinka sekaisin pääni olikaan aikaisemmin. Kaiken sen jahkailun vuoksi.
Kyllä siis onnesta tai oletetun onnen vuoksi, jonka on mahdollisuus toteutua kannattaa riskeerata, jos ei voi ajatella sen hetkistä kumppaniaan ainoana.
Oikea on hän, josta sen itse itsellemme teemme. Tällä hetkellä voin sanoa olevani tyytyväinen, vaikka välillä mietin, miksi halusin tehdä valinnan niin kuin tein. Muistan syyn ja tiedän; kenties joskus sen vaikeamman vaihtoehdon kanssa on helpompi elää. Arjenkin saa erilaiseksi, jos pelissä on tunteet. Tällä hetkellä naapurinpoika oli se jännittävä vaihtoehto, jonka vuoksi uskalsi heittää sivuun kaiken muun.
eli annat myös tälle mahdolliselle uudelle kullallesi vapauden lähteä milloin vain, kun häntä huvittaa "rakkaudenpuuskan" takia? Rakastumisen huumassa ihminen voi saada minkä asian tahansa kuulostamaan hyvältä. "Tein sen sinun takiasi", sanoo murhaajakin. Mieti vielä, olisiko aika isona tyttönä kantaa vastuu omasta elämästä ja katsoa, saisiko nykyisen suhteen toimimaan paremmin. Mitä oikeastaan kaipaat, mitä nykyisessä suhteessasi ei ole? Keskustelkaa asioista, toteuttakaa uusia juttuja. Faktahan se vain on, että viiden vuoden jälkeen useimmat ovat aika kypsiä jo lopettamaan. Mutta haluatko loppuelämäsi vaihtaa miestä aina viiden vuoden välein? Kyllä niitä rakkauden tunteita voi löytää sitä omaa kultaakin kohtaan uudestaan. Pitää vaan vähän aikaa etsiä niitä uusia tapoja ja myös rohkeasti niistä keskustella miehesi kanssa.
Ja näin on taas käynyt heh hee. Luulet ettet välitä enää mutta tämän ihastuksen kohteen häivyttyä huomaat että hei mähän rakastinkin sitä.
Entä kun se uusi ihastuksesi sitten muuttuu sohvalla piereväksi äijänkörilääksi eli arki on saavutettu niin riennätkö taas uuteen kukkaan.
Taidat vaan huomata ettei tämä elämä välttämättä mene kuin prinsessa ja prinssi satu.
Tiedätkö muuten sanonnan "Kun menee sutta pakoon tulee karhu vastaan " Toivon että tuleva siippasi on itseensä täynnä oleva persereikä joka ihastuksen jälkeen lemppaa sinut pihalle toivottavasti fanttominsilmien kera heh hee.
Mutta turhaan minä tässä neuvon sillä sinulla on jo oma mielipiteesi ja haet vain vahvistuksia sille mutta PIDÄ JALAT MASSA !
Täällä sinua kehotetaan yrittämään ja yrittämään, mutta minä olen sitä mieltä, ettei rakkaudeton suhde kannata. Totta kai arkipäiväistymistä tapahtuu, selvähän se. Ja toiseen kyllästyykin joskus. Mutta jos tuntee voimakkaasti, ettei enää viitsisi olla toisen kanssa, niin miksi pitäisi?
Olin itse aikoinaan naimisissa kahdeksan vuotta. Kun erosin, eräs ystävättäreni oli sitä mieltä, ettei mies vaihtamalla parane (surkuhupaisa ajatus) ja että vaihdatkos sinä nyt tuon miehesi tuohon uuteen ja blaa blaa.
Onneksi lähdin ja aloitin uuden elämän. Tätä on kestänyt jo 11 vuotta ja olen yhä onnellinen. Toivottavasti myös kumppanini.
Joskus ero kannattaa. Elämme vain kerran.
Elävät kuolleet. Sellaisiksi minä kutsun niitä, jotka kituuttavat ja selittävät että "tämmöistä arkea nämä suhteet ovat".
HÖPÖ HÖPÖ!!! Seurustelin itse ensin 4 ja sitten 2 vuotta eri miesten kanssa kunnes löysin miehen jonka seurassa viihdyn ikuisesti. Olemme olleet nyt yhdessä 12 vuotta, josta 6 kihloissa ja alusta saakka tiesin että tämä liitto kestää.
Elä elämääsi ja unohda "elävät kuolleet" joiden mielestä tylsä arki ja sohvaperunaelämä ovat jokaisessa suhteessa edessä - näin ei todellakaan ole!!!!