Ikävä sanoo, mutta taidetaan elellä lopun alkua...
Perjantaina sun soittos jälkeen meinasin alkaa itkeen. Jos olisin ollu sillä
hetkellä jossain muualla kun töissä, niin olisin alkanukin. Jouduin kuitenkin
nieleen itkuni ja jatkaan töitä. Tuntu niin pahalta taas tää kaikki.
Koneen lailla painoin töitäni ikään kuin "vanhasta muistista" ja mietin
samalla pääni likimain puhki. Tulin siihen tulokseen, että mä en kestä juurikaan
enempää tätä tilannetta, ja että tän on loputtava. Tavalla tai toisella.
Hetken jo ajattelin, että jos sut laittais koville niin tekisit lopultakin
päätökses. Ajattelin uudestaan ja totesin, että jos meinaisit sellasen tehdä
niin olisit luultavasti sen jo tehnykin. Eli mulla on tasan kaks vaihtoehtoa:
joko yrittää unohtaa sut ja jatkaa eteenpäin tai sitten jäädä ikuisiks ajoiks
roikkuun toisena naisena sun punttiis.
Koska mä rupeen oleen jo nyt mielenterveyteni rajamailla, niin jälkimmäinen
vaihtoehto ei oikein tule kysymykseen. Mun on siis jollain ihmeen konstilla
koitettava päästä susta yli. Se konsti on mulle vielä täysin tuntematon,
mutta mä koitan keksiä jotain...
Perjantai-iltaani töissä kuluttaessani mä ehdin jo päättää, että kun sä
seuraavan kerran soitat, niin mä sanon sulle että tää on nyt loppu. -Ja
jo nyt mä meinaan kuolla ikävästä.
En haluais edes ajatella loppuelämääni ilman sua, mutta mun taitaa olla
pikkuhiljaa pakko. Tällain mä en voi elää, ja muuta vaihtoehtoo sä et mulle
anna.
Ulkona on liki kolmekymmentä astetta pakkasta, mutta mun sisälläni on vieläkin
kylmempi. Sydäntä puristaa niin että rintaan koskee, ja mä itken tätä
kirjottaessani. Mä olisin antanu mitä tahansa, jos mun vaan ei olis tarvinnu
sanoo sulle ikinä näin. Että meistä olis tullu totta sen sijaan, että me
lakataan kokonaan olemasta...
Vaikka eihän "meitä" koskaan ollukaan muille kun mulle. Mä toivoin sitä
kai niin kovasti, että aloin uskomaan että meistä vielä joskus vois tulla
pari.
Ikävä kyllä mä oon hukannu vuosikausia elämästäni odottaessani sitä päivää.
Ja vielä monta vuotta tulen hukkaamaan, ennen kun sut saan mielestäni. -Jos
ikinä edes saan.
Toisaalta en kyllä voi sanoo hukanneeni elämääni. Jokainen hetki sun kanssas
on ollu mulle kultaakin kalliimpi. Eli eipä nää hukkaan heitettyjä vuosia
tainneet olla, kaiken tän lopputulos vaan oli erilainen kun toivoin.
Exäni kanssahan mä olin 2,5 vuotta. Sinä aikana me ei tavattu kun kerran
"näissä merkeissä". Sillon Bulldogin terassilla, muistatko?
Kun sait tappelus tapeltua me lähdettiin teille saunoon porukalla. Mira
tais olla siskollaan jos en väärin muista..?
Joka tapauksessa mä en koko sinä 2,5 vuoden aikana saanu sua mielestäni,
en ennen enkä jälkeen sen saunareissun. Siitä voi siis äkkiä päätellä, että
mulla menee vuosia ja taas vuosia ennen kun susta selviän. Jos parin-kolmen
vuoden tauko ei auta, niin kauankohan kestää tällain kun aina puolen vuoden
välein törmätään jollain kauppareissulla? Pahimmillaan loppuelämä...
Tuntuu niin pahalta kirjottaa tätä. Mä en haluis... Tähän mennessä mulla
on menny tän kirjottamiseen puolitoista tuntia. Kädet ei tahdo suostua yhteistyöhön,
ja jatkuvasti kyyneleet pyrkii silmiin. En meinaa nähdä näyttöön asti, ja
vähän väliä joudun pitään tauon rauhottuakseni ja pystyäkseni taas jatkaan.
Se ihana tinaruusu ja -maljakko mitkä sulta sain on tossa mun edessäni, melkein
peittävät näytön. Tekee pahaa katsoa niitä, enkä silti voi olla katsomatta.
Vaikka tekis mieli vääntää se ruusu mutkalle ja heittää maljakkoineen seinään,
mä tiedän säilyttäväni ne kuolemaani asti. Sen toissa
vuonna ottamani valokuvan lisäks ne on ainoot konkreettiset muistot mitä
mulla on susta.
-Ja onhan mulla päiväkirja viimesen vuoden ajalta. Jotain sekunnin verran
ajattelin sen hävittämistä, mutta tulin toisiin aatoksiin. Ehkä mä vielä
joskus pystyn lukeen sitä hymyillen, tähän asti se ei ole onnistunu. Lopultakin
siellä on paljon kauniita muistoja, en haluis hävittää niitä. Ehkä ne jonain
päivänä lakkaa tekemästä niin hemmetin kipeetä...
Mulla on sua aivan järjetön ikävä, ja mua pelottaa ajatella kuinka paljon
se tästä vielä tulee pahenemaan. Miten mä kestän sen? Nyt jo tekee tiukkaa,
eikä tää ainakaan helpommaks tästä ihan äkkiä muutu.
Miks tän pitää olla näin epäreilua? Miks tän piti mennä näin? Jos me ollaan
tosiaan osa jotain "Luojan suurta suunnitelmaa", niin mut luodessaan se
ilmeisesti halus leikkiä heikommillaan. Miks se muuten olis antanu mulle
tällasen rakkauden suhun, mutta jättäny sut vaille rakkautta mua kohtaan?
Mitä muuta se on kun suoranaista kidutusta? Voin kertoo, että eipä se ole
muuta. Ei muuta kun repivää kipua, sekä henkisesti että fyysisesti.
Mutta vaikka tää tuntuukin epäreilulta, niin oon silti kiitollinen että
oon kerran elämässäni saanu rakastaa näin. Oon joskus kuullu sellasen sanonnan,
että "On parempi rakastaa ja menettää, kuin olla koskaan rakastamatta"...
Monet ihmiset ei koe koskaan tällasta, mitä mä sain kokee sun kanssas.
Ne ei koskaan tule tietämään miltä tuntuu katse, kosketus ja kauniit sanat
sillon kun ne tulee oikeen ihmisen taholta. Mä tiedän, koska mulle sä olit
just sellanen ihminen. Mä en ikinä tule unohtamaan miltä sun kosketukses
tuntuu, miltä tuntuu olla sun sylissäs. Enkä haluakaan unohtaa. Mä haluan
muistaa niin kauan, että aika parantaa haavat ja muuttaa muistot susta onnellisiks.
Voi Luoja miten mä olisin halunnu sut! Mä olisin halunnu elää elämäni sun
kanssas, sun omanas.
Olisin halunnu olla odottamassa sua töistä kotiin ja kuulla miten sun päiväs
on menny. Olisin halunnu käydä illalla nukkumaan sun vierees ja herätä siitä
aamulla. Istua puoliunessa aamukahvilla ja kuunnella sun suihkussa lutraamistas,
tulla sinne sun kanssas.
Olisin halunnu pestä sun pyykkis, niin että kohta muistaisin jokaikiset
sukat ja kalsarit mitä sä omistat. Olisin halunnu opetella tietään sun lempiruokas
ja kaikki ne ruuat mitä et suostu syömään. Käpertyä lauantai-iltana saunan
jälkeen sohvalle sun syliis katseleen telkkaria. Sanoo koiralle sun olevan
"iskä". Koskettaa sua loputtomiin, opetella tuntemaan sun vartalos omaanikin
paremmin. Oppia miten sun kanssas saa riidan aikaseks, ja miten sut saa
leppymään. Tietää koska voi puhua ja koska pitää olla hiljaa.
Olisin halunnu saada mahdollisuuden tottua kaikkiin sun oikkuihis ja omituisuuksiis,
muihinkin kun jalkojen rapsutteluun ja ainaseen paidan asetteluun. Olisin
halunnu tiskata sun tiskis, ja naputtaa sulle siitä ettet koskaan huuhdo
kahvikuppias. -Ja siitä että ajat liian lujaa!
Olisin halunnu oppia ajaan sun upeeta automaattivaihteista autoos, ja tuntee
repsikan paikan omakseni. Olisin halunnu opettaa sulle kaikki omat erikoisuuteni,
muutkin kun tiskirätin oikeaoppisen käsittelyn.
Olisin halunnu kuulla sun sanovan "Rakastan sua" ja tietää sun todella tarkottavan
sitä. Olisin halunnu tuntea sun käsivartes ympärilläni ja sun suukkos niskassani
sillon kun maailma murjoo. Olisin halunnu kulkea sun käsipuolessas julkisesti,
ylpeenä rakkaastani.
Mä oon sanomattoman pahoillani siitä että en saa mahdollisuutta mihinkään
noista.
Ehkä mä joskus löydän miehen jonka kanssa saan sen mahdollisuuden. Se ei
kuitenkaan ole sama asia, sillä se mies ei ole sinä...
Sun kanssas mä olisin halunnu arkeni ja elämäni jakaa, en minkään korvikkeen
kanssa. -Ja korvikkeita muut miehet mulle on ollu siitä päivästä kun suhun
rakastuin, ja sellasia tulevat aina olemaan.
Kukaan ei koskaan voi mennä sun ohitses, eikä viedä sun paikkaas mun sydämessäni.
Eikä niin kuulukaan käydä, sillä sä olet mun elämäni Suuri Rakkaus. Sä jäät
lähtemättömästi mun mieleeni, sun nimes tulee aina oleen mun huulillani
ja sun kosketukses tulee ikuisesti polttamaan mun ihollani.
Mutta tiedätkö mikä tässä kaikessa sattuu eniten?
Mä tiedän joutuvani elään ilman sua ja tiedän ettei koskaan tule ketään
joka sais mut unohtaan sut. Tiedän kaipaavani sua lopun ikääni, vaikka päätyisin
joskus jopa naimisiin asti.
Pahimmalta kuitenkin tuntuu se, että mä tiedän ettei sun elämäs pysähdy
tästä. Mä oon valvonu koko yön, itkeny itseni kipeeks ja kirjottanu tätä.
Yrittäny saada sanottua mahdollisimman paljon niistä asioista, joita olen
miettiny niinä lukemattomina öinä kun olen sua ja tätä kaikkee ajatellu.
Ja sä luet tän aamulla, ohitat olan kohautuksella ja jatkat elämääs niin
kun mitään ei koskaan olis ollutkaan. Sanot mulle: "Jos susta tuntuu pahalta,
niin sitten on varmasti parempi että lopetetaan." Ihan kun kaikki olis ollu
sulle täysin yhdentekevää, ja lopetettavissa noin vain.
Se sattuu, koska mulle tää oli paljon enemmän. Likimain koko elämä.
En ikimaailmassa olis halunnu päästää sua käsistäni, mutta en yksinkertasesti
kestä kauempaa tätä tilannetta. Mua ahdistaa koko ajan. Kun sä oot poissa
mä ikävöin sua hullun lailla, ja kun sä tulet mä pelkään sun lähtöös.
Olisin niin kovasti toivonu, että joku kaunis päivä olisit tullu jäädäkses.
Sitä päivää ei vaan koskaan tullu, ja mun on pakko hyväksyä se. Nyt mä en
enää voi toivoo muuta kun että tää mieletön ikävä edes joskus hellittää...
Ja vastasuuden varalle haluisin pyytää sulta yhtä palvelusta. Kun me taas
puolen vuoden päästä törmätään jossain, niin ethän alota tätä leikkiä mun
kanssani enää. Siinä vaiheessa mä oon taas ehtiny just sen verran nuoleen
haavojani, että oon valmis alkaan jälleen kerran alusta.
Mä pelkään etten voi olla soittamatta sulle sen jälkeen kun näen sut; ikävä
kasvaa pian taas niin kovaks. Sun pitäis siinä vaiheessa auttaa mua, potkia
mut pois.
Uskoisin ymmärtäväni hienovarasen vihjeen, joten tekeydy sillon vaikka niin
kiireiseks, ettei sulla ole koskaan aikaa mulle tai jotain. Etköhän sä jotain
keksi, mä luotan siihen että sä hoidat sen...
Hyvää työpäivää Kulta, lupaathan ajaa varovasti?!
Rakastan sua...ikävä kyllä ikuisesti...
Perjantaina sun soittos jälkeen meinasin alkaa itkeen. Jos olisin ollu sillä
hetkellä jossain muualla kun töissä, niin olisin alkanukin. Jouduin kuitenkin
nieleen itkuni ja jatkaan töitä. Tuntu niin pahalta taas tää kaikki.
Koneen lailla painoin töitäni ikään kuin "vanhasta muistista" ja mietin
samalla pääni likimain puhki. Tulin siihen tulokseen, että mä en kestä juurikaan
enempää tätä tilannetta, ja että tän on loputtava. Tavalla tai toisella.
Hetken jo ajattelin, että jos sut laittais koville niin tekisit lopultakin
päätökses. Ajattelin uudestaan ja totesin, että jos meinaisit sellasen tehdä
niin olisit luultavasti sen jo tehnykin. Eli mulla on tasan kaks vaihtoehtoa:
joko yrittää unohtaa sut ja jatkaa eteenpäin tai sitten jäädä ikuisiks ajoiks
roikkuun toisena naisena sun punttiis.
Koska mä rupeen oleen jo nyt mielenterveyteni rajamailla, niin jälkimmäinen
vaihtoehto ei oikein tule kysymykseen. Mun on siis jollain ihmeen konstilla
koitettava päästä susta yli. Se konsti on mulle vielä täysin tuntematon,
mutta mä koitan keksiä jotain...
Perjantai-iltaani töissä kuluttaessani mä ehdin jo päättää, että kun sä
seuraavan kerran soitat, niin mä sanon sulle että tää on nyt loppu. -Ja
jo nyt mä meinaan kuolla ikävästä.
En haluais edes ajatella loppuelämääni ilman sua, mutta mun taitaa olla
pikkuhiljaa pakko. Tällain mä en voi elää, ja muuta vaihtoehtoo sä et mulle
anna.
Ulkona on liki kolmekymmentä astetta pakkasta, mutta mun sisälläni on vieläkin
kylmempi. Sydäntä puristaa niin että rintaan koskee, ja mä itken tätä
kirjottaessani. Mä olisin antanu mitä tahansa, jos mun vaan ei olis tarvinnu
sanoo sulle ikinä näin. Että meistä olis tullu totta sen sijaan, että me
lakataan kokonaan olemasta...
Vaikka eihän "meitä" koskaan ollukaan muille kun mulle. Mä toivoin sitä
kai niin kovasti, että aloin uskomaan että meistä vielä joskus vois tulla
pari.
Ikävä kyllä mä oon hukannu vuosikausia elämästäni odottaessani sitä päivää.
Ja vielä monta vuotta tulen hukkaamaan, ennen kun sut saan mielestäni. -Jos
ikinä edes saan.
Toisaalta en kyllä voi sanoo hukanneeni elämääni. Jokainen hetki sun kanssas
on ollu mulle kultaakin kalliimpi. Eli eipä nää hukkaan heitettyjä vuosia
tainneet olla, kaiken tän lopputulos vaan oli erilainen kun toivoin.
Exäni kanssahan mä olin 2,5 vuotta. Sinä aikana me ei tavattu kun kerran
"näissä merkeissä". Sillon Bulldogin terassilla, muistatko?
Kun sait tappelus tapeltua me lähdettiin teille saunoon porukalla. Mira
tais olla siskollaan jos en väärin muista..?
Joka tapauksessa mä en koko sinä 2,5 vuoden aikana saanu sua mielestäni,
en ennen enkä jälkeen sen saunareissun. Siitä voi siis äkkiä päätellä, että
mulla menee vuosia ja taas vuosia ennen kun susta selviän. Jos parin-kolmen
vuoden tauko ei auta, niin kauankohan kestää tällain kun aina puolen vuoden
välein törmätään jollain kauppareissulla? Pahimmillaan loppuelämä...
Tuntuu niin pahalta kirjottaa tätä. Mä en haluis... Tähän mennessä mulla
on menny tän kirjottamiseen puolitoista tuntia. Kädet ei tahdo suostua yhteistyöhön,
ja jatkuvasti kyyneleet pyrkii silmiin. En meinaa nähdä näyttöön asti, ja
vähän väliä joudun pitään tauon rauhottuakseni ja pystyäkseni taas jatkaan.
Se ihana tinaruusu ja -maljakko mitkä sulta sain on tossa mun edessäni, melkein
peittävät näytön. Tekee pahaa katsoa niitä, enkä silti voi olla katsomatta.
Vaikka tekis mieli vääntää se ruusu mutkalle ja heittää maljakkoineen seinään,
mä tiedän säilyttäväni ne kuolemaani asti. Sen toissa
vuonna ottamani valokuvan lisäks ne on ainoot konkreettiset muistot mitä
mulla on susta.
-Ja onhan mulla päiväkirja viimesen vuoden ajalta. Jotain sekunnin verran
ajattelin sen hävittämistä, mutta tulin toisiin aatoksiin. Ehkä mä vielä
joskus pystyn lukeen sitä hymyillen, tähän asti se ei ole onnistunu. Lopultakin
siellä on paljon kauniita muistoja, en haluis hävittää niitä. Ehkä ne jonain
päivänä lakkaa tekemästä niin hemmetin kipeetä...
Mulla on sua aivan järjetön ikävä, ja mua pelottaa ajatella kuinka paljon
se tästä vielä tulee pahenemaan. Miten mä kestän sen? Nyt jo tekee tiukkaa,
eikä tää ainakaan helpommaks tästä ihan äkkiä muutu.
Miks tän pitää olla näin epäreilua? Miks tän piti mennä näin? Jos me ollaan
tosiaan osa jotain "Luojan suurta suunnitelmaa", niin mut luodessaan se
ilmeisesti halus leikkiä heikommillaan. Miks se muuten olis antanu mulle
tällasen rakkauden suhun, mutta jättäny sut vaille rakkautta mua kohtaan?
Mitä muuta se on kun suoranaista kidutusta? Voin kertoo, että eipä se ole
muuta. Ei muuta kun repivää kipua, sekä henkisesti että fyysisesti.
Mutta vaikka tää tuntuukin epäreilulta, niin oon silti kiitollinen että
oon kerran elämässäni saanu rakastaa näin. Oon joskus kuullu sellasen sanonnan,
että "On parempi rakastaa ja menettää, kuin olla koskaan rakastamatta"...
Monet ihmiset ei koe koskaan tällasta, mitä mä sain kokee sun kanssas.
Ne ei koskaan tule tietämään miltä tuntuu katse, kosketus ja kauniit sanat
sillon kun ne tulee oikeen ihmisen taholta. Mä tiedän, koska mulle sä olit
just sellanen ihminen. Mä en ikinä tule unohtamaan miltä sun kosketukses
tuntuu, miltä tuntuu olla sun sylissäs. Enkä haluakaan unohtaa. Mä haluan
muistaa niin kauan, että aika parantaa haavat ja muuttaa muistot susta onnellisiks.
Voi Luoja miten mä olisin halunnu sut! Mä olisin halunnu elää elämäni sun
kanssas, sun omanas.
Olisin halunnu olla odottamassa sua töistä kotiin ja kuulla miten sun päiväs
on menny. Olisin halunnu käydä illalla nukkumaan sun vierees ja herätä siitä
aamulla. Istua puoliunessa aamukahvilla ja kuunnella sun suihkussa lutraamistas,
tulla sinne sun kanssas.
Olisin halunnu pestä sun pyykkis, niin että kohta muistaisin jokaikiset
sukat ja kalsarit mitä sä omistat. Olisin halunnu opetella tietään sun lempiruokas
ja kaikki ne ruuat mitä et suostu syömään. Käpertyä lauantai-iltana saunan
jälkeen sohvalle sun syliis katseleen telkkaria. Sanoo koiralle sun olevan
"iskä". Koskettaa sua loputtomiin, opetella tuntemaan sun vartalos omaanikin
paremmin. Oppia miten sun kanssas saa riidan aikaseks, ja miten sut saa
leppymään. Tietää koska voi puhua ja koska pitää olla hiljaa.
Olisin halunnu saada mahdollisuuden tottua kaikkiin sun oikkuihis ja omituisuuksiis,
muihinkin kun jalkojen rapsutteluun ja ainaseen paidan asetteluun. Olisin
halunnu tiskata sun tiskis, ja naputtaa sulle siitä ettet koskaan huuhdo
kahvikuppias. -Ja siitä että ajat liian lujaa!
Olisin halunnu oppia ajaan sun upeeta automaattivaihteista autoos, ja tuntee
repsikan paikan omakseni. Olisin halunnu opettaa sulle kaikki omat erikoisuuteni,
muutkin kun tiskirätin oikeaoppisen käsittelyn.
Olisin halunnu kuulla sun sanovan "Rakastan sua" ja tietää sun todella tarkottavan
sitä. Olisin halunnu tuntea sun käsivartes ympärilläni ja sun suukkos niskassani
sillon kun maailma murjoo. Olisin halunnu kulkea sun käsipuolessas julkisesti,
ylpeenä rakkaastani.
Mä oon sanomattoman pahoillani siitä että en saa mahdollisuutta mihinkään
noista.
Ehkä mä joskus löydän miehen jonka kanssa saan sen mahdollisuuden. Se ei
kuitenkaan ole sama asia, sillä se mies ei ole sinä...
Sun kanssas mä olisin halunnu arkeni ja elämäni jakaa, en minkään korvikkeen
kanssa. -Ja korvikkeita muut miehet mulle on ollu siitä päivästä kun suhun
rakastuin, ja sellasia tulevat aina olemaan.
Kukaan ei koskaan voi mennä sun ohitses, eikä viedä sun paikkaas mun sydämessäni.
Eikä niin kuulukaan käydä, sillä sä olet mun elämäni Suuri Rakkaus. Sä jäät
lähtemättömästi mun mieleeni, sun nimes tulee aina oleen mun huulillani
ja sun kosketukses tulee ikuisesti polttamaan mun ihollani.
Mutta tiedätkö mikä tässä kaikessa sattuu eniten?
Mä tiedän joutuvani elään ilman sua ja tiedän ettei koskaan tule ketään
joka sais mut unohtaan sut. Tiedän kaipaavani sua lopun ikääni, vaikka päätyisin
joskus jopa naimisiin asti.
Pahimmalta kuitenkin tuntuu se, että mä tiedän ettei sun elämäs pysähdy
tästä. Mä oon valvonu koko yön, itkeny itseni kipeeks ja kirjottanu tätä.
Yrittäny saada sanottua mahdollisimman paljon niistä asioista, joita olen
miettiny niinä lukemattomina öinä kun olen sua ja tätä kaikkee ajatellu.
Ja sä luet tän aamulla, ohitat olan kohautuksella ja jatkat elämääs niin
kun mitään ei koskaan olis ollutkaan. Sanot mulle: "Jos susta tuntuu pahalta,
niin sitten on varmasti parempi että lopetetaan." Ihan kun kaikki olis ollu
sulle täysin yhdentekevää, ja lopetettavissa noin vain.
Se sattuu, koska mulle tää oli paljon enemmän. Likimain koko elämä.
En ikimaailmassa olis halunnu päästää sua käsistäni, mutta en yksinkertasesti
kestä kauempaa tätä tilannetta. Mua ahdistaa koko ajan. Kun sä oot poissa
mä ikävöin sua hullun lailla, ja kun sä tulet mä pelkään sun lähtöös.
Olisin niin kovasti toivonu, että joku kaunis päivä olisit tullu jäädäkses.
Sitä päivää ei vaan koskaan tullu, ja mun on pakko hyväksyä se. Nyt mä en
enää voi toivoo muuta kun että tää mieletön ikävä edes joskus hellittää...
Ja vastasuuden varalle haluisin pyytää sulta yhtä palvelusta. Kun me taas
puolen vuoden päästä törmätään jossain, niin ethän alota tätä leikkiä mun
kanssani enää. Siinä vaiheessa mä oon taas ehtiny just sen verran nuoleen
haavojani, että oon valmis alkaan jälleen kerran alusta.
Mä pelkään etten voi olla soittamatta sulle sen jälkeen kun näen sut; ikävä
kasvaa pian taas niin kovaks. Sun pitäis siinä vaiheessa auttaa mua, potkia
mut pois.
Uskoisin ymmärtäväni hienovarasen vihjeen, joten tekeydy sillon vaikka niin
kiireiseks, ettei sulla ole koskaan aikaa mulle tai jotain. Etköhän sä jotain
keksi, mä luotan siihen että sä hoidat sen...
Hyvää työpäivää Kulta, lupaathan ajaa varovasti?!
Rakastan sua...ikävä kyllä ikuisesti...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Voimia sinulle
Sinä rakastat häntä, joka ei rakkauttas ansaitse. Tiedän tuon tunteen, kun ei ne kauniit toiveet toteudukaan. Pettymys ja suru käy yhtäaikaa päälle. Unohdus voisi auttaa, mutta kun sellaista pilleriä ei olekaan keksitty, että unohtaisin oman rakkaani ja rakkauteni häneen kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Mutta onnekas sattumus voi tulla joskus toisenkin kerran. Minulla meni parisen vuotta suhteemme jälkeen kun tapasin toisen aivan uskomattoman ihmisen, ja vieläpä vapaan sellaisen. Rakastan nyt häntä ja pidän varmasti huolen, että hän saa kaiken huomioni ja hellyyteni jonka olisin tälle aiemmalle rakkaalleni halunnut suoda. En kuitenkaan ole unohtanut tätä todellista "ensi" rakkauttani, enkä unohda, mutta luopumisen kautta kasvaminen ja tosiasioiden näkeminen auttaa löytämään uudelleen kyvyn luottaa toiseen ja halun rakastua uudelleen.
Elämä on joskus viheliään kipeää, mutta hetkeäkään en vaihtaisi pois. Olen ainakin elänyt omilla ehdoillani ja niin kuin sen parhaaksi olen kokenut. Onpahan sitten "vanhana" aikaa pohtia tuliko elämä sitten elettyä niin täysillä kuin voin.
Pupu sulle toivotan voimia ja uskoa ja luottamusta tulevaan. Sinulla on ihan varmasti vielä mahdollisuus kokea kaikki tuo rakastuminen ja rakkaus voimakkaana, uutena ja ah niin tuoreena. Usko pois!
Sait mut aivan kyyneliin asti, kun luin tota. Elämä on niin epäreilua, kun jokainen ei saa haluamaan sa ihmistä omakseen. Toivossa on kuitenkin hyvä elää, koita jaksaa!
kirjoitit suoraan kuin minun sydämestä!
Pupu, kirjoitit todella kauniisti... Tippa linssissä luin tekstiäsi, ja palasin oman elämäni kipeisiin muistoihin. En silti voi olla sanomatta tätä: surullisinta jutussasi ei ole se, että joudut jättämään suuren rakkautesi, vaan se että pidit yllä suhdetta varattuun mieheen. Kovin harva toinen nainen pääsee lopulta sinne ykköspaikalle, ja jos pääseekin niin usein hinta on kova...
Pupu, aika on armollinen ja vielä tulee hetki, jolloin voit katsoa taaksepäin muistoihisi ilman tuskaa ja surua. Toivon, että mies joka saa sinut jälleen rakastamaan, nauramaan ja iloitsemaan elämästä on vain ja ainoastaan sinun. Muista vastuusi elämästä, ihmisistä ja ihmissuhteista; kenenkään liittoa sinulla ei ole oikeus horjuttaa edes silloin, kun rakkautesi on äärettömämpi kuin avaruus. Älä tee kenellekään sitä, mitä et haluaisi itsellesikään tehtävän.
Voimia sinulle, Pupu.
Voi rakas ystävä,
EN voi uskoa, että olet kirjoittanut tuon kaiken vilpittömässä mielessä. Jos todella haluat "rakkautta" vastaan orjaksi jollekin niin sellaisia miehiä on paljon ja sinut otetaan avosylin vastaan. Olen kokenut elämän suuren rakkauden ja sen jälkeisen arjen, joten voin kertoa, että elät täysin haavemaailmassa. Kun lapset pöyrivät jaloissa, ne sukat ja kalsarit pyörivät pesukoneessa ja ympäri kotia kerätyt miehen käyttämät astiat tiskikoneessa,niin on siinä tuollaiset unelmat kaukana. Toki rakkaus auttaa jaksamaan mutta ole realsiti aläkä enää haaveile varatun miehen perään. Te ette ole eläneet yhteistä arkea ja siksi pidät häntä jalustalla. Olet saanut kaiken glamourin ja siksi jumaloit häntä ihan turhaan. Usko, olen kohtalosi kokenut ja todennut, että toisena naisena olin yhtä epätoivoinen ja -realistinen. Jokainen luo onnensa itse eikä se löydy noin toisen ihmisen kautta. Voimia ja tsemppiä tasa-arvoisen rakkauden huomaamiseen !
Hei Pupu,
Voimia sinulle kohtalotoveri, olen kokenut kiihkeän, intohimoisen rakkauden, mutta sillä ei ollut mahdollisuutta jatkua. Pelkäsimme molemmat liikaa sitä vastuuta mikä pitää ottaa kun lähtee kaatamaan raja-aitoja, päätimme pysyä ystävinä ja jatkaa eri teitä. Tiedämme kumpikin, että tämän suhteen perään vielä itkee kumpikin, mutta joskus elämä ei mene niin kuin suunnittelee.
Mutta toipuminen vie paljon aikaa, siksi toivonkin sinulle kaikkea hyvää Pupu, tiedän miltä tuntuu olla se "toinen".
Illalla kyyneleet tulevat väkisinkin silmiin vielä vaikka kuinka yrittää olla "reipas".
Elämä kohtelee välillä kylmin käsin, mutta toivottavasti meille molemmille löytyvät vielä ne lämpimät kädet, jotka ottavat syliin kun pakkanen kolistelee nurkissa.
Hyvää talven jatkoa kaiken keskellä !