Hei! Pieni Galluppi siitä mitenkä jatkan anopin kans. Anoppini on perusilkeä ihminen - vaikka hän ei haukkuisi minua, niin joku on aina hänen hampaissaan. En jaksa olla hänen kanssaan tekemisissä. Mitä siis teen. Kartanko kyläilyä kuten olen tehnyt tähän saakka eli olen minimoinut vierailut - puolin ja toisin. Mutta sitten hän haukkuu sukulaisille yms. Vai alanko ilkeäksi (samanlaiseksi kuin hän). Se sotii perusluonnettani vastaan, mutta saisipa anoppi maistaa omaa lääkettään - tosin tiedän, että häviän "taiston", mutta...Keväällä sattui sellainen tapaus, että taas loukkasin anoppia (en tiedä miten), mutta anoppi ei tullut enää kylään vaan oli käymättä usean kuukauden ajan (ei käynyt katsomassa lastenlapsiaankaan) - en lepytellyt häntä - luuli, että alkaisin pyytämään kylään yms. Olipa rauhallista aikaa...tosin hiukan ihmetytti kun en tiennyt mitenkä olin loukannut Saaban kuningatarta...Mistähän saisi kivan vara-mummon, että lapset saisi kosketusta myös ns. normaaleihin vanhuksiin?
Galluppi anopista - miten jatkan sen kans...
Ramitar
131976
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Tasapuolisuuden nimissä on vaikea antaa ulkopuolisen mitään neuvoja. Tässä tulee vain toinen osapuoli kuulluksi, liekö hänkään mikään pulmunen. Loukkasit, etkä ymmärrä miten? Itsetutkiskelua suosittelen.
Minä olen hylännyt anoppini jo kauan sitten. 1 1/2 vuoteen en ole puhunut hänelle mitään.
Ei kaikkien anoppien kanssa voi tulla toimeen. Miniässä ei tarvitse olla mitään vikaa. Vikaa voi olla anopissakin.
Anoppini on sairaan itseriittoinen ihminen ja aina oikeassa. Olen kärsinyt tosi pahoista masennuskausista hänen takiaan.
Kun myönsin itselleni, että hän on sairas ja minun ei tarvitse olla tekemisissä hänen kanssaan niin kaikki elämä on huomattavasti helpompaa.
Hän on anoppini, mutta vain nimellisesti. En puhu hänestä mitään kenellekään ja ajatuksissanikaan hän ei ole mielessäni. Olen siis täydellisesti hylännyt hänet. Muu perhe on tekemisissä hänen kanssaan, mutta en minä.
Perheeni ei myöskään puhu kanssani anopista mitään.
Näin meillä on toimittu. Minä voin hyvin. Miten anoppi voi en tiedä enkä edes halua tietää.
"En puhu hänestä mitään kenellekään ja ajatuksissanikaan hän ei ole mielessäni."
Pientä itsetuntemusta: nytkin puhut, ja jos hän ei olisi mielessäsi, et edes lukisi tätä palstaa.
Toki tilanne voi olla sellainen, että anopin "hylkääminen" on yleisen rauhan kannalta paras ratkaisu, mutta kaikkien hankaluuksien kuittaaminen sillä, että toinen on "sairas" (oman anoppini käypä diagnoosi jokaisen poikkiteloin asettuvan ihmisen suhteen) ei ehkä ole ihan rehellinen.
Vitsi vitsi. Mun anoppi oli mukava anoppi, kunnes päätettiin mennä miehen kanssa naimisiin... Häihin asti anoppi kyllä kyläili, samoin me, oltiin paljonkin tekemisissä. Meillä oli jo lapsi, joka oli anopin ensimmäinen lapsenlapsi, ja näytti olevan rakas.
Häiden jälkeen anoppi muuttui häijyksi, ei lopussaan enää pitänyt itse yhteyttä. Itseasiassa kaikki alkoi jo häissä onnittelutilanteessa... Minä en passannut aviopuolisoksi mitenkään päin, tein aina kaiken väärin. Minä yritin ja yritin mieheni vuoksi. Tietysti mieskin olisi äitinsä halunnut pitää läheisenään, mutta kun anopille ei passannut. Hän vain heitti pitämästä yhteyttä.
Lapsi ei tietenkään voinut ymmärtää, että mihin mummu on kadonnut. Hän piirteli mummulle, ja minä uskollisesti postitin lapsen töitä mummulle, kuten myös uusimpia valokuvia. Säälitti pieni lapsi, jolle mummu oli tärkeä. Mummupa ei koskaan vastannut niihin kirjeisiin!
Nyt meillä on kolme lasta. Keskimmäisen mummu on nähnyt ristiäisissä ja yksissä sukujuhlissa. Nuorimmaisen pelkästään näissä sukujuhlissa, ja nuorimmainenkin on jo 7 vuotias.
Joskus meillä lapset on keskustelleet minun vanhemmistani sekä apestani (joka on maailman ihanin appi!) ja kysyneet, että onko isin äiti sitten kuollut. Edelleenkin minä olen näyttänyt vanhoja valokuvia anopista, ja kertonut missä hän asuu jne. Siistityn version tapahtuneesta.
Mies on todennut, että elämämme on ollut paljon helpompaa ilman hänen äitiään, mutta minua toisaalta säälittää ja huolettaa. Miten käy sitten, kun aikanaan anopista aika jättää. Mitä se tekee miehelleni? Tuleeko hänelle syyllisyydentunne vai mitä??
Me olemme todellakin yrittäneet ottaa yhteyttä, lähetellä postia, kutsuneet ristiäisiin ym juhliin jne jne, mutta mitään vastakaikua ei tule. Nyttemmin olemme sitten luovuttaneet kokonaan. Turha takoa ovea, jos sitä ei tulla avaamaan.
Toisaalta, jos siellä oven takana seisoo vain pahansuopa ihminen, joka puhuu kaikista ihmisistä selän takana pahaa, niin sielläpä seisköön. Luottamus on kyllä pakkasen puolella.
Anoppi miksi sitä pitäisi kunioittaa jos hän ei arvosta miniäänsä edes ihmisenä vaan pelkkänä pahana,,siis hei missä menään anopit kuun radalle tai autimaahan jos eivät hyville tavoille opi.
Mitenhän minä jatkan sen kans?
Olen maalla asuva uusioperheen miniä. Anoppi ja käly (mieheni toinen sisko) eivät ole koskaan hyväksyneet minua ja tytärtäni. Ensimmäiset vuodet esim. joulna minut ja mieheni kutsuttiin kylään, muttei tytärtäni, arvatkaa meninkö. Nyt onneton suostuin muuttamaan maalle ja lähin naapurini on anoppi tyttärensä perheen kanssa. Ensimmäiset 5 vuotta meni suht ok, mutta vierailuja ei tietysti ollut kuin muutama kerta vuodessa. Mutta nyt tämä ihana kälyni joka mielistelemällä sai anopiltai ja pappa vainaalta puoli ilmaisena talon, maat ja mannut ja on nyt suurtalollinen ja on ottanut asiakseen kytätä minua ja minun elämääni kun mieheni on matkatöissä. Kukaan ei käy viikolla kylässä, ei tarvitse kuvitella, että mitään empatiaa talosta löytyisi, mutta autoni liikkeet seurataan tarkoin ja soitetaan miehelleni milloin olen kotona ja milloin en, millaisia autoja on pihassa yms. Apuva!!! Mieheni ei suostu mýymään taloa, onhan se hänen syntymäkodin naapurissa ja meidän yhteisillä varoilla kunnostama. Hänen sukulaisiaan ei saa moittia he ovat hyviä ja aina oikeassa. Olen yksin pimeässä "korvessa" mitä teen neuvokaa siskot?
Maalais miniä
"mutta autoni liikkeet seurataan tarkoin ja soitetaan miehelleni milloin olen kotona ja milloin en, millaisia autoja on pihassa yms. Apuva!!!"
Oletpa lujahermoinen nainen, kun olet näin kauan kestänyt. Minulla olisi jo saappaat jalassa ja kirves kädessä...
Ei oo sulla helppoa. Tsemppiä! Ja onnea! Ja kaikkee muuta hyvää! Sitä sä tulet tarvitsemaan.
menet lähimpään autoliikkeeseen juttelemaan että haluat vähän koe ajoihin autoja, etsiäksesi mielestäsi. Sitten ajelet niillä kotiin, aina pariksi tunniksi kerrallaan.
Näin minä tekisin....
Riittäis siinä kälyllä puuhaa...
Kiitos kannustavista viesteistä! Minähän tein niin kuin neuvottiin ja laitoin viellä tontin rajalle kyltit: yksityisalue pääsy kielletty, nyt odottelen pimeässä hiippailevia kälyä ja anoppia ja auta armias kun tulevat, niin soitan sinitakit paikalle kertomaan mikä on kotirauha ja mikä kotirauhan rikkomista. Ihana asia tässä oli se että mieheni vihdoinkin ymmärsi heidän haluavan meille riitaa ja suhtautui heidän ilmoituksiinsa niille kuuluvalla vakavuudella, ainakin tämä toimi viikon 40 ilmoituksista, saa nähdä kuika tämän viikon ilmoituksia meillä käsitellään. Otin varulta pakun ja pari avolavaa koeajoon jotta vaikuttaa miehekkäämmältä!
Maalais miniä (taipuu tuulessa mut ei taitu)
Kiitos kannustavista viesteistä! Minähän tein niin kuin neuvottiin ja laitoin viellä tontin rajalle kyltit: yksityisalue pääsy kielletty, nyt odottelen pimeässä hiippailevia kälyä ja anoppia ja auta armias kun tulevat, niin soitan sinitakit paikalle kertomaan mikä on kotirauha ja mikä kotirauhan rikkomista. Ihana asia tässä oli se että mieheni vihdoinkin ymmärsi heidän haluavan meille riitaa ja suhtautui heidän ilmoituksiinsa niille kuuluvalla vakavuudella, ainakin tämä toimi viikon 40 ilmoituksista, saa nähdä kuika tämän viikon ilmoituksia meillä käsitellään. Otin varulta pakun ja pari avolavaa koeajoon jotta vaikuttaa miehekkäämmältä!
Maalais miniä (taipuu tuulessa mut ei taitu)
minuun kuin pahaan konsanaa. veinhän hänen rakkaan poikansa jonka hän oli naittamassa rikkaalle talontytölle (olin köyhä ). 35 v meni tähän ainaiseen piikittelyyn ja halveksuntaan koska en osaa mitään ,olen täysi nolla.( olen ollut yrittäjä 30 v ). 3v sitten hän pisti välit poikki meihin molenpiin. vuosi sitten mieheni sairastui vakavasti ja menehtyi kesällä, äiti kävi poikaansa katsomassa sairaalassa ja kerran meillä kotona mutta minulle ei puhunut sanaakaan samoin oli hautajaisissa.anoppini on nyt yli 80 v. rahaa emme ole häneltä kertaakaan pyytäneet joten se asia on pois suljettu. tulen asiakkaiden kanssa hyvin toimeen mutta anopin kanssa kemiat eivät toimi.eräs hirveän kauhean kamala miniä.
Minä otin strategiaksi välttelyn- poissa silmistä, poissa mielestä. Käyn vain parin kuukauden välein kyläilemässä niin pysyy oma mieli parempana ja hermot koossa. Ei tarvitse sitten muilta sukulaisilta kuulla mitä pahaa on puhuttu tällä kertaa. (En ole tarpeeksi varakas tai muutenkaan hyvä hänen pojalleen.) Tällä palstalla olen tällä hetkellä, koska takana on taas tällainen kulissivierailu ja fiilikset ovat vähän matalalla.
Jos ilkeyteen vastaa ilkeydellä, niin voi huomaamattaan muuttua itsekin samanlaiseksi ilkeäksi ja katkeraksi ihmiseksi ja silloinhan tavallaan ilkeys vie voiton. Jos ihminen on jostain syystä (elämä kolhinut matkan varrella) katkeroitunut niin pahasti kuin oma anoppini on, niin vaikea sitä asennetta on ulkopuolisen lähteä muuttamaan. Jos avomiehen pikkusiskokin on anopille asiasta huomauttanut (miksi sinun aina pitää puhua pahaa kaikista ihmisistä ja olla niin negatiivinen) niin oma tulkinta asioiden laadusta ei voi olla kauhean väärä.
Jotenkin vain uskon enemmän ihmissuhteisiin jotka syntyvät pakottamatta ja rakentuvat molemminpuoliseen haluun olla tekemisissä, eikä pakkoon.