Edellisessä keskustelunaloituksessa nousivat esiin ns. kulttuuriset paineet. Tämän varjolla ajattelin kirjoittaa omiakin ajatuksiani.
Olen vähän alle kolmikymppinen nainen. Tapailen, mutta olen tehnyt selväksi, että naimisiinmeno ja vakisuhdekaan ei ole minulle tärkeää, ja että tämä on minun osaltani väliaikaista, minkä mies on hyväksynyt. Olen lähdössä ulkomaille töihin, tekemään työtä, mistä olen haaveillut, kunhan saan opintoni päätökseen täällä Suomessa. En ole itselleni oikein ikinä pitänyt miestä elämää suurempana asiana, koska pärjään itse vallan mainiosti ja jotenkin mielenkiinnon kohteet ovat aina olleet muualla.
Olen tässä ihmetellyt lähi-ja tuttavapiirini reaktioita. Minua pidetään pimeänä, kun olen tavannut mukavan miehen enkä halua naimisiin ja saada tätä perinteistä avioliittopakettia. Ja miestä säälitään ja minua haukutaan, vaikka asiat olemme siis hänen kanssaan keskustelleet. En siis koe vehkeileväni hänen selkänsä takana enkä tekeväni häntä vastaan mitenkään. Kuitenkin kuulen kritiikkiä toiminnastani. Olen kuitenkin päättänyt tehdä justiinsa niinkuin itse ajattelen, koska olen todennut elämässäni, että jos en ole onnellinen, en kykene ketään muutakaan onnelliseksi tekemään. En siis väitä, että minun olisi huono nyt, mutta tarkoitan, että kun tiedän että se mitä olen aina
odottanut on olemassa minua varten, miksi pitäisi tyytyä elämässään johonkin vähempään.
Onko tässä siis kyse jostain kateudesta; halutaan että minullakin olisi samanlainen 'paketti' kuin muilla, jotta sitten voitaisiin yhdessä vertailla pakettien arvoa ja kokoa? Vai onko erilaisuus oikeasti niin kammoksuttava asia vielä nykyäänkin?
Vai olenko minä nyt sittenkin itsekäs kusipää, joka ei ajattele yhtään kanssaihmisiä?
Olen vähän alle kolmikymppinen nainen. Tapailen, mutta olen tehnyt selväksi, että naimisiinmeno ja vakisuhdekaan ei ole minulle tärkeää, ja että tämä on minun osaltani väliaikaista, minkä mies on hyväksynyt. Olen lähdössä ulkomaille töihin, tekemään työtä, mistä olen haaveillut, kunhan saan opintoni päätökseen täällä Suomessa. En ole itselleni oikein ikinä pitänyt miestä elämää suurempana asiana, koska pärjään itse vallan mainiosti ja jotenkin mielenkiinnon kohteet ovat aina olleet muualla.
Olen tässä ihmetellyt lähi-ja tuttavapiirini reaktioita. Minua pidetään pimeänä, kun olen tavannut mukavan miehen enkä halua naimisiin ja saada tätä perinteistä avioliittopakettia. Ja miestä säälitään ja minua haukutaan, vaikka asiat olemme siis hänen kanssaan keskustelleet. En siis koe vehkeileväni hänen selkänsä takana enkä tekeväni häntä vastaan mitenkään. Kuitenkin kuulen kritiikkiä toiminnastani. Olen kuitenkin päättänyt tehdä justiinsa niinkuin itse ajattelen, koska olen todennut elämässäni, että jos en ole onnellinen, en kykene ketään muutakaan onnelliseksi tekemään. En siis väitä, että minun olisi huono nyt, mutta tarkoitan, että kun tiedän että se mitä olen aina
odottanut on olemassa minua varten, miksi pitäisi tyytyä elämässään johonkin vähempään.
Onko tässä siis kyse jostain kateudesta; halutaan että minullakin olisi samanlainen 'paketti' kuin muilla, jotta sitten voitaisiin yhdessä vertailla pakettien arvoa ja kokoa? Vai onko erilaisuus oikeasti niin kammoksuttava asia vielä nykyäänkin?
Vai olenko minä nyt sittenkin itsekäs kusipää, joka ei ajattele yhtään kanssaihmisiä?
Vastaukset 1
Vanhimmat
En usko, että tuossa on kyse kateudesta tai mistään sen sukuisesta asiasta. Kyse on siitä, että ihminen nyt vaan on niin pässi, että pitää itse valitsemaansa tietä juuri sellaisena polkuna, mitä muutkin tahtovat kulkea ja ihmettelee ääneen, jos joku niin ei tee. Tämä korostuu, jos liikkuu konservatiivisemmissa piireissä. Mikäli tuttavapiiri on vähän moniarvoisempi (sisältää kaikenlaista sakkia), tuollaista kritiikkiä ei välttämättä kuule.
Synnyttäneillä naisilla on sellainen "harha", että kaikki muutkin naiset tahtovat ilman muuta synnyttää ja kasvattaa lapsia. Näinhän asia ei ole. Useimmat naiset tahtovat, mutta eivät kaikki. Ja ennen kaikkea on olemassa paljon naisia, joiden ei toivoisi hankkivan muksuja.
Tilastoista jo näkee, että koulutetut ihmiset perustavat perheen kouluttamattomia myöhemmin. Joidenkin vähemmän koulutettujen on vaikea ymmärtää, että opintorahalla ei välttämättä halua kasvattaa lapsia ja että vakituinen työ olisi mukava juttu, ennen kuin masu pyöristyy. Helppoahan se on sieltä Siwan kassan takaa huudella, kun duuni on ollut sama jo 10 vuotta ja tulee olemaan seuraavat 10 vuotta.