Kerron tässä nyt oman tarinani niille, jotka haluavat päästä kaksoiselämää viettäneen ihmisen pään sisään.
Olen nyt 35 vuotias ja elän yksin. Viimeiset 15 vuotta olen elänyt parisuhteissa. Parikymppisestä melkein 30 vuotiaaksi olin saman tytön kanssa avoliitossa. Vähän ennen kolmeakymppiä iski jokin vapauden kaipuu, piti saada lisää naisia ja kokeilla omaa viehätysvoimaani, joten jätin tämän naisen.
Iskin entisen avoni täyden (?) vastakohdan ja tapailimme noin vuoden verran. Tunteet tätäkin kohtaan laimeni ja jätin hänet törmättyäni vielä parempaan. Hänen kanssaan sitten taas jopa seurustelin...
Mutta jokin sinä aina oli, että kun toisen oppi tuntemaan (oppiiko lopulta vuodessa parissa hyvin tuntemaan ketään?), niin tylsyys iski ja kiinnostus lopahti. Tähän entiseen (lähinnä) tapailuasteen naiseen törmäsin sitten jossain ja päädyin hänen luokseen yöksi. Taas oli jännitystä elämässä. Aivan mahtavaa!
Ongelmani oli siinä, että ajattelin aina tylsyyden johtuvan tyttöystävästä... Miksei se tee enää mun oloa jännittäväksi ja saa mua tuntemaan itseni maailman halutuimmaksi mieheksi? Oma vikansa sitten, kyllä mä muille kelpaan. Tämä oli lähinnä minun oma oikeutus vieraille suhteilleni.
Jälkikäteen näkee asiat paremmin ja minulle meni siihen monia vuosia. Ei tylsyys ollut tyttöystävästäni kiinni, vaan omasta päästäni, jossa itsekkäästi ajattelin että kaikki tässä elämässä on mua varten ja jos mua ei kokoajan viihdytetä niin musta ei välitetä ja sittenhän voin etsiä jonkun joka välittää. Petetyn oma vika.
Itse en antanut suhteeseen yhtään kiinnostusta, sen ymmärrän nyt. Miksi sitten oletin, että toinen antaisi senkin edestä? Pidin itseäni niin riittoisana ihmisenä että minusta riittää kahdelle, ja mun tarpeet VAATII kaks. En osannut päästää irti siitä "tylsästäkään" puolisosta.
No, kun tää sivusuhde näytti hyväksyneen sen, että minä alunperin jätin hänet, ja suostui pelkkiin seksitapaamisiin, ajattelin että miksikäs ei. Piristihän se vanha tuttavuuskin kun nykyinen heittäytyi niin tylsäksi. Kaikki fantasiani ja kiinnostuneisuus seksiin siirtyi tähän sivusuhteeseen. Kuvittelin kuitenkin että omalle tyttöystävälle riittää rutiinipanot nukkumaan mennessä, sehän on niin tylsäkin. Ei ollut energiaa eikä kiinnostusta mihinkään villiin ja läheiseen oman tyttöystävän kanssa, johtuikohan kuitenkin jostain omantunnon pistoksista?
Tiesin kokoajan tekeväni väärin tyttöystävälleni, mutta jotenkin onnistuin hokemaan itselleni että minä ansaitsen kaiken (hyvän) mitä vastaan tulee. Kyse on minun elämästäni, ja valitettavasti siihen ei oikein muut mahtuneet.
No, sivupanoni aluksi suhtautui hyvin siihen, että vain minä otan yhteyttä ja sovitaan vain tapaamisaika, muuten ei olla yhteydessä. Se oli hyvää aikaa. Hoitelin kahta naista, ja kaikki oli kai tyytyväisiä. Mutta jonkin ajan kuluttua sivusuhde rupesi mankumaan reissuille mukaan ja loukkantui kun tyttöystävä olikin se joka mukaan lähti. Olin toki ehkä vähän siihen tyyliin puhunut että mitään tulevaisuutta tyttöystävän kanssa ei ole, mutta en tohdi vielä jättää. Ja tyttöystävä samalla muutti minun luokseni asumaan ja hoin rakastavani tätä. Tein sen mitä täytyi, jotta kuvio pysyisi yllä.
Rasittavin vaihe kaikessa oli se, kun sivusuhde rupesi loukkaantumaan kun ei päässyt matkoille mukaan jne. Sen seurassa piti sitten ruveta viettämään tuntikaupalla aikaa, muutenkin kuin seksin merkeissä, tavallaan hyvitellen ja todistellen että sähän olet tärkeä. Tuntui että jos en sitä tee, niin homma leviää käsiin. Olin aina pahalla tuulella kotiin tullessa ja sielläkin piti valehdella menoistansa ja siitä, mikä oikein mieltä hiertää.
Sivusuhde rupesi olemaan epävarma itsestään. Kai se aluksi tuntui hienolta, kun sai minut takaisin. Eli vaikka jätin hänet, niin uusi löytöni ei ollutkaan parempi, vaan olin valmis jopa pettämään tätä entiseni (eli sivusuhteeni) kanssa. Kai se toi hyvää mieltä.No, kun kuitenkin roikuin siinä silloisessa tyttöystävässäni, sivus. rupesi tietenkin miettimään että tätäkö tämä sitten on loppuun asti, enkö valitse kumpaakaan (mieluiten siis häntä)? Silloin rupesi homma menemään pieleen. Sivusuhteelta tuli pyyhkeitä kun ei päässyt reissuille ja julkisesti menemään mun kanssa, mutta en halunnut tehdä mitään päätöstä. Väsyin siihen että nyt oli kaksi naista, jotka vaati jotain.
Kovin kolaus oli kuitenkin se, että tyttösytäväni ei tuntenut itseään tyydytetyksi. Vaikka oma kiinostukseni häntä kohtaan oli laskenut, silti ajattelin ihan oikeasti että kun rutiininomaisesti harrastan seksiä hänen kanssaan välillä, hän on tyytyväinen enkä jää kiinni. "Olin niin sonni että pystyin tyydyttämään kaksi naista."
Tilanne ratkesi niin että tyttöystäväni sai tietää sivusuhteestani ja jätti minut. Hassua on se, että vaikka hän oli niin "tylsä", en koskaan halunnut hänen jättävän minua. Kun ei muutakaan ollut, niin rupesin avoimesti tapailemaan sitten sitä sivusuhdettani. Jännitys katosi ja kun kunnon suhteeseen olisi pitänyt ruveta, ei kiinnostanut enää. Ei mitkään reissut hänen kanssaan tai muu. Muistin miksi en ekalla kerrallakaan halunnut hänen kanssaan ruveta seurustelemaan.
Ongelmani läpi elämän on ollut tarve tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi ja toisaalta pahin pelkoni on ollut se, että osoitettuani "rakkauttani" en saakaan mitään itselleni, vaan minut hylätään. Siksi ryssin itse suhteen ennen kuin toinen sitä tekee, ja petasin itselleni seuraavaa, etten jäisi yksin ja ilman ketään. Seksi toi minulle hyväksyntää. Halveksin läheistäni siksi että luotti minuun, vaikka kyse oli omasta vihasta itseäni kohtaan kun olin sellainen itsekäs paska.
Nyttemmin olen työstänyt paljon tätä asiaa, enkä enää ajattele että suhde on vain minun tarpeitani varten. Niin monta asiaa tekisin toisin ja jos vain saisin entisen tyttöystäväni palaamaan luokseni... Mutta kai on liian myähistä huomata toisen todellinen arvo.
Vieläkin silti seksi tuo minulle jännitystä ja kammoksun tavallisuutta. Jollain tapaa se tylsä tavallisuus tuntuu minusta siltä että minut hylätään. Minulla on heikko itsetunto enkä kestä olla tylsyyden kohteena. Silti on vielä paljon opeteltavaa siinä, miten itse pidän parisuhteen virkeänä. Siihenhän tarvitaan kaksi. Välillä se ajatus vieläkin unohtuu.Miten itsekkyydestä pääsisi eroon?
Miten kääntäisin jännityksen etsimisen naisista johonkin muuhun? Kun kuitenkin tärkeintä minullekin olisi se, että se oma kumppani hyväksyisi minut ihmisenä. Sitäkö se arki suhteessa on, hyväksyntää? Koen sen hylkäämiseksi, mutta onko se sitä välittämistä, että vaikka ei tehdä mitään erityistä kovin usein, ollaan silti yhdessä? Seurustella en ole vielä itseni takia uskaltanut.
Ajattelin ennen että ei minussa ole mitään vikaa, en vain ole törmännyt sellaiseen ihmiseen joka olisi niin mielenkiintoinen ettei sitä tarvitsisi pettää. Eli järkeilin asian itselleni niin, että kun taas petin, johtui se siitä että suhde ei ollut paras mahdollinen. Eli ei haittaa, en tee yhtään väärin tässä, pitää löytää vain parempi suhde. Eli pettäminen oli suhteen vika, ei minun.
Lukuisia parisuhteita läpi käyneenä täytyy myöntää että todennäköisesti olen ollut väärässä. Kaikki suhteet alkoivat niin lupaavasti ensihuumassa, mutta niin täydellistä ei ole vielä löytynyt etteikö tarvitsisi pettää. Ehkä sellaista suhdetta ei ole olemassa, ei niin täydellistä ihmistä joka pitää jännityksen elämässäni sen loppuun saakka.
Tai se vaatii sen, että oppisin näkemään arjenkin rikkautena ja tekemään osaltani yhteisestä elämästä mielenkiintoisen. Vika on selvästi omassa päässäni. Pitäisi päästä kuvitelmasta että jossain on aina parempi kumppani. Ehkä vieläkin haluaisin täydellisen jännittävän kumppanin jonka kanssa ongelmia ei tulisi eikä minun tarvitsisi muuttaa itseäni, kun se tuntuu niin hankalalta.
Mutta eipä se kaksoiselämäkään mitään herkkua ole. Varsinkin nyt kun ymmärrän oman rajallisuuteni. En todella voikaan pitää mitään haaremia, jossa kaikki naiset olisivat tyydytettyjä, kunhan saavat palan minusta silloin tällöin. Vaivaa siitä tulee ja loittonemista kaikesta, jopa omasta elämästä, kun se muuttuu valehteluksi. Kummankaan kanssa ei voi olla läheinen henkisesti. Sitä ehkä hainkin. Pettämällä ja salailemalla aiheutin valheita, jotka jäivät välillemme. Ehkä se toimi suojakeinona läheisyydelle. Pelkäsin ehkä hylkäämistä niin paljon, että mieluummin ryssin niin ettei läheisyyttä pääsisi syntymään. Näin ollen minuun ei voisi sattuakaan. Itsekäänä ihmisenä sillä ei ollut niin väliä, sattuiko toiseen. Toinen oli mielestäni hölmö ja heikko, kun päästi lähelleen.
Kun pelkäsin läheisyyttä siellä, mistä sitä oikeasti olisi turvallisesti itseään satuttamatta voinut saada (toinen rakastaisikin minua ja olisimme läheisiä, tukisimme toisiamme), hain sitä naisten pokaamisesta. Jokainen poka oli osoitus siitä että minut hyväksytään ja minä kelpaan. Tämä oli toiseksi paras keino läheisyyteen kun ensimmäistä en uskaltanut kokeilla koskaan.
Olen nyt 35 vuotias ja elän yksin. Viimeiset 15 vuotta olen elänyt parisuhteissa. Parikymppisestä melkein 30 vuotiaaksi olin saman tytön kanssa avoliitossa. Vähän ennen kolmeakymppiä iski jokin vapauden kaipuu, piti saada lisää naisia ja kokeilla omaa viehätysvoimaani, joten jätin tämän naisen.
Iskin entisen avoni täyden (?) vastakohdan ja tapailimme noin vuoden verran. Tunteet tätäkin kohtaan laimeni ja jätin hänet törmättyäni vielä parempaan. Hänen kanssaan sitten taas jopa seurustelin...
Mutta jokin sinä aina oli, että kun toisen oppi tuntemaan (oppiiko lopulta vuodessa parissa hyvin tuntemaan ketään?), niin tylsyys iski ja kiinnostus lopahti. Tähän entiseen (lähinnä) tapailuasteen naiseen törmäsin sitten jossain ja päädyin hänen luokseen yöksi. Taas oli jännitystä elämässä. Aivan mahtavaa!
Ongelmani oli siinä, että ajattelin aina tylsyyden johtuvan tyttöystävästä... Miksei se tee enää mun oloa jännittäväksi ja saa mua tuntemaan itseni maailman halutuimmaksi mieheksi? Oma vikansa sitten, kyllä mä muille kelpaan. Tämä oli lähinnä minun oma oikeutus vieraille suhteilleni.
Jälkikäteen näkee asiat paremmin ja minulle meni siihen monia vuosia. Ei tylsyys ollut tyttöystävästäni kiinni, vaan omasta päästäni, jossa itsekkäästi ajattelin että kaikki tässä elämässä on mua varten ja jos mua ei kokoajan viihdytetä niin musta ei välitetä ja sittenhän voin etsiä jonkun joka välittää. Petetyn oma vika.
Itse en antanut suhteeseen yhtään kiinnostusta, sen ymmärrän nyt. Miksi sitten oletin, että toinen antaisi senkin edestä? Pidin itseäni niin riittoisana ihmisenä että minusta riittää kahdelle, ja mun tarpeet VAATII kaks. En osannut päästää irti siitä "tylsästäkään" puolisosta.
No, kun tää sivusuhde näytti hyväksyneen sen, että minä alunperin jätin hänet, ja suostui pelkkiin seksitapaamisiin, ajattelin että miksikäs ei. Piristihän se vanha tuttavuuskin kun nykyinen heittäytyi niin tylsäksi. Kaikki fantasiani ja kiinnostuneisuus seksiin siirtyi tähän sivusuhteeseen. Kuvittelin kuitenkin että omalle tyttöystävälle riittää rutiinipanot nukkumaan mennessä, sehän on niin tylsäkin. Ei ollut energiaa eikä kiinnostusta mihinkään villiin ja läheiseen oman tyttöystävän kanssa, johtuikohan kuitenkin jostain omantunnon pistoksista?
Tiesin kokoajan tekeväni väärin tyttöystävälleni, mutta jotenkin onnistuin hokemaan itselleni että minä ansaitsen kaiken (hyvän) mitä vastaan tulee. Kyse on minun elämästäni, ja valitettavasti siihen ei oikein muut mahtuneet.
No, sivupanoni aluksi suhtautui hyvin siihen, että vain minä otan yhteyttä ja sovitaan vain tapaamisaika, muuten ei olla yhteydessä. Se oli hyvää aikaa. Hoitelin kahta naista, ja kaikki oli kai tyytyväisiä. Mutta jonkin ajan kuluttua sivusuhde rupesi mankumaan reissuille mukaan ja loukkantui kun tyttöystävä olikin se joka mukaan lähti. Olin toki ehkä vähän siihen tyyliin puhunut että mitään tulevaisuutta tyttöystävän kanssa ei ole, mutta en tohdi vielä jättää. Ja tyttöystävä samalla muutti minun luokseni asumaan ja hoin rakastavani tätä. Tein sen mitä täytyi, jotta kuvio pysyisi yllä.
Rasittavin vaihe kaikessa oli se, kun sivusuhde rupesi loukkaantumaan kun ei päässyt matkoille mukaan jne. Sen seurassa piti sitten ruveta viettämään tuntikaupalla aikaa, muutenkin kuin seksin merkeissä, tavallaan hyvitellen ja todistellen että sähän olet tärkeä. Tuntui että jos en sitä tee, niin homma leviää käsiin. Olin aina pahalla tuulella kotiin tullessa ja sielläkin piti valehdella menoistansa ja siitä, mikä oikein mieltä hiertää.
Sivusuhde rupesi olemaan epävarma itsestään. Kai se aluksi tuntui hienolta, kun sai minut takaisin. Eli vaikka jätin hänet, niin uusi löytöni ei ollutkaan parempi, vaan olin valmis jopa pettämään tätä entiseni (eli sivusuhteeni) kanssa. Kai se toi hyvää mieltä.No, kun kuitenkin roikuin siinä silloisessa tyttöystävässäni, sivus. rupesi tietenkin miettimään että tätäkö tämä sitten on loppuun asti, enkö valitse kumpaakaan (mieluiten siis häntä)? Silloin rupesi homma menemään pieleen. Sivusuhteelta tuli pyyhkeitä kun ei päässyt reissuille ja julkisesti menemään mun kanssa, mutta en halunnut tehdä mitään päätöstä. Väsyin siihen että nyt oli kaksi naista, jotka vaati jotain.
Kovin kolaus oli kuitenkin se, että tyttösytäväni ei tuntenut itseään tyydytetyksi. Vaikka oma kiinostukseni häntä kohtaan oli laskenut, silti ajattelin ihan oikeasti että kun rutiininomaisesti harrastan seksiä hänen kanssaan välillä, hän on tyytyväinen enkä jää kiinni. "Olin niin sonni että pystyin tyydyttämään kaksi naista."
Tilanne ratkesi niin että tyttöystäväni sai tietää sivusuhteestani ja jätti minut. Hassua on se, että vaikka hän oli niin "tylsä", en koskaan halunnut hänen jättävän minua. Kun ei muutakaan ollut, niin rupesin avoimesti tapailemaan sitten sitä sivusuhdettani. Jännitys katosi ja kun kunnon suhteeseen olisi pitänyt ruveta, ei kiinnostanut enää. Ei mitkään reissut hänen kanssaan tai muu. Muistin miksi en ekalla kerrallakaan halunnut hänen kanssaan ruveta seurustelemaan.
Ongelmani läpi elämän on ollut tarve tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi ja toisaalta pahin pelkoni on ollut se, että osoitettuani "rakkauttani" en saakaan mitään itselleni, vaan minut hylätään. Siksi ryssin itse suhteen ennen kuin toinen sitä tekee, ja petasin itselleni seuraavaa, etten jäisi yksin ja ilman ketään. Seksi toi minulle hyväksyntää. Halveksin läheistäni siksi että luotti minuun, vaikka kyse oli omasta vihasta itseäni kohtaan kun olin sellainen itsekäs paska.
Nyttemmin olen työstänyt paljon tätä asiaa, enkä enää ajattele että suhde on vain minun tarpeitani varten. Niin monta asiaa tekisin toisin ja jos vain saisin entisen tyttöystäväni palaamaan luokseni... Mutta kai on liian myähistä huomata toisen todellinen arvo.
Vieläkin silti seksi tuo minulle jännitystä ja kammoksun tavallisuutta. Jollain tapaa se tylsä tavallisuus tuntuu minusta siltä että minut hylätään. Minulla on heikko itsetunto enkä kestä olla tylsyyden kohteena. Silti on vielä paljon opeteltavaa siinä, miten itse pidän parisuhteen virkeänä. Siihenhän tarvitaan kaksi. Välillä se ajatus vieläkin unohtuu.Miten itsekkyydestä pääsisi eroon?
Miten kääntäisin jännityksen etsimisen naisista johonkin muuhun? Kun kuitenkin tärkeintä minullekin olisi se, että se oma kumppani hyväksyisi minut ihmisenä. Sitäkö se arki suhteessa on, hyväksyntää? Koen sen hylkäämiseksi, mutta onko se sitä välittämistä, että vaikka ei tehdä mitään erityistä kovin usein, ollaan silti yhdessä? Seurustella en ole vielä itseni takia uskaltanut.
Ajattelin ennen että ei minussa ole mitään vikaa, en vain ole törmännyt sellaiseen ihmiseen joka olisi niin mielenkiintoinen ettei sitä tarvitsisi pettää. Eli järkeilin asian itselleni niin, että kun taas petin, johtui se siitä että suhde ei ollut paras mahdollinen. Eli ei haittaa, en tee yhtään väärin tässä, pitää löytää vain parempi suhde. Eli pettäminen oli suhteen vika, ei minun.
Lukuisia parisuhteita läpi käyneenä täytyy myöntää että todennäköisesti olen ollut väärässä. Kaikki suhteet alkoivat niin lupaavasti ensihuumassa, mutta niin täydellistä ei ole vielä löytynyt etteikö tarvitsisi pettää. Ehkä sellaista suhdetta ei ole olemassa, ei niin täydellistä ihmistä joka pitää jännityksen elämässäni sen loppuun saakka.
Tai se vaatii sen, että oppisin näkemään arjenkin rikkautena ja tekemään osaltani yhteisestä elämästä mielenkiintoisen. Vika on selvästi omassa päässäni. Pitäisi päästä kuvitelmasta että jossain on aina parempi kumppani. Ehkä vieläkin haluaisin täydellisen jännittävän kumppanin jonka kanssa ongelmia ei tulisi eikä minun tarvitsisi muuttaa itseäni, kun se tuntuu niin hankalalta.
Mutta eipä se kaksoiselämäkään mitään herkkua ole. Varsinkin nyt kun ymmärrän oman rajallisuuteni. En todella voikaan pitää mitään haaremia, jossa kaikki naiset olisivat tyydytettyjä, kunhan saavat palan minusta silloin tällöin. Vaivaa siitä tulee ja loittonemista kaikesta, jopa omasta elämästä, kun se muuttuu valehteluksi. Kummankaan kanssa ei voi olla läheinen henkisesti. Sitä ehkä hainkin. Pettämällä ja salailemalla aiheutin valheita, jotka jäivät välillemme. Ehkä se toimi suojakeinona läheisyydelle. Pelkäsin ehkä hylkäämistä niin paljon, että mieluummin ryssin niin ettei läheisyyttä pääsisi syntymään. Näin ollen minuun ei voisi sattuakaan. Itsekäänä ihmisenä sillä ei ollut niin väliä, sattuiko toiseen. Toinen oli mielestäni hölmö ja heikko, kun päästi lähelleen.
Kun pelkäsin läheisyyttä siellä, mistä sitä oikeasti olisi turvallisesti itseään satuttamatta voinut saada (toinen rakastaisikin minua ja olisimme läheisiä, tukisimme toisiamme), hain sitä naisten pokaamisesta. Jokainen poka oli osoitus siitä että minut hyväksytään ja minä kelpaan. Tämä oli toiseksi paras keino läheisyyteen kun ensimmäistä en uskaltanut kokeilla koskaan.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Olet päässyt jo askeleen eteenpäin tunnistamalla tekosi motiivit. Sinulla on paljon annettavaa anteeksi muilta ja itseltäsi. Läheisyyttä ei opetella kuin olemalla läsnä ja lähellä. Rakkautta ei opetella kuin rakastamalla ensin itseään terveeellä tavalla ja sen jälkeen luottamalla omaan kykyynsä rakastaa ja olla kunnolla. Omien heikkojen puolien tiedostamisesta se alkaa, muuta ne sellaiseksi käyttäytmiseksi, jossa et vahingoita ketään. Ole pari vuotta yksin, älä iske naisia. Pelasta itsesi naisilta. Aloita vain ystävyydestä heitä kohtaan ja jätä käsitys jatkuvasta sexyn ylläpitävästä voimasta. Opettele läheisyyteen henkisellä tasolla.
Onnittelut.Sinulla on vielä toivoa, ensi askel muuttumiseen on ilmeisesti jo takana.
Tunnistin sinussa tämänhetkisen, pian tulevan ex-kumppanini :(, tekisi mieli näyttää tekstisi hänelle. Mutta tuskin siitä apua on, jos itsellä ei ole halua muuttua tai nähdä todellista itseään.
Tai kun on niin syvällä valehtelussa, jopa itselleen, ettei edes tunnista mikä on aitoa ja mikä ei.
Onnea elämääsi!
Hieno kirjoitus, onnea vastuullisen tulevaisuuden tielle
Niin, alat huomata että rakastuminen ja rakkaus ovat kaksi eri asiaa vaikkakin samaa aihepiiriä.
Rakastuminen on vain lyhyt ohimenevä vaihe parisuhteessa, rakkaus ilmenee vasta pitemmän ajan kuluessa, jos ylipäätään edes ilmenee.
Sinä et ilmeisesti vielä ole päässyt omissa parisuhteissasi rakkaus-vaiheeseen ollenkaan, sääli. Mutta olet oikealla tiellä pohdintoinesi. Keep going.
Jos se normaali parisuhde ei kerran toimi niin mikset perusta polygamista yhteisöä muiden samoin ajattelevien kanssa? Itävallassahan sellainen oli joskus mutta se kaatui kun se mulkku perustaja rupesi väsäämään sinne jotain todellisuudesta vieraantunutta arvohierarkiaa. Ja sekaantumaan alaikäisiin lapsiin.
Kirjoituksestasi näkyy, että elämäsi parhaat ja onnellisimmat vuodet ovat vielä edessäsi. Parisuhde-elämääkin on vielä edessä enemmän kuin koko elämääsi olet tähän mennessä elänyt, jos elonpäiviä riittää. Osoitat todellista henkistä kypsyyttä pohtimalla tekojesi syitä ja vikoja kriitisesti myös itsessäsi. Älä ole murheellinen ja anna anteeksi itsellesi. Olen aivan varma, että suuri onni vielä kohtaa sinut, kun olet siihen valmis. Jokaisen on yön läpi kuljettava voidakseen nähdä aamuruskon sarastavan ja päivän kirkkauden. Kärsivällisyyttä hyvä mies, anna itsellesi aikaa.