Olen 41-v yksinhuoltaja. Mies lähti perheestä kesällä, minä ja lapset jäimme yhteiseen omakotitaloon, josta on vielä paljon velkaa. Tein mieheni kanssa sopimuksen, että saamme asua lasten kanssa talossa, kummes nuorimmainen on käynyt ala-asteensa (4 vuoden kuluttua).
Maksamme talosta lainoja koko ajan puoliksi. Tämän vuoksi mieheni ei pysty maksamaan elatusmaksua kuin kunnallisen minimin = kolmesta lapsesta yhteensä 400e.
Tulen kyllä toimeen taloudellisesti joten kuten. Ei siinä mitään. Jotenkin vaan oma oikeustajuni (joka perustuu tietysti pelkkään maalaisjärkeen ja kieltämättä myös vitutukseen tällä hetkellä) sanoo, että minä ja lapset kärsimme taloudellisesti siitä, että mies maksaa pientä elatusmaksua ja samalla kasvattaa omaa omaisuuttaan. Talo myydään, kun tilanne on tasaantunut ja kun tiedän, mihin tästä oikein suuntaisi.
Lapset kasvavat isommiksi, osa ehtii tulla täysi-ikäiseksi tämän pienen elatuavun aikana, ja isin omaisuus, josta minä koko ajan pidän huolta (vanha okt.) senkun kasvaa, kuten tietysti minunkin.
Mies jätti minut itse aloittamansa remontin keskelle, jonka jouduin huolehtimaan loppuun, tosin yhteisillä lainarahoilla, jotka pelastin yhteiseltä tililtämme turvaan mieheni lähdön jälkeen. Jouduin tekemään melkoisen työmäärän, jotta sain kodin kuntoon lapsille. Itse en olisi varmasti taloon jäänyt, mutta ajattelin lasten parasta, ettei heidän elämänsä muuttuisi aivan täysin muutenkin kaoottisessa tilanteessa.
Työtä riittää, remontti on vielä osittain kesken. Teen sen loppuun mieheni suostumuksella yhteisillä remonttirahoilla. Otimme pankista remonttilainaa keväällä.
Olen tyytyväinen, että mieheni ei vaadi talon myyntiä, vaan lapset saavat pitää kotinsa. Mieheni mielestä minä kuitenkin saan suurimmat kicksit siistiytyneestä asunnosta. Jatkuva rakennustyömaan keskellä eläminen on nyt päättynyt. Koti näyttää kodilta. Kicksit ovat kuitenkin surun keskellä jääneet tulematta. Ilman lapsia en todellakaan haluaisi elää täällä kaikkien yhteisten muistojen ja tulevaisuuden suunnitelmien keskellä. Olen tässä talossa lasten koulujen ja heidän kaveripiirinsä vuoksi, ja koska en tiedä vielä yhtään, miten elämäni järjestäisin. Ero oli minulle karmea shokki.
Oikeustajuni mukaan on väärin, että mieheni saa talosta puolet, kun se sitten aikanaan myydään. Näinhän se tietenkin juridisesti menee, mutta minusta on väärin, että hän hyötyy työstä, jonka minä olen tehnyt ja teen. Omakotitalon hoitaminen ei ole sama asia, kuin asuisi kerrostalossa (kuten mieheni väittää). Väärin on myös se, että lapset saavat tilanteen vuoksi minimielatusapua. Mies luikki kuin koira veräjästä. Onneksi sentään haluaa olla edelleen isä lapsilleen. Siitä olen tyytyväinen.
Olisiko näkökulmia/omia kokemuksia tai tietoa vastaavanlaisista tapauksista?
Maksamme talosta lainoja koko ajan puoliksi. Tämän vuoksi mieheni ei pysty maksamaan elatusmaksua kuin kunnallisen minimin = kolmesta lapsesta yhteensä 400e.
Tulen kyllä toimeen taloudellisesti joten kuten. Ei siinä mitään. Jotenkin vaan oma oikeustajuni (joka perustuu tietysti pelkkään maalaisjärkeen ja kieltämättä myös vitutukseen tällä hetkellä) sanoo, että minä ja lapset kärsimme taloudellisesti siitä, että mies maksaa pientä elatusmaksua ja samalla kasvattaa omaa omaisuuttaan. Talo myydään, kun tilanne on tasaantunut ja kun tiedän, mihin tästä oikein suuntaisi.
Lapset kasvavat isommiksi, osa ehtii tulla täysi-ikäiseksi tämän pienen elatuavun aikana, ja isin omaisuus, josta minä koko ajan pidän huolta (vanha okt.) senkun kasvaa, kuten tietysti minunkin.
Mies jätti minut itse aloittamansa remontin keskelle, jonka jouduin huolehtimaan loppuun, tosin yhteisillä lainarahoilla, jotka pelastin yhteiseltä tililtämme turvaan mieheni lähdön jälkeen. Jouduin tekemään melkoisen työmäärän, jotta sain kodin kuntoon lapsille. Itse en olisi varmasti taloon jäänyt, mutta ajattelin lasten parasta, ettei heidän elämänsä muuttuisi aivan täysin muutenkin kaoottisessa tilanteessa.
Työtä riittää, remontti on vielä osittain kesken. Teen sen loppuun mieheni suostumuksella yhteisillä remonttirahoilla. Otimme pankista remonttilainaa keväällä.
Olen tyytyväinen, että mieheni ei vaadi talon myyntiä, vaan lapset saavat pitää kotinsa. Mieheni mielestä minä kuitenkin saan suurimmat kicksit siistiytyneestä asunnosta. Jatkuva rakennustyömaan keskellä eläminen on nyt päättynyt. Koti näyttää kodilta. Kicksit ovat kuitenkin surun keskellä jääneet tulematta. Ilman lapsia en todellakaan haluaisi elää täällä kaikkien yhteisten muistojen ja tulevaisuuden suunnitelmien keskellä. Olen tässä talossa lasten koulujen ja heidän kaveripiirinsä vuoksi, ja koska en tiedä vielä yhtään, miten elämäni järjestäisin. Ero oli minulle karmea shokki.
Oikeustajuni mukaan on väärin, että mieheni saa talosta puolet, kun se sitten aikanaan myydään. Näinhän se tietenkin juridisesti menee, mutta minusta on väärin, että hän hyötyy työstä, jonka minä olen tehnyt ja teen. Omakotitalon hoitaminen ei ole sama asia, kuin asuisi kerrostalossa (kuten mieheni väittää). Väärin on myös se, että lapset saavat tilanteen vuoksi minimielatusapua. Mies luikki kuin koira veräjästä. Onneksi sentään haluaa olla edelleen isä lapsilleen. Siitä olen tyytyväinen.
Olisiko näkökulmia/omia kokemuksia tai tietoa vastaavanlaisista tapauksista?
Vastaukset 32
Vanhimmat
Saat asua ilmaiseksi miehen puolikkaassa - mies joutuu maksaa lainoja asunnosta jossa hän ei saa asua ja sen lisäksi elareita. Ehkä kannattaisi yrittää päästä omilleen ja omaan asuntoon. Miten niin että mies pakenee vastuuta - hän on antannut omaisuutensa teidän käyttöön ilmaiseksi. Mieti kuinka paljon joutuisit esim maksamaan siitä puolikkaasta vuokraa? Tätä osuutta voit laskea elareiden päälle - näin ollen hän maksaa ilmeisesti aika runsaat elarit.
Se on kiittämätön eukko taas!
... niin valtavan usein ihmiset ajattelevat asiaa vain omalta kannaltaan...
Tiedätkö, että mies voisi vaatia oikeudesta sinulta vuokraa! Perusteluna on se, että sinä käytät 100% asuntoa josta hän omistaa puolet. Vuokra olisi suuruudeltaan puolet siitä mitä saisi jos talon vuokraa ulkopuoliselle. Juu, sillä hän voisi maksaa sitten suurempia elareita...
Oikeus voisi hyvinkin päättää, ettei vuokralle perusteluita ajalta kun kunnostit taloa ja saatoit remontin loppuun... nyt tilanne toinen.
Mielestäni kuvionne on tällä hetkellä oikeudenmukainen ... tietenkin jos koet sen huonoksi, niin ositus kehiin ja realisoitte pesän ja suoritatte erottelun... voisi hyvinkin käydä niin jos noita ajatuksiasi miehellesi vaatimuksina esität.
Mies ei vaadi minulta vuokraa, juuri sen tähden elarit ovat pienet. Niitä määriteltäessä on otettu huomioon se, että saamma asua korvauksetta. Jos maksaisin vuokraa, elarit olisivat tietysti suuremmat. Kyllä minä tämän hyväksyn ja ymmärrän.
Kismittää vaan se, että hän kasvattaa koko ajan omaisuuttaan, josta minä pidän huolen. Minusta oikeudenmukaista olisi se, että taloa myytäessä minä saisin jonkin prosentin enemmän sen vuoksi, koska olen joutunut huolehtimaan hänen omaisuudestaan.
Raha ei tässä ole pääasia, vaikka siltä saattaa vaikuttaa. Haluan oikeudenmukaisuutta. Vaikka en saisikaan mitään, se ei merkitse. Oikeastaan haluan nöyryyttää miestäni moraalisesti. Minusta on väärin, että mies saa puolet talon hinnasta.
Oikeus tietysti tapahtuisi nopeasti, jos myisimme talon heti ja jos muuttaisin lasten kanssa vuokralle jonnekin. Asumiskulut olisi varmasti samaa luokkaa kuin nytkin, miehen elatusmaksut nousisivat aika reippaasti. Laskin uusien suositusten mukaiset elarit ja otin huomioon hänen maksamansa lainanhoitokulut - hänen maksunsa nousisivat nykyisestä.
Lasten vuoksi en kuitenkaan halua muuttaa. Asumme alueella, jossa on hyvät koulut ja rauhallista muutenkin. Vuokra-asuntoja lähistöllä ei kovin liene. Itseäni ei voisi vähempää kiinnostaa asua entisessä yhteisessä kodissa. Enkä lähde nyt kriisin keskellä tekemään hätiköityjä ratkaisuja, koska ei ole pakko.
Turhaa tuskailua. Tilanteeni on kohtuullinen, mutta kismittää.
Hyvä, tuo asia siis selvä ja sovittu.
Niin, kuten jo aikaisemmin totesit ... kasvaa myös se sinun puolikkaan arvo.
Tuon logiikan mukaan Helsingissä tuhansia vuokralaisia joita pitäisi kismittää kun heidän vuokranantajansa asunnon arvo kasvaa... ja silti oletetaan että he pitävät sen kunnossa ja asuttavana.
Noin tietenkin olisitte voineet sopia kun tuosta järjestelystänne päätitte... voithan takautuvastikin vaatia "korvaustasi" kun aikanaan ositustanne teette, mutta ei siihen miehen tarvitse suostua eikä vaatimuksesi perustu lakiin.
Hieman toisenlaisen käsityksen kieltämättä saa... mutta en käy väittämään vastaan...
Moraalisesti minusta tuo on väärin... omaisuus on yksi asia, ja miten se jaetaan menee kuten sovitte tai laki määrää. Moraalisuus... niin, nyt puhut sinun määrittämästäsi moraalista, miehelläsi voi osiaan olla oma näkemys.
Luuletko, ettei nöyryyttämisesi aiheuttaisi koston kierrettä... minusta olet ajattelematon, koeta prosessoida eroasi muilla keinoin. Eikä varmasti lastenne etu.
En oikeudesta tiedä, mutta silloin omaisuutenne on ositettu ja eroteltu (jaettu) on taloudellinen kytkentänne toisiinne lakannut, mikä nyt jatkuu ja tuntuu kismittävän sinua. Osituksen ja erottelun jälkeen kukin hoitaa omaa omaisuuttaan kuten parhaaksi katsoo...
Niin, elarit määritetään sen mukaan mikä on LASTEN elatuksen tarve ... summa jaetaan teidän vanhempien kesken (maksukykyjenne suhteessa)... toki asumiskulut vaikuttavat elareihin, monen muun lisäksi. Keskimäärin lapsen elatuksen tarve on 450 EUR/kk josta vähennetään lapsilisä, lopun vanhemmat jakavat yleensä nettotulojensa suhteessa.
Aivan varmasti nouisisivat, tosin hän saisi osuutensa talostanne jonka voi sijoittaa... tai käyttää lainojen maksuun, tai, tai, tai
Hyvä, ilmeisesti lasten isä ajattelee samoin ... eli, asianne on oikeastaan ihan hyvin olosuhteisiin nähden (toisin voisi olla)... valitusta vähemmäksi, on neuvoni.
Ositus on jo käynnissä. Juristini ehdotti tiettyä korvausta, josta mieheni pillastui täysin. Vedin korvausvaatimuksen takaisin. Raha ei siis ole todellakaan tässä tärkeää. Haluan nöyryyttää miestäni. Se on tietysti loukatun naisen kipuilua, mutta uskon mieheni pitävän kuitenkin lasten etua tässä tärkeimpänä, kuten minäkin yritän ajatella. En siis usko, että "nöyryytysvaatimuksista" kärsivät lapset, eikä oikeastaan kukaan muukaan.
Arvostan sitä, että hän ajattelee lasten etua, ja lapset saavat asua tässä. Kuten sanoin, itsäni minuna EVVK, paitsi lasten etu pitää elämä edes vanhoilta puitteiltaan turvallisena ja samana. Talo on heille lapsuudenkoti; minulle yhteinen projekti mieheni kanssa. Meidän piti myydä talo ja muuttaa pois, sitten kun lapset ovat isoja. Tuntuu vain, että jäin tänne kuin nalli kalliolle hoitamaan yhteistä projektia loppuun - ilman selityksiä. Ilman mitään.
Kyse on tietenkin myös omien unelmien särkymisestä ja elämän menemisestä niin, kuten ei ollut tullut ajatelleeksi.
Neuvosi on tietenkin järkevä, enkä tämän enempää asiasta vingu varsinkaan virallisesti. Odottelen ositusta. Silti vingun täällä: minusta on epistä, että minä joudun huolehtimaan kaikesta ja hän kerää "voiton" taskuunsa.
En halua rahaa. Haluan vain, että hän ymmärtää, että tässä tapahtuu vääryys, ja että hän joutuisi sitä tunnetta mukanaan kantamaan.
Hän kun on sitä mieltä, että miehet osaavat toimia reilusti. Naiset jaksavat jauhaa. MOT tässäkin.
jos ex-miehesi olisi jäänyt lasten kanssa taloon asumaan, ositus olisi tehty, ja sinä olisit ostanut itsellesi asunnon. Olisit ollut työtön, kunta olisi maksanut elatustuen lapsistasi. Kun vain yksi lapsistasi olisi enää alle 18v, olisit mennyt töihin, saanut kaikki maksamattomat elatusavut kunnalta anteeksi.
Alkuperäisen sopimuksen mukaan olisit stten maksanut viimeisestä alaikäisestä lapsestasi minimin, 118,15€/kk. Asuttuasi asunnossasi 2v, olist myynyt sen hyvään hintaan, myyntivoitto tietysti verotonta. Ja sitten muuttanut onnellisena uuden onnesi luokse. Kismittäisikö?
Tietysti minulla on "kaikki hyvin". Tilanteen karmeus riippuu aina näkökulmasta. Uskon ja tiedän, että ihmiset joutuvat elämässään kokemaan paljon hirveämpiä asioita kuin minä.
Hyvää tässä on se, että olemme kaikki hengissä. Tilanne voisi olla myös toisin.
Tiedän myös, että vaikka exäni olisi vaatinut talon myyntiä heti, selviäisin silti. Minulla on hyvät tulot ja osaan tulla vähällä toimeen. Itse en tarvitse mitään. Mikään, mitä rahalla saa, ei tee minua onnelliseksi. Tiedän, että olisin saanut jostain tarpeeksi ison vuokra-asunnon, jonka vuokrasta selviäisin ilman asumistukea (tuloni ovat liian korkeat juuri). Itse asiassa kokisin sairasta mielihyvää siitä, että olisin joutunut sellaiseen tilanteeseen mieheni vuoksi, koska sitten hän joutuisi kärsimään syyllisyydestä. Haluaisin, että hän joutuisi kärsimään henkisesti - en niinkään taloudellisesti.
Eivätkö muut kärsi tällaisesta "sairaasta kostonhalusta"? Olisi suuri nautinto saada moraalinen voitto siitä, että itse on tehnyt oikein, mutta toinen on toiminut väärin. Vaikka siitä ei hyötyisi taloudellisesti mitenkään. Pelkkä tunne siitä, että itse ei ole tehnyt väärin, mutta toinen on - ja että siitä toisetkin tietäisivät - se riittää.
Tämä vinkumiseni on vain moraalista saivartelua, eikä johda tietenkään mihinkään. Mukava kuulla kuitenkin muiden kommentteja.
Siis mitään sopua välillämme ei ole. Mies lähti ilman selityksiä, eikä suostu olemaan missään tekemisissä kanssani. Onneksi sen verran kuitenkin, että saadaan lasten tapaamiset (millä junalla?) tekstarein sovittua.
Hän pelkää minua, mikä on ihan perseestä, jos tuntee minut. Oikeasti hän pelkää itseään ja omia tunteitaan, joita ei ole tottunut käsittelemään. Tietysti hän myös häpeää, koska on menettänyt kasvonsa jäätyään kiinni "kaksoiselämästä". Kasvojen säilyttäminen on hänelle niin tärkeää, että mieluummin pakeni ja jätti perheensä. Tietysti myös rakkaus kuoli häneltä. Sehän on totta kai syy jättää perhe.
>
Kai jotkut, luojan kiitos eivät kaikki.
Miehelläsi voi olla muut syyt siihen, miksi vääpelinsä jätti -- siihen hänellä oikeus, ja ehkä niin kaikille paras... kukapa sen tietää.
Vielä neuvon, kostoa vähemmälle ... parhaiten sujuu kun antaa menneiden olla, syyllisten etsiminen voi johtaa suurempaankin riitaan. Tunkiot kun ei kaivelemalla paremmalle ala haisememaan.
Katse eteenpäin, ja lasten etu mielessä.
.. sitä sattuu... sukupuolesta riippumatta.
Viisainta ryhtyä rakentamaan elämä uuden tilanteen mukaisesti, kosto on edelleen huono idea.
Pitäisi lopettaa entisen puolison rakastaminen, olla aikuinen ja ajatella vain analyyttisesti ja fiksusti "näin vain kävi" -tyyliin, pitäisi päästä katkeruudesta, kostoajatuksista, alkaa vihata (kuulema auttaa irtipäästämisessä), pitää alkaa katsoa eteenpäin ja ajatella omaa elämää eteenpäin.
Olisiko hyviä vinkkejä, miten näin hienoon tilanteeseen voisi päästä?
Minäkin haluaisin jo lopettaa itkemisen ja nähdä jotain elämisen arvoista (muutakin kuin lapset) elämässäni. Rakas ihminen katosi noin vain elämästäni ja heitti minut roskiin. Mistä löytyy se nappula, jota voisi vääntää, jotta kaikki muuttuisi taas riittävän hyväksi.
Miehellä oli varmasti syynsä. Sitä en kiellä lainkaan. Olisi vain ollut parempi kuulla siitä, että hän ei ole tyytyväinen liitossamme jo paljon aikaisemmin. Olo ei ole järin tasapainoinen, kun itse luulee elävänsä "keskustelutaitoisessa parisuhteessa" ja toinen vain suorittaakin avioliittoa ja isyyttään ja aviopuolisouttaan.
Tasapaino on koetuksella kun kuulee pitkän liiton jälkeen: "En ole sinua koskaan valinnut, sinä halusit minut apinan raivolla. Kun tulit raskaaksi, päätin vain hoitaa protestanttisen moraalin mukaisen velvollisuuteni."
Siksi täällä pyörinkin, koska olen niin vitun rikki. Jos olisi tasapainoinen ja minulla olisi kaikki hyvin, kai olisin lauantai-iltana jossain aivan muualla kuin netin keskustelupalstalla.
Sinänsä iso kiitos kaikille, jotka täällä vierailevat ja jaksavat kommentoida. Myös sinulle.
Omasta erostani on neljä vuotta, kaksi vuotta tullut elettyä uudessa... ONNEKSI en minä eikä exäni ottanut vihaa eroprosessoinnin keinovalikoimaan.
Juu, eroja on erilaisia... kuin ihmisiäkin... SILTI, viha on jotain mitä mielestäni ei saisi suosittaa kenellekkään.
Ei puolison tekoja tarvitse hyväksyä, niistä saa olla pettynyt, surullinen ja vihainenkin ... hyvä olisi kuitenkin jossain vaiheessa koettaa ymmärtää ne, ja antaa anteeksi ... tilanteessasi ei varmaan aivan lähi kuukausien tai edes vuoden aikana... mutta joskus... oli muuten vapauttava olo...
Niin kummalliseselta kuin se kuulostaakin ... niin tuollaisesta lähestymisestä sinulle tulee oikeesti parempi mieli loppupeleissä kuin KOSTOSTA tai VIHASTA (okei, pieninä annoksina launtaina sallitaan *wirn*).
Käytännön neuvot jätän toisille...
Oikeudenmukaisuutta!
Valitettavasti rakkaudenhedelmistä jää vastaamaan useimmin nainen ja mies lähtee etsimään ja toteuttamaan itseään.
Kaipa olet elatus- ja asunnon hallintasopimuksen tehnyt kirjallisena, koska miehesi voi jälkikäteen vaatia sinut maksamaan vastiketta, kun olet saanut asua korvauksetta.
Syvällä rintaäänellä voin kertoa, että ilman kirjallisia sopimuksia ei kannata jäädä mihinkään, edes lasten hyvinvoinnin takia. Remontoin ja hoidin lapseni ja olin tyytyväinen kunnes osituksessa exä vaati vuokraa, koska olin asunut vastikkeetta.
Elatusmaksut ja omaisuus on kaksi eri asiaa ja vaikka kuinka eron hetkellä toinen vakuuttaa sopivansa niin mieli muuttuu ja elämäntilanteet. Kun exäni uusi suhde ajoikin karille niin siinä ei lapsen hyvinvointikaan painanut, vaan kaikki hyöty mitä saatiin piti ottaa irti. Siinä on turha selitellä, että elatusmaksut sovittiin alemmiksi, oikeudessa sanotaan mitäs menit sopimaan ja saat maksaa vielä oikeudenkäyntikulutkin.
Kaiken tämän jälkeen nautin, kun pääsin omilleni ja lapsikin elää ja nauttii elämästään. Enää en edes jaksa kiistellä lapsen elämiskuluista, maksan kaiken mitä hän tarvitsee ja nautin siitä, että voimme elää ilman exän saivarteluja! Ei niitä rahoja hautaansa saa ja minulle tärkeintä on lapseni hyvinvointi ja oma harmoninen elämä.
Ymmärrän, että sinua harmittaa ja oikeudenmukaisuus on koetuksella.
Juuri siksi meninkin heti juristille, että asia kirjataan virallisesti paperille. Saa nähdä, suostuuko mies tosipaikan tullen kuitenkaan nimeään paperiin pistämään.
Jos ei, sitten pistämme talon myyntiin ja asumme jossain muualla. Uskon, että elämä voi olla ihan hyvää muuallakin, siis lapsilla. Eiväthän lapset mene rikki, jos koulu vaihtuu, kaverit vaihtuu. Sellaista sattuu. Halusin vai pelata tällä järjestelyllä itselleni miettimisaikaa, koska olen aivan tyhjän päällä.
Olet aivan oikeassa siinä, että mies voi luvata mitä hyvänsä, ja se ei sitten kuitenkaan pidä paikkaansa. Minunkin lasteni isä sanoi aluksi maksavansa kaikesta puolet (vesi, sähkö, netti, vakuutukset, tv-asiat jne. mitä niitä nyt asumiseen liittyviä kuluja onkaan). Vasta kun hän joutui sen tosiasian eteen, että rahat eivät riitäkään, hän ymmärsi itsekin, ettei kykene. Sinänsä kaunis ajatus, ja siitä hänelle täysi kunnioitus. Hän halusi oikeasti auttaa.
Kun realismi hiipi hänenkin tajuntaansa (avioero on aina taloudellinen "pieni katastrofi" molemmille aikuisille), hän oli valmis lähtemään viranomaisille tekemään ratkaisua lasten edun mukaisesti.
Aiemmin hän oli uhannut minua, että jos mennään viranomaisille, hän alkaa vaatia minulta vuokraa ja pudottaa omat tulonsa minimiin (siis luopuu ylitöistä) ja että sitten hänen elatusvelvollisuutensa päättyy, kun lapset ovat täysi-ikäisiä. Mikähän siinäkin mahtoi olla taustalla. Nykyisen elatusapusuosituksen mukaan etävanhempi on esim. koulutustukivelvollinen.
Kyllä. Kaikki paperille. Ei oman edun vuoksi, vaan yhteisten lasten edun vuoksi. Koskaan ei tiedä, mitä elämässä voi sattua.
Nimimerkit ovat yhtä sekaisin kuin tämä tasapainoton nainenkin ;)
"Eiväthän lapset mene rikki, jos koulu vaihtuu, kaverit vaihtuu. Sellaista sattuu. Halusin vai pelata tällä järjestelyllä itselleni miettimisaikaa, koska olen aivan tyhjän päällä"
Lapset sopeutuvat ja onhan heillä edelleen molemmat vanhemmat. Muista hoitaa itseäsi ja viettää lomaa myös ilman lapsia, niin voit paremmin ja myös lapsesikin voi.
... pahan olon purkamiseen, kunhan ei ole ainoa....
Alkuun en kyennyt muuhun kuin itkemään ja istumaan puhelimessa. Onneksi ymmärsin pyytää tuekseni ystäviäni. He pitivät arkielämää pystyssä akuutin kriisin ajan.
Nyt käyn työssä ja olen lasteni kanssa. Sitä huomaa, miten mukavaa on auttaa lapsia läksyissä, katsoa heidän kanssa telkkaria, laittaa ruokaa, kuunnella päivän tapahtumia - kaikki se mikä oli ennen ihan itsestään selvää ja joskus ärsyttävääkin, on nyt helkkarin arvokasta laatuaikaa.
Lomailu ja irtiotto ihan itsen vuoksi tullee aikanaan. Nyt en voisi nauttia mistään.
arvelet varmaan ihan rehellisesti että nykyisen järjestelyn syynä on todella vanhempien halu turvata lapsille joku jatkuvuuden tunne. On kaiketi loukkaavaa kun väitän että tosiasiassa järjestelyn syy on kahden aikuisen kyvyttömyys erota ja oikeasti päästä eroon toisistaan.
Voit jatkaa lillumista katkeruudessasi, tai erota oikeasti. Minusta järjestelynne ei ole kohtuuton, mikäli olet siihen itse vapaasta tahdostasi suostunut. Turha siitä nyt on sitten kitistä, jos et sitten halua joko myydä kämppää tai ostaa puolikasta exältäsi. Itse en olisi moiseen ikinä suostunut, mutta joka on se on.
Kyseessä on todella kahden aikuisen kyvyttömyydestä erota. Tai siis minun kyvyttömyydestäni erota, koska ero oli minulle melkoinen shokki. En tiennyt lainkaan mieheni elävän kaksoiselämää. Luotin häneen ja kykyymme ratkaista keskustelemalla kaikki ongelmat. Olin naiivi.
Nyt mieheni ei suostu kohtaamaan minua. Häntä kuulema pelottaa. Lastenvalvojalla käydessämme hän ei edes tervehtinyt minua. Autolla ohiajaessaan hän nostaa toisen olkapäänsä niin, etten muka näkisi häntä.
Se, miksi asumisjärjestelymme on näinkin omituinen, johtuu siitä, että jäin hirveään kriisiin keskelle remonttia lasten kanssa kuin rautatangosta päähän saaneena. En tiennyt yhtään, mitä olisin tehnyt, mihin olisin lähtenyt lasten kanssa.
Voi olla, että talo myydään aikaisemmin ja tämä kipristely on ihan turhaa. En usko, että jaksan yksin pitää vanhaa omakotitaloa yllä kaikkine hommineen kovin kauan. Aika näyttää.
Minusta toi on hyvä juttu että tiedostat noinkin hyvin tilanteen. Muista nyt sitte että oikeasti on kyseessä kahden ihmisen kyvyttömyys erota eikä vain sinun. Miehesi on viettänyt kaksoiselämää koska on ollut kyvytön eroamaan sinusta. Ja on edelleen yhtä kyvytön: jos haluat kunnolla eroon- mikä on kaikkien paras, sinun, lasten ja miehen - sinun on vain oltava vahvempi. Ei miehesi mitään muka pelkää sinua, hän pelkää oikeasti koska on arka paskahousu, sitä ihmistyyppiä joka päätyy pettämään koska ei muuhun kykene.
Sanani ovat kovia. Olin minäkin siellä... rohkeutta ja paljon tsemppiä. Tee ratkaisut jatkossa oman järkesi jälkeen, vaikeuksista selviää. Parempi sun jatkosi on ilman sitä miestä. Kuvahan se oli jota rakastit.
Juuri se kuva, jota rakastin (ja ajatteles vieläkin tunnen lämpimiä tunteita häntä kohtaan!) ja sen tajuaminen, että toinen antoi ymmärtää olevansa toisenlainen ja minä hölmö uskoin - on hirveän kivuliasta myöntää itselleen, että on tullut niin petetyksi ja huijatuksi. Kuinka on ollut niin naiivi, että on luullut toisenkin olevan ihan tosissaan ja oma itsensä. Että on rakastanut kuvaa, joka on itselle muodostunut. Että ei ole ymmärtänyt toisen vain suorittavan aviomiehen roolia vuodesta toiseen, koska hän luuli, että niin on oikein tehdä. Nyt sitten keski-iänkriisissä miesparka ymmärsi elävänsä elämää, jota ei halua.
Harmi vain, että perhe-elämää kaipaamaan jäivät vaimo ja kolme lasta.
Miehen kannalta tietysti hyvä, että pääsi pinteestä elämään elämää, jota kaipasi.
Heips
Niin ne minunkin silmäni aukenivat. Tarinasi on kuin minun elämäni. Kohta tulee vuosi kulissien romahtamisesta ja minä edelleen välillä kaipailen sitä "kuvaa". Totuus oli jotain ihan muuta.
Samanlainen pelkuri se minunkin exä. Edelleen valehtelee suhteestaan :O. Jos oisin se toinen ja tietäisin, potkisin munille.
Ihan oikeasti harmittaa, kun se kuva ei todellinen ollutkaan. Ilmankos minulle aina ihmeteltiinkin, onko tuollaisi miehiä tosiaan olemassa. Ei näyttänyt olevan.
Tsemppiä sulle kovasti. Näin kun 10 kuukautta tulee täyteen "pommista", on pahin katkeruus jo takana ja elämä aika kivasti minulle lasten kanssa hymyilee.
Minun shokistani on kulunut vajaa 3 kuukautta. Mukava kuulla, että 10 kk:n päästä voisin voida paremmin. Oikeasti voin jo nyt paremmin kuin kuukausi sitten.
Itse asiassa muutma päivä sitten alkoi tapahtua: tunsin ensimmäistä kertaa, että alan päästä irti. Siis asteikolla 0-10 olen ehkä kohdassa 2 tänään. Huomisesta en tiedä. Mutta aiemmin jumitin niin pahasti, että vain itkin ja ajattelin koko ajan, mitä olin menettänyt. Nyt (ihan varovasti) tuntuu jo siltä, että en enää ikinä ottais takaisin, vaikka tapahtuisi mitä.
Kyllä minä hyvin muistan, kun itselläni oli noin kolme kuukautta kulunut. Välillä tuntui jo ihan hyvältä ja itsekin ajattelin, että voin paremmin kuin kuukausi sitten. Sitten välillä taas sulkelsin ja tosi syvälle murheen suohon.
Oikeastaan kaikista vaikeimmat hetket taisin tuntea tuossa kesälomalla. Tunsin suurta yksinäisyyttä, vaikka lapset olivat lomalla seuranani ja meillä oli oikeasti mukava loma. Samaan aikaan läheni hetki, jolloin harkinta-aika meni umpeen (elokuun lopussa). Silloin vielä toivoin ihmettä, vaikka toisaalta en halunnut enää entiseen suhteeseen palata. Välillä siis kaipasin satasella, mutta toisaalta ajattelin, etten ottaisi ikinä takaisin. Koin hirveitä ristiriitoja. Nyt syyskuun aikana olen lopullisesti päästänyt irti. Tällä hetkellä voin oikeasti hyvin ja olo on kevyt. Siltikään en väitä, että olisin täysin toipunut. Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa eteenpäin. Minä olen esim. lasten kanss yhdessäolosta nauttinut täysin eri tavalla kuin aikaisemmin. Jotenkin tuntuu, ettei se ole itsestään selvää. Ex-mieheni jää paljosta vaille.
Mutta kyllä se siitä. Luota vain itseesi ja elämään. Keväällä kun aurinko alkaa paistelemaan pimeän talven jäljiltä, voit jo hyvin. Usko pois! Voi olla, että esim. joulu on sinulle vaikeaa aikaa, mutta muista - sinä selvitä siitä!!!!
Voimia sinulle kovasti.
Luulen ymmärtäväni täysin ajatusmaailmasi ja 'katkeruutesi' vääpeli. Kirjoituksesi oli tilitys tämän hetkisistä tuntemuksistasi ja menee varmasti ajan kanssa ohi. Avioero on varmaan suurimmassa osassa eroja täysin epäreilu prosessi toiselle osapuolelle mutta enpä tiedä miten tällaisen muka reilusti hoitaisi. Ajan kanssa menee varmasti ohi.
Itselläni (m48v, yh , 3lasta ja vanha omakotitalo, erosta kohta 1v) samassa tilanteessa sovimme exän kanssa täysin samanmielisesti että hän muuttaa uuden suhteensa luokse, talo ositetaan ja maksan hänet ulos ym ym ja kaikki on mennyt käytännössä ok. Paitsi että rahat on tiukilla koska maksan kaikki lasten menot itse (sovimme elarit kertasummana) ja keskimmäinen käy juuri autokouluakin.
Exän kanssa ei ole enää mitään yhteyksiä erinäisistä syista mutta ei ole riitojakaan. Väkisinkin pyrkii mieleen että toinen vaan elelee omaa elämäänsä ja itse painin yksin niiden arkisten ongelmien kanssa jotka alunperin piti hoitaa yhdessä.
Mutta olen vähän helkkarin tyytyväinen tässäkin tilanteessa että voin elää lasten kanssa samassa töllissä kaikkine remontteineen ja menoineen. Ja sitten kun lapset on omillaan myyn koko tönön ja muutan johonkin kerrostaloyksiöön.
Voit kirjoittaa minulle kumpitus miuku mauku hotmail.com osoitteeseen. Ilahtuisin ehkä täältä katkeran vitutuksen keskeltä
...että pystyisin ilahduttamaan vaikka olisin minkälainen runoilija. Itselläni ja varmastikin kaikilla muillakin eron kokeneilla se alkuvaihe (eri pituinen sekin itse kullakin) ottaa käsittämättömän koville. Ja sitten koko vitutus alkaa hitaasti mutta kuitenkin ikäänkuin 'haalistumaan' ja sitä huomaa että muuta asiat alkaa pyörimään eroa enemmän arkipäivässä. Eli aika. Sen kun ymmärtää että on vaan kestettävä minuutista kuukausiin jne. Ja sitten jo helpottaakin.
kuitenkin. On lohduttavaa kuulla, että ihmiset selviävät. Kyllä minäkin varmaan.
Tuntuu, että kaiken kertomasi taustalla on katkeruutesi. Profiilissasi sen myönnätkin, että sinua jättäminen vituttaa. Mutta älä sitä mieti: se on sinun oikeus ja hyvä niin, olet tunteva Ihminen, kun se pännii.
Kirjoita minulle osoitteeseen freixenet ät luukku piste com. Olen kanssasisaresi...