Sellaista ajattelin kysyä, että voiko ihminen eron jälkeen muuttua jotenkin paremmaksi ihmiseksi? Voiko siitä tuskasta ihan oikeasti oppia jotain pysyvää? Vai säikähtääkö sitä vaan omia virheitään ja sitten epätoivoisesti yrittää esittää muuta, kuin mitä oikeasti on? Ja kuinkahan pian sitä taas on oma itsensä.
Minä ainakin annoin ensimmäiselle rouvalle ihan tarpeeksi syytä eroon. Hän ottikin ns. onkeensa. Käyttäydyin aika itsekkäästi ja kuvittelin, että elintasolla korvaan kaiken. Annoin vapauttakin sen verran liikaa, että se varmaan tuntui jo välinpitämättömyydeltä. Aika vähän olin kiinnostunut siitä, miten naiset ajattelevat ja mitä tärkeänä pitävät.
Nyt, toisella kierroksella, olen yrittänyt parantaa tapani. En välittömästi ärise kullalleni, jos joku asia ärsyttää. Toisaalta yritän kestää armastuksen pahat hetket ilman suurempaa äänen tason korotusta. En hyökkää pikkuriidassa heti täysillä päälle, enkä pysri aina voittamaan jokaista pikku kinaa. Välillä yritän ujuttaa vaimolta jopa tarinaa siitä, mitä sille ihan oikeasti kuuluu.
Siivoilen paikkojakin joutessani. Jopa kukkasia olen ihan spontaanisti ostanut. En tosin kovin usein. Liika makeilu paistaa kauas.. Kaiken kaikkiaan kuitenkin minulle aika pieniä muutoksia omassa käytöksessäni, mutta hyvin tuntuu nykykultaan purevan.
Sitä siis vaan ihmettelen, että miksi en toiminut näin heti nuorena miehenä ensimmäisessä liitossa? Kyllä varmasti olisi sekin vaimo vähän mukavamman miehen ansainnut. Hiukkasen sitä kyllä eron jälkeen moitin, mutta se lienee luonnollista jätetylle. Lipsahdankohan vanhaan malliin tämän uuden kanssa myöhemmin?
Minä ainakin annoin ensimmäiselle rouvalle ihan tarpeeksi syytä eroon. Hän ottikin ns. onkeensa. Käyttäydyin aika itsekkäästi ja kuvittelin, että elintasolla korvaan kaiken. Annoin vapauttakin sen verran liikaa, että se varmaan tuntui jo välinpitämättömyydeltä. Aika vähän olin kiinnostunut siitä, miten naiset ajattelevat ja mitä tärkeänä pitävät.
Nyt, toisella kierroksella, olen yrittänyt parantaa tapani. En välittömästi ärise kullalleni, jos joku asia ärsyttää. Toisaalta yritän kestää armastuksen pahat hetket ilman suurempaa äänen tason korotusta. En hyökkää pikkuriidassa heti täysillä päälle, enkä pysri aina voittamaan jokaista pikku kinaa. Välillä yritän ujuttaa vaimolta jopa tarinaa siitä, mitä sille ihan oikeasti kuuluu.
Siivoilen paikkojakin joutessani. Jopa kukkasia olen ihan spontaanisti ostanut. En tosin kovin usein. Liika makeilu paistaa kauas.. Kaiken kaikkiaan kuitenkin minulle aika pieniä muutoksia omassa käytöksessäni, mutta hyvin tuntuu nykykultaan purevan.
Sitä siis vaan ihmettelen, että miksi en toiminut näin heti nuorena miehenä ensimmäisessä liitossa? Kyllä varmasti olisi sekin vaimo vähän mukavamman miehen ansainnut. Hiukkasen sitä kyllä eron jälkeen moitin, mutta se lienee luonnollista jätetylle. Lipsahdankohan vanhaan malliin tämän uuden kanssa myöhemmin?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Nyt on sohvänyssäkästä saatu orja... riemuvoitto varmaan femmareille, mutta takapakkia tasa-arvolle.
Niin, ehkäpä ensimmäisessä liitossani olin tuolla samalla asenteella liikkeellä, kuin sinäkin. Pidin jotenkin henkilökohtaisena tappiona sitä, jos tein asioita ex-vaimoni mielen mukaan. Meillä oli jatkuvasti pienehkö valtataistelu päällä. Lisäksi vielä molemmat ilmoittivat mielipiteensä asioista varsin "selkeästi". Jotenkin se juna vaan lähti väärälle raiteelle jo ihan avioliiton alussa juuri tämän kaapin paikan määrämisen suhteen.
Uudessa suhteessa asiasta piti alussa pari kertaa keskustella. Nykyinen vaimoni on sen verran paljon nuorempi, että hänen mielestään oli tärkeää tietää "kuka suhteessa oikein määrää". Yritti sitä sitten kokeilemalla selvittää. Pikku jutustelulla se asia selvisi: parisuhteessa on kaksi ihmistä ja kaksi halua. Ei kumpikaan voi "määräillä" mihin se suhde menee ja miten sitä eletään.
Olisiko voinut käydä niin, että itsetuntoni on nyt vanhempana sen verran parempi, ettei tarvitse vaimoa alistamalla sitä parannella?
kiittämällä puolisostaan, siitä, että toinen on siinä. Sitten olis vaan oma itsensä ja toimisi sen mukaan. Onhan sen toisenkin hyväksyttävä sinut eikä jotain roolipelaajaa. Ja jos huomais toimineensa itsekkäästi tmv, ottais sen puheeksi, pyytäis herkästi anteeksi ja selvittäis asian, samoin jos kokee tulleensa itse väärinkohdelluksi.
Kauhean paljon ei varmaan kannata testata toisen rakkauden kestävyyttä tarkoituksellisesti, silloin joudutaan eri puolille, toinen ikäänkuin vahvemmille ja toinen altavastaajaksi. Koettelemuksissa asia testautuu itsestään ja yhteys puolisoiden välillä lopulta lujittuu jos rakkaus on aitoa.
Kyllä mä uskon että jotain oppii, vaikka ajattelunsa ja tapojensa muuttaminen on kyllä vaikeaa. Tahdon asiahan se taitaa pitkälti olla. Avioliittoleireistäkin voi olla hyötyä. Uskon että sun asenteellasi teillä on kaikki edellytykset kestävään onneen, eli onnea matkaan! :o)
Erossa on kaksi osapuolta; parempi kysyä, parantaako ero molemmat osapuolet, jotta saadaan parempi kokonaiskuva. Eron syy voi olla esim. toisen jatkuva pettäminen, ja onkin mielenkiintoista miettiä, miten tämä parantaa petetyn osapuolen. Haava toki paranee, mutta arpi jää.
Uskon, että erot jättävät meihin jälkensä. Eroista täytyy voida oppia jotain, koska muuten lyödään päätä seinään seuraavan kanssa. Ja mitä rankempi ero, sitä kovempi on 'opetus'. Mutta mikä tämä opetus on, se onkin sitten aivan toinen juttu. Riippuu erosta.
sitten katkeroituu jauhamaan samoja vanhoja asioita siitä, miten on tullut väärin kohdelluksi. Hyvä alku on se, että huomaa virheitä myös itsessään. Kaikki vaikeat kokemukset voi muuttaa oppimiskokemuksiksi - tai sitten ei. Kysymys on omasta valinnastasi.
Onkohan tämä juttu nyt pelkkää tarinointia...