Pitkä avioliittomme on päättynyt. Mieheni käytös muuttui joulun jälkeen (paljon poissa, tyly mua kohtaan, ei läheisyyttä, kotona vältteli mua, eikä ollut "meidän kanssa" = minä ja kolme jo melko isoa lasta). Yritin puhua asiasta ja selvittää, mistä oikein oli kyse, hän vain syyllisti minua.
Nyt jälkeenpäin mies on syyttänyt minua tekstiviesteissään natsiksi, henkiseksi alistajaksi ja kiduttajaksi. Olen kuulema ollut paskapuoliso, ja kannan harhaista kuvaa itsestäni. Hän ei ole koskaan minua valinnut, hän meni naimisiin kanssani, koska olin raskaana, ja koska se oli "oikein". Hän on siis elänyt naisen kanssa 25 vuotta, jota hän oikeasti on aina pelännyt.
Minä olin aivan shokissa näistä viestestä. En ollut ymmärtänyt olevani suhteessamme pelottava mörkö. Meidän suhteemme oli sellainen, jota monet ystävistäni kadehtivat. Me keskustelimme paljon, vietimme lukuisia mukavia iltoja takkahuoneessa saunoen ja viiniä lipitellen. Minä luulin, että olimme perhaat ystävät. Arvostin miestäni tosi paljon, ja joskus mainitsin siitä ystävillenikin, miten "mulla on käynyt hyvä säkä". Olimme tosi nuoria, kun aloitimme seurustelun, minä 16 ja mieheni 17.
Toki tiedän itseni niin hyvin, etten ole mikään alistaja ja kiduttaja. Mutta miehen kokemus minusta on varmasti totta hänelle. Minä en voinut tietää hänen tästä puolestaan, koska hän ei mitään minulle siitä puhunut. Minä luulin, että teimme yhdessä kaikki päätökset.
Lisätaustaa hänen kokemukselleen on varmasti myös se, että romahdin 2 vuotta sitten henkisesti liian raskaan työvuoden jälkeen. Olin pitkään sairauslomalla. Hän tuki minua ja hoiti arkirumbaa, kun itse en jaksanut. Aloin kuitenkin toipua, menin terapiaan. Terapia on hidas ja pitkä prosessi. Mieheni ei enää jaksanut odottaa. Kai.
Vaikka en mielestäni hirveästi kaatanut hänen niskaansa asioita (toki silloin alun paniikkivaiheessa), mieheni varmasti koki minun masennukseni liian raskaaksi. Nyt ymmärrän, että minä en olisi saanut puhua mitään omista ongelmistani. Liittomme loppumetreillä hän humalapäissään sanoi, että hänestä tuntuu, että minä saalistan häntä. Hän koki niin, että minä haluan hänenkin "kaivelevan itseään". Sitäköhän se kidutus hänen mielestään oli.
Minä olin niin naiivi, että luulin, että me voimme puhua kaikesta - myös vaikeista asioista. En osannut suojella miestäni. Hän varmaan luuli, että minun "sairauteni" tarttuu häneen (hänellä on taipumus pelätä kaikkia mahdollisia tauteja).
"Hyvä suhde" kaatui kyvyttömyyteen puhua. Hänen mielestään rakkaus kuoli. Hän pakeni paskapuolisoa uuteen suhteeseen.
Alistaja ja kiduttaja voi siis olla myös täysin tietämättään. Minä jäin suremaan menetettyä rakkautta. Ehkä suhde ei sittenkään ollut niin hyvä kuin luulin.
Mutta hyvät ihmiset! Uskaltakaa avata suunne ja puhua kumppaninne kanssa. Niin. Päädyn umpikujaan: entä jos toinen ei kykene tai halua. Suhteeseen ja sen ylläpitämiseen tarvitaan kaksi halukasta. Jos toisen halu loppuu, minkäs teet.
Nyt jälkeenpäin mies on syyttänyt minua tekstiviesteissään natsiksi, henkiseksi alistajaksi ja kiduttajaksi. Olen kuulema ollut paskapuoliso, ja kannan harhaista kuvaa itsestäni. Hän ei ole koskaan minua valinnut, hän meni naimisiin kanssani, koska olin raskaana, ja koska se oli "oikein". Hän on siis elänyt naisen kanssa 25 vuotta, jota hän oikeasti on aina pelännyt.
Minä olin aivan shokissa näistä viestestä. En ollut ymmärtänyt olevani suhteessamme pelottava mörkö. Meidän suhteemme oli sellainen, jota monet ystävistäni kadehtivat. Me keskustelimme paljon, vietimme lukuisia mukavia iltoja takkahuoneessa saunoen ja viiniä lipitellen. Minä luulin, että olimme perhaat ystävät. Arvostin miestäni tosi paljon, ja joskus mainitsin siitä ystävillenikin, miten "mulla on käynyt hyvä säkä". Olimme tosi nuoria, kun aloitimme seurustelun, minä 16 ja mieheni 17.
Toki tiedän itseni niin hyvin, etten ole mikään alistaja ja kiduttaja. Mutta miehen kokemus minusta on varmasti totta hänelle. Minä en voinut tietää hänen tästä puolestaan, koska hän ei mitään minulle siitä puhunut. Minä luulin, että teimme yhdessä kaikki päätökset.
Lisätaustaa hänen kokemukselleen on varmasti myös se, että romahdin 2 vuotta sitten henkisesti liian raskaan työvuoden jälkeen. Olin pitkään sairauslomalla. Hän tuki minua ja hoiti arkirumbaa, kun itse en jaksanut. Aloin kuitenkin toipua, menin terapiaan. Terapia on hidas ja pitkä prosessi. Mieheni ei enää jaksanut odottaa. Kai.
Vaikka en mielestäni hirveästi kaatanut hänen niskaansa asioita (toki silloin alun paniikkivaiheessa), mieheni varmasti koki minun masennukseni liian raskaaksi. Nyt ymmärrän, että minä en olisi saanut puhua mitään omista ongelmistani. Liittomme loppumetreillä hän humalapäissään sanoi, että hänestä tuntuu, että minä saalistan häntä. Hän koki niin, että minä haluan hänenkin "kaivelevan itseään". Sitäköhän se kidutus hänen mielestään oli.
Minä olin niin naiivi, että luulin, että me voimme puhua kaikesta - myös vaikeista asioista. En osannut suojella miestäni. Hän varmaan luuli, että minun "sairauteni" tarttuu häneen (hänellä on taipumus pelätä kaikkia mahdollisia tauteja).
"Hyvä suhde" kaatui kyvyttömyyteen puhua. Hänen mielestään rakkaus kuoli. Hän pakeni paskapuolisoa uuteen suhteeseen.
Alistaja ja kiduttaja voi siis olla myös täysin tietämättään. Minä jäin suremaan menetettyä rakkautta. Ehkä suhde ei sittenkään ollut niin hyvä kuin luulin.
Mutta hyvät ihmiset! Uskaltakaa avata suunne ja puhua kumppaninne kanssa. Niin. Päädyn umpikujaan: entä jos toinen ei kykene tai halua. Suhteeseen ja sen ylläpitämiseen tarvitaan kaksi halukasta. Jos toisen halu loppuu, minkäs teet.
Vastaukset 34
Vanhimmat
Kulttuurissa, missä nainen on pyhitetty ja mies syyllistetty, miehet joutuvat usein elämään juuri tuolla tavalla. Naista todellakin pelätään ja viha kasvaa vuosi vuodelta suuremmaksi.
Miten meidän kulttuurissamme nainen on pyhitetty ja mies syyllistetty? Koitas vähän perustella.
Mielestäni nämä asiat eivät ole sukupuolisidonnaisia. Nainen voi käyttäytyä kuten mieskin. Enemmänkin on kyse siitä, millaisia ihmisiä olemme, ei siitä, mitä jalkojen välissä on.
Kyky kohdata vaikeita asioita - en tiedä, mistä se tulee, ehkä koko elämästä. Jos lapsuudenkodissa tottuu siihen, että mitään vaikeaa ei ole, kun siitä vaietaan - en tiedä. Jokaisen elämässä on vaikeuksia, se on varma. Moni ero on varmaan aivan turha, kuten omanikin. Olisi ollut niin paljon tehtävissä, mutta toinen ei halunnut. Onko sitten kyse rakkauden kuolemasta vai siitä, että kaksi ihmistä sattui vaan joutumaan nuoruudessaan yhteen, ja sitten se toinen huomasi elävänsä sellaista elämää, jota ei halunnut.
Kaikilla on oikeus elää sellaista elämää, kun haluaa. Olen sitä mieltä, mutta kun on kyseessä pitkä liitto, ei pitäisi karata noin vain. Kannattaisi ensin yrittää tehdä jotain. Mieheni ei suostunut hakemaan apua, häntähän ei mikään vaivannut. Vain minä olin sairas natsi ja hullu, jolle hän kuitenkin uskoi lapsensa.
Mutta eipä auta mikään. eteenpäin eletään, lapset ovat ainoa asia, joka pitää hengissä vielä.
Pelko ja viha kuuluvat erottamattomasti yhteen. Pelle Miljoonalla on sen niminen biisikin...
Mitä sellaista pelättävää miehelläsi oli, mikä aiheutti tuollaisen vihan? Tuliko kenties käytettyä lapsia kiristämisvälineinä?
Minä luulen että mies pelkäsi saavansa minun sairauteni (masennuksen ja paniikin, josta kärsin romahdusvaiheessa). Miehelläni ihan selvästi oli paniikkioireita, joista yritin kysyäkin. Hän ei suostunut keskustelemaan koko aiheesta. Kuten sanoin, en osannut suojella häntä. Luulin, että liittomme on niin avoin, että kaikesta voi puhua.
Hän kertoi liittoomme loppumetreillä, että hänestä tuntuu, että saalistan häntä.
No mutta nyt hän pääsi paskapuolisosta, joka aiheutti hänelle ikävän olon. Toivottavasti hän on onnellisempi nyt uuden ihmisen kanssa. Entinen vaimo ja paras ystävä jouti roskikseen. 25 vuotta yhdessäoloa, josta 16v naimisissa ei ollut säilyttämisen arvoista.
Mitä ihmettä olisin kiristänyt lapsilla? Mitä sinulta kiristettiin?
Tässä karmeudessa sentään olen pystynyt toimimaan siten, että ole koko ajan ajatellut lasten etua. Lapsilla on onneksi isä, joka haluaa tavata heitä. Mikään muu hänelle ei enää merkitsekään mitään.
Minulla päättyi 15 vuotta kestänyt avioliitto eräänä perjantai aamuna, kun ex-vaimo nätisti asetteli eroilmoituksen allekirjoitettavaksi. Olimme nippanappa yli 40vuotiaita, hienot lapset teini-iässä.
Ero tuli minulle täydellisenä yllätyksenä. Ex-vaimoni syytti minua, samoin kuin miehesi sinua, täydellisestä alistamisesta. Hän väitti minun mm. rajoittaneen hänen liikkumisiaan, estäneen häntä tapaamasta sisaruksiaan ja suunnitelmallisesti tuhonneen hänen itsetuntonsa.
Minun kannaltani katsottuna asia näyttää toiselta. En aivan varmasti, ikinä, ole estänyt häntä mihinkään menemästä. Koskaan en häntä äänen epäillyt pettämisestä. Hänellä oli toki itsetunto-ongelmia. Ne johtuivat kieroutuneen isän tavasta kasvattaa esikoistytärtään, josta olisi toivonut poikaa. Tytärhän ei koskaan pystynyt olemaan niin hyvä kuin isä halusi. Kehuin exäni ulkonäköä ja hänen tyylikästä pukeutumistaan joka päivä. Monella tavalla yritin häntä tukea.
Toki myöskin sanoin voimakkaastai vastaan. Exälläni oli erittäin mustavalkoinen näkemys asioista, eikä hän voinut ymmärtää, että toisella ihmiselläkin voi olla mielipiteensä asioista. Jos hänen mielipiteseensä en suostunut, hän koki jotenkin hävinneensä jonkin tärkeän taiston. Ikäänkuin osa hänen arvoaan olisi hävinnyt siinä, että saatoin olla erimieltä jonkun kulhon väristä.
Noita voimakkaita syytöksiä pystyn nyt ymmärtämään eri tavalla. Ne olivat exäni tapa perustella itselleen ensinnäkin avioero ja toisekseen hänen toimintansa avioeroprosessin aikana. Kun hän suggeroi itsensä ajattelemaan, kuinka olin estänyt hänen menemisisään, niin se antoi hänelle syyn "mennä" nyt kahta kauheammin. Kun hän perusteli minun olleen hänen itsetuntoaan tuhonnut ihmishirviö, niin se antoi hänelle oikeuden uhkaillen kiristää omaisuutta. Koska olin täysin sika ihminen, ei lastenkaan tietysti ollut hyvä olla kanssani.
Jos hän ei olisi luonut tuollaista kuvaa minusta, ystävättäriensä suosiollisella tuella, niin hänhän olisi joutunut tunnustamaan tekevänsä jotain väärin. Tällainen toiminta on hyvin yleistä esimerkiksi rikollisilla: uhrissahan se vika onkin, muutenhan rikollisen pitäisi tunnustaa olevansa rikollinen.
Aika parantaa tällaisenkin haavan. Ihminen toimii järkytyksen keskellä ja hänelle tulee antaa anteeksi. Missään tekemisissä tuollaisten ihmisten kanssa ei tietenkään kannata olla. Pahan paikan tullen he toimivat samalla tavalla taas.
Erittäin hyvä henkisen alistamisen keino, on leimata toinen ihminen "henkiseksi alistajaksi".
Taitaa miehesi ongelma olla syyllisyyden tunne ja hänen on helpompi kohdistaa se sinuun kuin itseensä. Hän kokee olevansa riittämätön ja huono mies ja syyttää sinua siitä. Nuo tekstiviestit osoittavat, että miehellä viiraa päässä ja pahasti. Anna hänen mennä menojaan ja ole tyytyväinen, että eroon tuollaisesta pääsit.
Voi olla että hän myös pelkää sinun vahvistumistasi terapian avulla ja sitä, että huomaat, ettei hän olekaan niin tärkeä sinulle kuin ennen. Hän ei pystynyt auttamaan sinua, kun sinulla oli vaikeaa ja se voi olla paha paikka miehelle. Toisaalta vaikuttaa, että hän on vaikutuksille altis henkisen heikkoutensa lisäksi. Ettei vaan se "uusi suhde" olisi vaikuttanut noihin tekstiviesteihin? Ovatko ne edes miehesi kirjoittamia?
Tämä aihe käsiteltiin avioliitto osastolla nimimerkillä"kylmiä pyyhkeitä vaimoille".
Lueppas.
Ongelma on hyvin monessa suhteessa juuri se ettei syyllistäjä tunnista omaa käytöstään,käy juuri noin.
Uskon että tämän luettuasi mielesi valtaa kiukku,koska et koe asiaa noin.
Mutta juuri se on kyseinen ongelma.
Kun tietynlaisesta käyttäytymis mallista tulee osa arkea/osa persoonaa ei havaita kuinka ilmeisen tietämättömänä ollaan että tahtomattaan tehdään toisen elämästä piinaavaa.
Mies kestää aikansa,kunnes väsyy ja ei jaksa enää uskoa rakkauteen .
Kannattaa miettiä mitä suustaan päästää.
Kun sellaisesta motkotuksesta tulee tapa ei motkottaja huomaa loukkaavansa toista ollenkaan.
Niin, kannattaa tosiaan miettiä mitä suustaan päästää. Onko sinusta oikein haukkua puolisoa 25 vuoden avioliiton jälkeen natsiksi, alistajaksi ja paskapuolisoksi? Kaiken sen lisäksi vielä ilmoittaa, että ei naimisiin edes halunnut vaan olosuhteiden pakosta siihen joutui(ei olisi tarvinnut). 25 vuotta!? pelkkää kärsimystä ja patoutunutta vihaa? Miksi mies niin kauan odotti? Jotta voisi pilata vaimon elämän teeskentelemällä? Vai pitikö ensin löytyä uusi nainen tilalle, jota voi sitten muutaman vuoden kuluttua syytellä omista heikkouksistaan?
Kyllä ne viestit ihan hänen laatimiaan varmasti ovat.
Miestäni täytyy puolustaa sen verran, että hän kyllä oikeasti tuki minua, kun olin heikoilla. Hän osasi lohduttaakin. Siksi luulinkin, että asioista voi ja saa puhua.
Nyt jälkeenpäin ymmärrän, että hän pelkäsi voimakasta ahdistustani ja ajoittaisia paniikkikohtauksia. Hän varmaan luuli, että hänkin sairastuu (niin saattoi käydäkin).
Minä olin siis alistaja ja kiduttaja, koska sairastuin, ja näin aiheutin hänelle tuskaa. Siksi hän pakeni. Ei tarvinnut käydä selvittelemään omaa oloa jne. Tämä on minun päätelmäni, mies on varmasti toista mieltä. Hän on onnellinen sika, joka voi olla ajattelematta ikäviä asioita, minä puolestaan onneton sokrates. Nämä ovat mieheni ihan itse toteamia asioita.
En syyllisty, en. En minä mahtanut mitään sairastumiselleni. Enkä voi syyttää häntäkään. Hän ei kyennyt toimimaan toisin.
Hirveän surullista ja tuskallista silti.
Minä luulen, että liittomme kaatui miehen omaan kriisiin, jota hän ei osannut muuten hoitaa kuin pakenemalla.
En ole lainkaan motkottajatyyppi. En mikään pyhimyskään, mutta katsos: puoliso, vaikka olisi kuinka paska tahansa, sille voi sanoa, jos joku asia ärsyttää. Minusta kannattaisi avata suunsa. Ei ihminen siitä hajoa, jos sille kertoo olevansa eri mieltä. Ainakin kannattaisi kokeilla, ennen kuin laittaa eropaperit vireille. Ei minusta ole toisen vika, jos toinen hautoo vuosikaudet jotain ihme mykkyrää sisällään - miksei helvetissä avaa suutaan ja sano.
Jos oma puoliso on niin pelottava (niin kuin ilmeisesti minä), ettei uskalla puhua, sitten on tietysti jotain pahasti pielessä. Meidän liitossa näin oli ja näin kävi. Minä en vain tiennyt olevani niin voimakas alistaja - päin vastoin tunsin itseni monella tapaa riittämättömäksi ja huonoksi. Minä todella arvostin miestäni.
Mutta toisen päähän kun ei voi kurkistaa. Tämä on minun näkemykseni tilanteesta. Toisen kokemus on varmaan ihan toisenlainen. Sitä, kumman on oikea, ei kai kukaan voi sanoa.
Itse olen ollut vastaavassa tilanteessa se jättäjä. Tosin meillä oli mielestäni 9 hyvää vuota ja 9 huonoa vuotta.
Mutta minä väsyin, toiset kestää enemän kuin toiset.Meiläkin siiretiin vastuu vähitelen koko perheestä minule ex- vaimoni "Böönautin takia"
Tiedätkö miltä tuntuu kuunella toisen itsemurha puheita päivästä toiseen?
Ja tuskin olisit kuunelut miestäsi jos hän olisi avanut suunsa. Ja sanoit arvostaneesi miestäsi mutta miten? Sanoin vai teoin? pitkässä juoksussa kun sanat ei paljon paina jos tekoja ei ole.
Kyllä se on niin että kun ihminen sairastuu henkisesti hän alkaa pyöriä itsensä ympärillä. Ja siloin hän lakkaa olemasta kumpani.
Nytkin syytät miestäsi, hänelähän ei ole oikeuta omiin tuntisiinsa.Jos hänestä tuntuu siltä että olet narsisti niin hänestä silloin tuntuu siltä, vai oliko se niin että hän ei saa tuntea negatiivisia tunteita sinua kohtaan?
apua ahdistukseensa, silloin ymmärrän ratkaisusi. Mutta en uupumusta ja masennusta pitäisi kaikkein vakavimman laatuisena henkisenä sairastumisena, niistä voi nimittäin parantua. Olen itse böönautin ja syvän masennuksen kokenut, hoidot saanut ja parantunut jälleen täysin työkykyiseksi. Mieheni teki juuri niinkuin sinä ja se tuntuu erityisen pahalta. Hän hylkäsi minut ja otti uuden naisen juuri silloin kun olisin hänen rakkauttaan kaikkein eniten tarvinnut vaikka en jaksanut sitä ansaita. Merkillistä se, että miehet voivat tehdä näin...naiset tavallisesti jäävät sairastuneen puolisonsa rinnalle.
MInun entinen mieheni ei korvaansa lotkauttanut sairastumiselleni, hän ei ollut edes kiinnostunut lukemaan psykiatrin ja terapeutin todistusta KELA:a varten kun niitä kerran tarjosin hänelle luettavaksi. Uupumukseni ja masennukseni oli vaikean elämäntilanteeni aiheuttamaa ja avioliitossa minä olin vain puolet...eihän toista voi todellakaan väkisin pitää.
ex- vaimoani hoidetiin 9 v ja ero oli lopulta hoitavan tahon ajatus, ja se tepsi eron jälkeen Ex-vaimoni oli pakko ottaa vastuu itsestään ja kuntoutui 1,5 vuodessa työ kykyiseksi.
Tiedätkö että masennus tartuu kumpaniin jos hän on liijankauvan tekemisissä masentuneen kanssa.
En ollut itsemurhan partaalla. Olin tosi heikoilla kylläkin ja tunsin, että loppuelämäni on pilalla, ja pelkäsin, että pilaan muidenkin elämän. Tätä pahaa akuuttia kriisivaihetta kesti kaksi viikkoa, silloin ja myöhemminkin mieheni tuki minua upeasti, ja siitä olen hänelle kiitollinen.
Jotenkin elämä kriisini jälkeen alkoi junnata paikoillaan. Ryyppäsimme tosi paljon yhdessä, kunnes hän alkoi hakeutua muualle. Minä kävin terapiassa ja "hoidin itseäni". Se kuitenkin junnasi paikoillaan.
On varmasti tosi raskasta elää ihmisen rinnalla, joka sairastuu masennukseen. Minä olin tosi surkeana välillä. Kuitenkin kun aloin "tasapainottua" ja menin töihin taas, luulin, että kaikki alkaa korjaantua. En ollut mikään toisen niskaan kaataja. Meillä oli luottamuksellinen suhde, jossa molemmat saivat mennä omia menojaan.
Ikävää, että mieheni pelkäsi ilmeisesti romahdustani ja jotain hemetin kohtausta (joita en kyllä ollut saanut, hänen äitinsä kylläkin) että ei uskaltanut puhua oikeasti kanssani oikeista asioista. Hän vain lähti, ja minä jäin lasten kanssa suremaan ja ihmettelemään tapahtunutta.
Masennus ei todellakaajn tartu!
Kyse on pikemminkin siitä, miten sairautta hoidetaan ja miten siihen suhtaudutaan. Tietysti jos toinen terrorisoi sairautensa vuoksi koko perhettä, koko perhe on koetuksella.
Minäkin ajattelin, kun sairastuin, että ole pilannut mieheni ja lasteni elämän. Syyllisyys oli ihan kauhea. Apua kuitenkin saa, mutta kieltämättä täytyy olla melko hyväkuntoinen ja tietoinen omista oikeuksistaan ja täytyy jaksaa hakea apua.
Minulla on tietoa asioista ja uskallusta hakea apua, ihan mitä tahansa. Tiedän, että kaikilla ei voimat riitä jne. mikä on tosi surullista. Minä en kuitenkaan jäänyt vellomaan masennukseeni, vaan hain raivokkaasti apua.
Tiedä sitten, kuoliko mieheni rakkaus, ja milloin, vai väsähtikö hän masennukseeni, vai nostiko minun sairastumiseni hänen omia käsittelemättömiä juttujaan pintaan - se jää arvoitukseksi. Enkä minä voi sille mitään. Minä elän nyt lasteni kanssa omaa elämääni. Onneksi mieheni haluaa olla isä lapsilleen.
Jotain hänen tilanteestaan kertonee se, että mikään ei merkitse mitään - paitsi lapset.
Hänellä on hyvä koulutus, hyvä työpaikka, sivistystä vaikka muille jakaa. Mikään ei merkitse mitään. Mielestäni hän on masentunut, eikä ymmärrä hakea apua, koska kaikki "psykologithan ovat lukeneet vain pari kirjaa. mitä he mistä tietävät". Ehkä sitten kävi niin kuin sanoit, masennukseni todellakin tarttui häneen. Sitten hän päätti paeta pois "pahan" luota.
Tosi surullista. Mutta tapahtuuhan sitä elämässä kaikenlaista. Appeni totesi, että niin Sievisetkin ovat eronneet. Että paremmissakin piireissä. Saa siitä sitten lohtua ken saa.
Minä olen tosi surullinen.
Jos minä olisin toiminut sinun logiikallasi, olisin hylännyt oman varhaismurrosiässä olevan lapseni, kun hän sairastui masennukseen.
Joopa joo. Ihmiset on kovia ja piitaamattomia.
Kyllä se puolisokin ansaitsee jotain myös siinä vastamäessä. Ei pelkästään myötämäessä.
Jos toisen sairastuminen on eron syy, niin ei ole kaikki ihan kohdallaan.
Meillä päättyi 31 vuotta kestänyt avioliitto samantapaiseen tilanteeseen. Sairastuin vakavaan masennukseen, sain lääkityksen ja kävin kaksi vuotta terapiassa. Olin töissä mieheni omistamassa firmassa ja uuvuin täydellisesti talouden hoitamiseen yrityksessä jolla meni huonosti. Nyt jälkeen päin olen kyllä ymmärtänyt, että kokonaistilanne elämässäni oli mahdoton: tein mitä vaan, että mieheni olisi onnellinen. Kun sitten itsekin aloin osoittaa tarvitsevuuttani oli muutos ilmeisesti miehelleni liian suuri. Kävimme parisuhdeterapiassakin pari kertaa harkinta-ajan alettua ja siellä mieheni sanoi, että kaikki olisi hänen kannalaan hyvien ellen minä olisi muuttunut. Mieheni ei suostunut keskustelemaan mistään vaikeista asioista ja etäisyytemme alkoi kasvaa kun menin terapiaan. JOs jonkin asian otin puheeksi hän syyllistyi ja rupesi puolustautumaan, vaikka minun tarkoitukseni ei ollut syyttää ketään, puhua vain siitä, miltä minusta tuntuu. Mieheni myös alkoi kokea, että oli jollakin tavalla altavastaajan asemassa avioliitossamme ja jäi aina alakynteen. Itse en sellaista havainnut, se tunne oli hänen omien korviensa välissä. Etääntymisen myötä mukaan tulivat toiset naiset ja lopulta minä hain eroa kun en jaksanut sellaista avointa avioliittoa, mikä olisi kyllä miehelleni sopinut.
Minä en ole saanut minkäänlaisia tekstiviestejä, kunpa olisinkin saanut. Eroa on seurannut täydellinen hiljaisuus hänen puoleltaan ja näin on ollut kohta kaksi vuotta. Hän kokee kaiken asian käsittelyn tarpeettomaksi ja aivan liian raskaaksi. Ensimmäinen vuosi eron jälkeen oli minulle kaikkein raskain, kärsin siitä, että en oikein ymmärtänyt, miten näin oli päässyt käymään. Minäkin pidin avioliittoamme joskus suorstaan ihanteellisena.
Olen alkanut ymmärtää, että mieheni elämässä naisen pitää olla häntä varten ja hänen tarpeitaan hoitelemassa. Kun sain uuden työpaikan eikä meillä enää ollut yhteisiä työasioita ei enää ollut muutakaan yhteistä. Surullista...sillä meidän tapauksessamme ei koskaan tullut tillaisuutta olla pelkästäänaviopuolisoita, vanhempia ja isovanhempia.
Viha pitää vihata, suru pitää surra ja itkut itkeä, muuten ei elämässä pääse eteenpäin. Vuoden jälkeen alkaa jo helpottaa. Olen käsitellyt vihaani ja suruani kirjoittamalla ja puhumalla todella paljon yhden pelastusköysiystävän kanssa. Suuria oivalluksia edeltävät aina suuret synnytystuskat, koko ajan kuitenkin edistystä tapahtuu.
Terapia on oppimiskokemus, jonka jälkeen kukaan ei ole entisellään vaan on muuttunut enemmän sellaiseksi ihmiseksi kuin on pohjimmiltaan. Joissain asioissa mieheni varmaan kokikin alemmuutta ja alakynnessä olemista, mutta valitettavasti se oli hänen ongelmansa, johon minä en voinut auttaa. Pakottaa itsensä joksikin muuksi kuin mitä pohjimmiltaan on syö ihmistä ja sairastuttaa. Ensimmäinen velvollisuus jokaisella ihmisellä on huolehtia omasta terveydestään. Ymmärrän omasta erostani, että näin pitikin käydä. Avioliitto on kahden kauppa ja siinä on kummankin suostuttava kasvamaan ja muuttumaan - tulemaan puolitiehen vastaan.
Miehesi syyttävät viestit ovat hänen oman pahan olonsa ilmauksia, eivät sinusta johtuvia. Sinä olet, mitä olet ja jos et sellaisen kelpaa niin sitten ei voi mitään. Ulkopuolisena tuntuu siltä, että miehesi hävisi erossa enemmän kuin sinä.
Tietämättäänkin voi alistaa.
Moni mies oppii alitajuisesti henkiseksi orjaksi.
Naiset kyselevät kyselemistään toinen toistaan järjettämämpiä kysymyksiä joihin ei voi vastata muuten kuin "Kyllä rakas", "Olet sinä kaunis", "Se vaate sopii sinulle mainiosti", "Olet laihtunut" ja miljoona muuta vastaavaa.
Vähitellen hän voi alkaa uskoa, että et totuutta halua edes kuulla.
On henkisesti raskasta valehdella tietoisesti koko ajan, tai näytellä kiinnostunutta täysin yhdentekevistä asioista.
Toki se alkaa näkymään päälle, ja sitten alkaakin suoranainen haukkuminen. Mies ei välitä siitäkään. Toivoo vain, että jokohan hän saisi lopputilin tuosta makutuomarin osasta.
Toiveajattelua. Ilme kertoo, että "Nyt on taas pakko kehua".
Lopulta suhde on siinä jamassa, että kaikki tehdään juuri niinkuin nainen sanoo, tai on piru irti.
Mies saa kantaa huonoa omaatuntoa istumisestaankin. Pitäisi istua kovalla tuolilla, ettei leimata sohvaperunaksi.
Kaikki hankinnat täytyy hyväksytyttää naisella. Muuten saat kuulla niistä loppuelämäsi.
Koti on aina sisustettu juuri sellaiseksi, kuin nainen sen määrää. Miehillä kuulemma ei ole minkäänlaista makua.
Monelle miehelle tällainen elämä kelpaa tiettyyn pisteeseen asti.
Äklöttävää roosan väriin tottuu ja rihkamaa kertyy vähän kerrallaan, ettei shokki yllätä.
Mietipä onko teillä ollut tällaista? Oletko tehnyt tuhansia pikku päätöksiä, joista miehesi olisi olluyt toista mieltä, jos olisi uskaltanut?
Yhdessä tehtiin päätökset, jotka liittyivät sisustamiseen. Teimme myös kesäisin pitkiä automatkoja Eurooppaan, jotka lähinnä mieheni suunnitteli. Viimeisimmälle en olisi edes halunnut lähteä, koska olin romahduksestani toipilas. Mies puhui minut ympäri: lapset ovat vielä sen ikäisiä, että lähtevät mukaan, kohta eivät enää lähde. Teimme matkan lasten vuoksi. Minä annoin periksi.
Nyt jälkeenpäin tuntuu siltä, että nämä matkat olivat osittain sitä, että ei tarvinnut "pysähtyä".
asiaa yrittää noinkin selittää. Jos mies käyttäytyy alivastuullisesti niin tottakai toisen on silloin otettava ylivastuullinen rooli. Näissä asioissa onkin useimman avioeron syy: koska mies keskittyy vain omiin töihinsä jha harrastuksiinsa ja on kodin asioissa alivastuullinen on naisen ruvettava ylivastuulliseksi. Ja sitten mies saa hyvän aiheen syyttää puolisoaan siitä, että pitää kaikkia ohjia käsissään. Puhuminen ja omista toiveista keskusteleminen on parasta lääkettä tällaisiin väärinkäsityksiin.
Meillä ero tuli, näin jälkeen päin ajatellen, pelkistä väärinkäsityksistä. Väärinkäsitykset johtuivat siitä, että entinen mieheni ei pystynyt/halunnut puhua mitään omista toiveistaan. Esimerkki: Jouduimme remontin takia nukkumaan jonkin aikaa eri huoneissa. Kun makuuhuoneemme oli valmis sängyt vietiin sinne ja minä vein sinne myös tyynyni, lakanani ja peittoni. Kului viikkoja ennen kuin mieheni tuli perässäni yhteiseen makuuhuoneeseen. Minä koin, että hän ei halua tulla kanssani samaan huoneeseen ja tunsin itseni hyljätyksi. Avioeron jälkeen sain sitten kuulla, että mieheni odotti, että minä petaan hänelle sängyn ja sitten hän tulee, joten hän koki käytöksen välinpitämättömyydeksi. EI tämä tietenkään yksistään eroamme aiheuttanut...siihen johti mieheni toistuva uskottomuus. Mutta kaiken takana oli täydellinen puhumattomuus erityisesti niistä asioista, jotka jotenkin kummankin mieltä pahoittivat. Minä olisin halunnut puhua, mutta mieheni ei siihen koskaan suostunut vaan pakeni työhön, tietokoneelle, harrastuksiin...ja toisiin naisiin, jotka ymmärsivät "kaltoin kohdeltua".
Minulla oli suhde ukkomieheen, joka yllätyksekseni erosi. Olin luullut hänen juttujaan vain sellaiseksi kevyeksi jorinaksi, jotta naista saisi. Olin itse silloin siinä elämänvaiheessa, että ukkomieskin sopi kevennykseksi. Eronsa jälkeen mies ehdotteli ns. suhteeseenkin menoa. kun aikani katselin sitten tätä miestä toisin silmin, että voisiko hänen kanssaan tosiaankin olla vakavammin, huomasin mainitsemasi seikan. Mies oletti, että olen ajatustenlukija. Eihän sellaisesta voi mitään "suhdetta" syntyä. Ei muuta kuin väärinkäsitystä väärinkäsityksen päälle, jos ei osaa suoraan sanoa, mitä haluaa ja mitä ei halua.
huomannut miehissä tällaista ominaisuutta. Olen miettinyt, mistä tällainen miesten "parisuhdepiiloutuminen" oikein johtuu...olemmeko me naiset liian vahvoja ja tasa-arvoisia. Nykyajan viisikymppiset ovat sodan kokeneiden naisten kasvattamia. Silloin naisten oli pakko olla aloitteellisia ja topakoita ja isät jälleenrakensivat tätä maata, eikä asioista paljon puhuttu. Minunkin mieheni tosiaan kuvitteli minut ajatustenlukijaksi ja ikäänkuin uudeksi äidiksi, jonka olisi pitänyt ymmärtää sanomattakin hänen toiveensa.
Te toiset naiset: sanokaa näille vaimon ymmärtämättömyyttä ruikuttaville ukkomiehille, että ottavat puutteensa ja murheensa ensin vaimon kanssa puheeksi, ja jos ei onnistu niin, palaavat vasta sitten asiaan teidän kanssanne.
Taitaa vaan tosiasia olla niin, että näitä uusia äitejä on liikkeellä niin paljon, että kyllä miestä jossain vaiheessa onnistaa...
Ajattelin otsikosta, että nyt saan ryöpytyksen, mutta olikin parempi onni.
Niin tämän miehen kanssa suhteen loppuminenkin jäi ikäänkuin ilmaan. Kun itse sanoin, mitä ajattelin ja mitä tunsin, niin vastausta en saanut. Jotain vain tyyliin. olen tehnyt johtopäätökseni. Olisihan se tietysti ollut mukava tietää, olivatko ne hänen "johtopäätöksensä" mitään totuuden pohjaa sisältäviä, vaiko vain mielikuvitusta ja sitä, että eipä kiinnosta keskustella, katson uutta, kilötinpää (= keskustelematonta, kyselemätöntä) naista.
Jäi erikoisen paha maku ko. miehestä. Yleensä miehetkin kun osaavat sanoa, miksi mihinkin on tultu. Joiltakin se kyky ilmeisesti puuttuu. Uskon heidän pitävän sitä jopa hyveenä: eivät riitele, niin uskon heidän asian tulkitsevan.
Minulle jäi paha maku siksi, ettn tiedä mitä hän minusta oletti. Kaikki jäi ilmaan...omituisesti.
kaikki samalla tavalla ilmaan 30 vuoden avioliiton jälkeen. Hän päätteli kaikki tekemisensä minun käyttäytymisestäni, ei koskaan halunnut tai sanonut itse, miltä hänestä tuntuu. Sellaista sanotaa ulkoaohjautuvuudeksi ja on peräisin jostain miehen lapsuuden taustahässäköistä: jos jotain tunsi ja halusi niin se ei ollut hyvä...näin luulen.
Uskon, että tällaista keskustelemattomuutta ei ymmärretä pitää vikana, se kuuluu niin olennaisena suomalaisen miehen olemisen kulttuuriin. Sinulla on kumminkin kamala kohtalo. miten kukaan voi kestää 30 vuotta ja sitten vasta sanoa, miltä tuntuu? Vaikka olisistkin käyttäytynyt jossain suhteessa tietämättäsikin alistavasti, niin kyllä minusta se suurin hirviö asuu siinä, joka ei uskalla sanoa. Jokainen ihminen, ainakin jos ollaan avioliitossa, on sen arvoinen, että omista tuntemuksista annetaan selko. Kaipa se joidenkin mielestä on OK, että ollaan vaan ja eron jälkeen sanotaan, että olitpas paska akka/ukko. Omituista se on, olet oikeassa. Mistä kukaan voi tietää, jos toinen ei kerro.
Niin, mitä lie minunkin mieheni uudelle typykälleen minusta selittänyt...
joskus moitti minua siitä, kun olen muka niin "ailahtelevainen". Olen melkoisen järki-ihminen mutta olen kyllä aina ilmaisuut myös tunteitani. Nyt olen ymmärtänyt, että se ailahtelevaisuus oli sitä tunteiden ilmaisemista: joskus ollaan iloisia, joskus taas surullisia, pettyneitä, vihaisia jne...eiköhän se ole luonnollista elämää. Jätetylle tiedoksi se, että kuulin minäkin 33 yhteisen vuoden jälkeen, että oikeastaan hän oli mennyt minun kanssani naimisiinkin vain siksi, että olin sellainen tyttö, jonka hän saattoi viedä äidilleen nähtäväksi ja kun äitinsä minut hyväksyi niin se oli sitten menoa. Ja nuorena oli minullakin niin kova into "päästä" naimisiin. Nyt voin jo vähän naureskella näille asioille, joita vielä vuosi siten itkin katkerasti. Sinulle Jätetty suositelen Fisherin eroseminaaria ja päiväkirjan pitämistä ja tunteista kirjoittamista, kummastakin on ollut minulle todella paljon apua.
Tämä on hyvä viestiketju.
Suomalaisten miesten puhumattomuutta voi tutkia ja lopullista kaikenkattavaa vastausta tuskin saa.
Kotikuritus tutkimus ehkä antaa jotain osviittaa.
Jätetyn ei kannata vaivata päätään mitä mies kertoo exästään uudelle valitulleen.
Minä kerron exästä oman totuuteni ja sekin on tuulesta temmattu.
Eron jälkeen mietin pääni puhki kenen kanssa oikein olin naimisissa. Setvin ison pussin kortteja ja kirjeita ajasta ennen minua.
Totuus alkoi pikku hiljaa valjeta. Olin luonut miehestä itselleni oman mieleisen hahmon.
Unessa juoksin tuon ihmisen perässä ja aina hän hävisi jonnekin. Sitten hän ihan oikeasti häipyi elämästäni.
Kiire meilläkin oli aina jonnekin. Eron jälkeen eräs miehen työkaveri sanoi, että miehellä oli aina kiire. Levoton ihminen.
Nykyään olen päässyt entiseen tasapainoon. Elämä on kuin tyynen järven keskellä. Autereinen ja tyyni. Levollinen ja rauhallinen.
Muistelkaapa "Ellit" aikaa, kun olitte lapsia ja nuoria. Miten näitte keski-ikäiset pariskunnat.
katsoitteko koskaan kesäteatterissa avioliittokomedioita, joissa setvitiin aviokriisejä.
Minä muistan istuneeni 80-luvulla Töölön rannan kesäteatterissa, ja eräs ex-elokuvatähti esitti tuollaista pöhköä komediaa vastanäyttelijänä Kaarlo Juurela. Ikävystyttävä ja pölyinen hupaelma.
Enpä olisi uskonut, että joskus itse elän tuollaista farssia tosielämässä.
Kannattaa olla kiitollinen menneistä vuosista.
Kai niistäkin on jotain oppinut.
Masennus kuuluu elämään. Kai minäkin olen ollut masentunut, mutta juopon vaimona vain kitkuttelin päivästä toiseen.
Kun mies sekosi ja häipyi, otin asioista selvää.
Hakeuduin vertaistukiryhmään. Olo oli ihmeen hyvä ja helppo elää.
Harrastajateattereissa tehdään näytelmiä, joissa näytellään ongelmatapauksia. Miltä tämän viestiketjun Elleistä tuntuisi katsoa katkelmia omasta elämästä?
Katsoin viime viikolla telkkarista Pirkka-Pekka Peteliuksen Linnut tv-elokuvan. Ohjelma oli erittäin ahdistava kuten yleensä suomalaiset jutut. Näköjään lintuharrastajat pahoittivat mielensä omituisesta käsikirjoituksesta.
Juonessa eronnut pariskunta pui menneisyyttään.
Sairaan ihmisen kanssa sellaiseen ei ehkä kannata ryhtyä. Kannattaa elää tätä päivää ja antaa menneiden asioiden olla.
80-luku oli juppiaikaa. 90-luku lama-aikaa.
Olimme tavallaan noiden hullujen vuosikymmenien uhreja. Sätkynukkeja, jotka elivät luonnotonta elämää.
Näen tämän vuosikymmenen hyvänä aikana. Sain kasvatettua lapset aikuisiksi. Me kaikki olemme hengissä ja elämäntilanne on hyvä. Tämän paremmin ei voisi asiat olla.
Näen nämä vaikeudet johdatuksena. Näin pitikin tapahtua.
Terapia kestää aikansa. Sitten siivet alkavat kantaa. Alkaa auttaa muun elämän ohella samojen asioiden kanssa kamppailevia.
Minulle on siunaantunut paljon aikaa kirjoittaa netissä. Kaikilla ei ole aikaa.
Teen viikonloppuna toista työtä. Väliajoilla kävin lueskelemassa nettijuttuja, mutta en kommentoinut.
Kirjoittaminen vie melko paljon aikaa.
Jos tekee työtä ilman tuntipalkkaa, ei netissä voi roikkua.
Ehkä me jätetyt joskus perustamme jonkun yhteisen yhdistyksen. Saamme jonkun projektin tämän asian ympärille. Kokoamme elämän särkyneen ruukun palaset yhteen. Astiasta tulee entisen veroinen ehkä vieläkin parempi.
Minulle tulee kannatusjäsenenä Mielenterveyden Keskusliiton lehti Käsikädessä. Luen sen nykyään melko hutaisten. Viikko sitten minulle soitettiin Suomen Gallupista ja haastattelu koski mielenterveyskuntoutujia. Sanoin siihen, että olen vain kannatusjäsen.
Asia jäi vaivaamaan mieltä. Miten ihmeessä liitto antaa jäsenrekisterin noin ajattelemattomasti.
Mutta toisekseen eikö me kaikki olla tavallaan kuntoutujia. Minä en vain psykoterapeuttini diagnoosin perusteella ollut hoitoon ohjattava.
Ehkä joku toinen olisi laittanut minut vahvalle lääkitykselle ja laitoshoitoon.
Ammatti-ihmisillä on iso vastuu. Jos joutuu lääkeputkeen, niin sille tielle moni jää. Niin kävi lastemme isälle. Hän on lääkekoukussa, käy jatkuvasti terapiassa.
Vaikka olenkin paljon muuttanut mieltäni koululääketieteen suuntaan, niin www.plaza.fi/Ellit Kristallipallopalstan vakiokirjoittajana olen sitä mieltä, että kyllä vaihtoehtohoidoillakin saa tuloksia.
Jos saisin laittaa exäni "käyntiin" pyörittämällä hänen tisuja, kuten niin tuhansia kertoja aikoinaan tein laittamalla miehen ulkomaan ym. matkoille, niin se olisi siinä.
Joku ihme asia meidän välissä on. Muuta selitystä en ole keksinyt, että tämä kirjoittaminen jäisi, jos elämä olisi "normaalia".
Enkeleillä on omituisia konsteja.
En ole erityisemmin enää välittänyt "huuhaajutuista". Tuo enkeliasia kuitenkin nousi taas pinnalle, kun aikuinen tytär otti asian puheeksi. Hän oli nähnyt lapsena enkeleitä yöllä kodissamme. Enkelit olivat vierailleet meillä monta vuotta. Tuollainen näkijä minäkin olin lapsena. Kyllä minä enkeleitä näen vieläkin ihmishahmossa. Tyttäreni väitti, että minäkin näytän sellaiselta. Hymyilen kaikille ja olen ystävällinen. Olin aivan mykistynyt noista sanoista, kun istuin kotona netin ääressä.
Minäkö hyvä ihminen. Ihminen, joka näytti muutama vuosi sitten koko yhteiskunnalle taivaanmerkit.
Niin erikoinen ihminen olin, että löin ällikällä poliisit ja käräjäoikeuden tuomarit.
Fischerin kirjaa. Erokriisiryhmässä käynkin. Saman kokeneilta saa valtavasti tukea. Siksi tämä palstakin on oiva.
Olen jo vähän päästänyt irti ja alkanut hyväksyä, että näin tämä elämä meni. Onneksi lapset ovat arjessani. He ovat oikeasti suurin iloni. Ennen joskus raskas ja tylsä arki on nyt parasta laatuaikaani. Saan laittaa lapsille aamupalat, ruuat, auttaa läksyissä. Isä näkee lapsia vain joka toinen viikonloppu, joskus tietysti useamminkin, onneksi.
Joskus vaan iskee hirveän surullinen olo, kun itse oikeasti rakastin miestäni. Minusta meidän liitto kaatui juuri miehen kyvyttömyyteen puhua. Tai ehkä hän ei sitten vaan enää halunnut elää minun kanssani. Rakkaus kuoli. Minusta tuntuu, että kaikki sen eteen, että olisimme voineet sittenkin elää yhdessä, jäi tekemättä. Mies päätti hirveässä kriisissä paeta kaikkea. Ikävää, että ero jättää lapsinkiin tosi syvät jäljet.
Mutta kaikki sanovat, että lapset kyllä selviävät, eroaminen on valtavan tavallista. Appiukkonikin oli todennut, että niinhän ne Sievisetkin erosivat...
Mennyttä on turha haikailla, mutta kyllä 25 vuotta elämässä kulkee aina mukana jollain tavalla. Suru ja katkeruus varmaan helpottaa aikanaan, kun vaan jaksaa uskoa selviytymiseen.
Todella kuin omasta suustani nuo kertomasi asiat. Itse olen analysoinut, että kaikki ihmiset ja vallankin miehet voivat elää noin 45-vuotiaaksi kohtaamatta varjojaan, mutta sitten ne kaatuvat päälle kellä mitenkin. Se helpoin tie on häipyä avioliitosta ja syyttää kaikesta exää. Vaikeampi on lähteä oikean kohtaamisen ladulle ja lopultakin yrittää päästä selville, miksi on mennyt juuri kyseisen ihmisen kanssa naimisiin.
Minulle mies sanoi lähes 20 yhteisen vuoden jälkeen, ettei ole koskaan minua rakastanutkaan. Tätä asiaa podin pitkään, suunnittelin jo avioeroakin monta vuotta, kun puhuminen ei vienyt eteenpäin. Nyt mies on itse muuttamassa pois yhteisestä kodista, "tarvitsee aikaa". Myös meillä tilanne lähti siitä, kun itse uuvuin töissä, joskin pääsin jalkeille kahdessa kuukaudessa ja takaisin töihin. Minun olisi aina pitänyt olla se vahva, joka on kyllä oma "tautinikin". Olen syntynyt maailmaan vahinkona ja sama tunne täyttää mielen nytkin, kun jätetään, tosin jättäminen tapahtui jo mielestäni silloin, kun avioliittomme arvo mitätöitiin mieheni toimesta.
Sanokaa hyvät ihmiset, miten jaksaa käydä töissä ja selvitä arkipäivästä tällaisessa kriisissä ? Olen aivan puolihullu, nukkumaton, ylikierroksilla ...
Ihmisestä löytyy kuitenkin ihmeesti voimia selvitä. Sinäkin selviät ja pääset eteenpäin. Jos et pelkää tunteistasi, anna niiden tulla ja uskalla kohdata ne. Ne vievät oikeasti eteenpäin. Tunteisiin ei kuole!
Minua on auttanut töissä joten kuten roikkuminen. Arkirutiinit pitävät hengissä, ja vaikka niitä ei jaksaisikaan hoitaa kuin joten kuten, ne ovat silti hyviä tukipilareita. Jos ei jaksa, niin sitten sei jaksa. Apua saa kyllä.
Tämän palstan lisäksi on olemassa erokriisiryhmiä, joista saa lisätietoa soittamalla perheasiain neuvottelukeskukseen, tai esim. terveyskeskukseen. Minäkin käyn srk:n eroryhmässä, vaikka en ole ikänä kuulunut kirkkoon! Mitään jeesustelua siellä ei ole ollut, vaan samassa tilanteessa olevia ihmisiä, joilta saa tukea! Suosittelen. Yksin ei kannata jäädä (riippuu tietysti ihmisestä, mutta kuulostit siltä, että tarvitset tukea).
Voit ottaa esim. minuun yhteyttä: [email protected]
jos haluat