Mikä siinä on, et ilman muuta se teorias imartelis jos joku on ihastunut, mut kun tosiasiassa sitten on, ja itse ei ole ihastunut takaisin, niin alkaa ahdistaan. Jos se sattus jollekin muulle kun mulle, et olis joku ykspuolinen ihastus, niin mä ymmärtäisin ja pitäisin tosi ilosena ja positiivisena asiana. Mut kun muhun ihastuttaan, niin mulle tulee ahdistus. Muhun ei yleensä ihastuta ja huomaa, ettei halua yhtään sellaista, korkeintaan vaan siltä johon on itse ihastunut, mut ei mitenkään muilta, jos sitäkään. Ja sitten yritän tehdä kaikkeni, että se loppuis tai niin ei kävis, että olis ei-ihastuttava, ja kaikki olis normaalisti.
Musta tuntuu tai muka vaistoan, että multa vaaditaan jotakin selittämätöntä. Ja että mun pitää olla jonkun ilona, ja että jonkun mukavuus on kiinni siitä olenko minä vai en. Tiedän, ettei se ole niin, mutta se TUNTUU siltä, enkä saa sitä tunnetta pois. Haluaisin aukaista sen silmät, että en minä ole sun haavekuva, koska koen, että musta tehdään joku ihanne, mikä oikeasti en ole. Ja vaikka en oliskaan, niin vielä vähemmän haluaisin kenenkään ihastuvan muhun tai en halua ainakaan tietää ja tänkin mä näen päivittäin melkeen, enkä pääse siitä edes pois.
Ei musta saa tykätä, kun tukehdun siihen, enkä voi hengittääkään kun tuntuu, että on koko aika jotenkin kontrollissa. Ja joka asia onkin muka niin ihanaa, mitä mä teen tai en tee. Ja samalla mä tunnen hirveästi myötätuntoa sitä kohtaan, kun oon itsekin ollut ykspuolisesti ihastunut ja tiedän miten turhauttavaa se on.
Miks ihastus ahdistaa? Miks ei voi ottaa siitä sitä hyvää puolta ja olla iloinen? Vai onko sitä toisen puolesta pahoillaan, ettei tästä tule mitään vaikkei omasta puolesta olekkaan? Vai oonko mä vaan niin epäkypsä tähän?
Musta tuntuu tai muka vaistoan, että multa vaaditaan jotakin selittämätöntä. Ja että mun pitää olla jonkun ilona, ja että jonkun mukavuus on kiinni siitä olenko minä vai en. Tiedän, ettei se ole niin, mutta se TUNTUU siltä, enkä saa sitä tunnetta pois. Haluaisin aukaista sen silmät, että en minä ole sun haavekuva, koska koen, että musta tehdään joku ihanne, mikä oikeasti en ole. Ja vaikka en oliskaan, niin vielä vähemmän haluaisin kenenkään ihastuvan muhun tai en halua ainakaan tietää ja tänkin mä näen päivittäin melkeen, enkä pääse siitä edes pois.
Ei musta saa tykätä, kun tukehdun siihen, enkä voi hengittääkään kun tuntuu, että on koko aika jotenkin kontrollissa. Ja joka asia onkin muka niin ihanaa, mitä mä teen tai en tee. Ja samalla mä tunnen hirveästi myötätuntoa sitä kohtaan, kun oon itsekin ollut ykspuolisesti ihastunut ja tiedän miten turhauttavaa se on.
Miks ihastus ahdistaa? Miks ei voi ottaa siitä sitä hyvää puolta ja olla iloinen? Vai onko sitä toisen puolesta pahoillaan, ettei tästä tule mitään vaikkei omasta puolesta olekkaan? Vai oonko mä vaan niin epäkypsä tähän?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ihastus ahdistaa, jos toinen on henkisesti päällekäyvä eikä koskaan lopeta. Et ole todellakaan ainoa tuossa tilanteessa, melkein jokainen tuntemani nainen on kokenut samaa.
Minua ainakin ahdistaa se vaihtoehdottomuus, mihin monet ulkopuolisetkin menevät silloin mukaan. "Tuo tykkää sinusta, joten sinun on oltava sen kanssa." Mikseivät kaikki suo minulle vaihtoehtoja? Miksi minun on huolittava kaikki, tyydyttävä kaikkeen, miksi kaiken on kelvattava juuri minulle? Miksi minulle ei suoda sitä yksilöllisyyttä jne.
Tuollaisesta olen ollut ahdistunut, vaan en enää. Jos joku ei suo minulle ihmisyyttä, se on hastalavista.
Helppoa vaikka mä on ihastunu tyttöön ja se on ainakin käyttäytymisellä näyttäny et seki tykkää musta esim: se pyysi treffeille. Nii sitte se ei pidä mitään yhteyttä ja välttelee. Naiset on kummallisia ja saa mun hermoromahuksen partaalle...
..ollut tässä pidemmän aikaa semmoinen tilanne päällänsä et odotan miehen yhteydenottoa. Hän siis sanoi minulle ettei tiedä mitä haluaa ja minä sanoin et hän voi sit ilmoitella kun haluaa nähdä...no miehestä ei vaan kuulu...taitaa olla niin et unohdan tämän tyypin kokonaan. Se vaan ois ollut kiva tyyppi jne...Ihastuin siis oikeesti, mikä on harvinaista!!! Kylmetin tällä kertaa itseni niin paljon et voi olla et vaik se yhteyttä ottaiskin niin se on siinä vaiheessa myöhäistä...
ettet ole kiinnostunut. Siihen loppuu ahdistuskin. Toisen tunteilla ei saa pelleillä eikä antaa toiselle toivoa, jos sitä kerran ei ole!