9 vuotta yhteiseloa takana josta monta avioliitossa. Pari lasta on matkanvarrella onnistuttu haalimaan mukaan. Lueskelin näitä viestejä täällä lämpimäkseni ja ajattelin jopa kirjoittaa ennenkuin jatkan eteenpäin. Ongelmia löytyy aiheesta kuin aiheesta ja yleensä tappelut lähtevät nopeasti toisen syyttelyyn. Eli ei enää tapella jostain tietystä aiheesta ja sitten haetaan mukaan vanhat riidat ja vielä vanhemmat siihen päälle. Aloitetaan nyt näin että vaimo on todella vahva persoona. Kun hän sanoo miten jokin asia on niin siihen on turha sanoa vastaan tai tuoda omaa näkemystä, koska hänen näkemys on ainoa ja oikea. Jos sanoo jotain vastaan tai eriävän mielipiteen on tapahtunut jokin suuri vääryys (esim. "sä et vaan ymmärrä"). Hän kaipaa enemmän "miehistä" otetta asioihin, mutta sitten kun lankoja yrittää jollain tapaa ottaa haltuun, niin nopeasti ollaan sanomassa miten voisi tehdä eritavalla tai hänen mielestään paremmin. En nyt sitten tiedä mitä tämäkin on.
Eli meillä ongelma johtuu siitä kuka saa viimeisen sanan ja periksi ei anneta. Ennen olen ollut ’joo’, ’kyllä rakas’ ja ’jees mies’, mutta nyt en enää jaksa kuunnella niitä tuhansia syitä miksi jokin asia pitää juuri tehdä hänen haluamallaan tavalla jne.
Lapset ovat 4 ja toinen pikkasen alle yhden vuoden. Vaimo on juuri lopettanut imettämisen ja oma roolini lastenhoidossa kasvanut. Hän on aloittanut urheilemisen, opiskelun ja menot ystävien kanssa kiinnostavat. Eli hän on kaiketi sitten itsenäistymässä tai päästämässä irti vauvavaiheesta. Miksi sitä sitten sanotaankaan? Tissi vaiheessa lapsi ei oikein tahtonut nukahtaa syliini vaan aina kaipasi äitiä kuten myös öisin. Tästäkin hän epäili, että minua ei kiinnosta. Ei siltikään tullut mieleen, että tuskin se isälle helppoa on kun lapsi ei rauhoitu syliin. Ei tietenkään. Mieluummin syyllisestään ensimmäisenä. Imetyksen aikana ja ennenkin sai kuulla mitä saa tehdä ja mitä ei saa tehdä (esim. tekemiset sen jälkeen kun lapset nukkuvat), mikä hänen mielestään on järkevää tekemistä ja ne tekemiset jotka hänen mielestään ei ole järkeviä ovat ajanhukkaa. Tämä siis kohdistettu minun tekemisiin. Entä nyt kun hän alkaa löytämään omia menoja? Mies istuu ja hoitaa lapsia hiljaa mitään sanomatta?
Eli hän on löytämässä omia menoja. Menot/tekemiset ajoittuvat yleensä siihen aikaan kun tulen töistä tai sitten siihen kun lapsia laitetaan nukkumaan. Mielestäni tämä aika klo 17 – 21 kun lapset menevät nukkumaan on tärkeää aikaa perheelle. Olen sanonut hänellä tästä, mutta nyt kun hänellä on tämä ”oma” vaihe menossa niin se onkin suuri vääryys kun olen kertomassa omaa mielipidettäni ”perheen yhteisestä ajasta”. Kuulemma ”En vain ymmärrä”. Oli sitten kyseessä jumppa, opiskelu tai ystävien kanssa meneminen. Onhan se minullekkin uusi tilanne, mutta ei hän sitä nähtävästi näe. Sanoinkin erän riidan päätteeksi (jonka itse aloitin), että tämä tilanne on minulle uusi. Viimeisen riidan yhteydessä hän otti tämän esille ja mollasi siitä. No eihän meillä enää asioista pahemmin puhuta. Ne kun tuppaavat heti aloittamaan tappelun. Siitäkin saa tietysti kuulla kun en koskaan juttele hänelle tunteistä jne. Ja kuulemma kavereiden kanssa en saa puhua asioista, jotka mieltä painavat. Häntä loukkaa kun en jaa hänen kanssaan näitä asioita. Miksi jakaa kun tappeluhan siitä aina tulee?
Tietysti sitä saa tehdä asioita ja mennä. Elää eikä vaan olla kotona. Ongelma vain on siinä, että hän on arvostellut minun tekemisiä ja menemisiä monen vuoden ajan (ja mitä omat tekemiseni oikeasti ovat olleet? 1 – 2 kertaa kuukaudessa kavereiden kanssa iltaa viettämässä – ei edes dokaamassa – ja loppuaika melko pitkälle kiltisti töistä kotiin, kaupassa käyntiä, siivousta ja lasten kanssa oleskelua). Nyt kun ne myös koskevat häntä niin pitää sivusta katsoa kiltisti. Olen katkera ja vihainen. Olen miettinyt avioeroa, koska sivusta en ala katsomaan kun toinen vain menee ja mellastaa vaikka on menneisyydessä meuhkannut siitä mikä hänen mielestään on OK ja mikä ei, mitä saa tehdä ja mitä ei. Antakaa ajatuksia ja mielipiteitä niin saan perspektiiviä asiaan. Kiitos!
Lopuksi vielä haluan kertoa, että olen ollut väkivaltainen parisuhteessa ja sitä varten käynyt terapiassa.
Eli meillä ongelma johtuu siitä kuka saa viimeisen sanan ja periksi ei anneta. Ennen olen ollut ’joo’, ’kyllä rakas’ ja ’jees mies’, mutta nyt en enää jaksa kuunnella niitä tuhansia syitä miksi jokin asia pitää juuri tehdä hänen haluamallaan tavalla jne.
Lapset ovat 4 ja toinen pikkasen alle yhden vuoden. Vaimo on juuri lopettanut imettämisen ja oma roolini lastenhoidossa kasvanut. Hän on aloittanut urheilemisen, opiskelun ja menot ystävien kanssa kiinnostavat. Eli hän on kaiketi sitten itsenäistymässä tai päästämässä irti vauvavaiheesta. Miksi sitä sitten sanotaankaan? Tissi vaiheessa lapsi ei oikein tahtonut nukahtaa syliini vaan aina kaipasi äitiä kuten myös öisin. Tästäkin hän epäili, että minua ei kiinnosta. Ei siltikään tullut mieleen, että tuskin se isälle helppoa on kun lapsi ei rauhoitu syliin. Ei tietenkään. Mieluummin syyllisestään ensimmäisenä. Imetyksen aikana ja ennenkin sai kuulla mitä saa tehdä ja mitä ei saa tehdä (esim. tekemiset sen jälkeen kun lapset nukkuvat), mikä hänen mielestään on järkevää tekemistä ja ne tekemiset jotka hänen mielestään ei ole järkeviä ovat ajanhukkaa. Tämä siis kohdistettu minun tekemisiin. Entä nyt kun hän alkaa löytämään omia menoja? Mies istuu ja hoitaa lapsia hiljaa mitään sanomatta?
Eli hän on löytämässä omia menoja. Menot/tekemiset ajoittuvat yleensä siihen aikaan kun tulen töistä tai sitten siihen kun lapsia laitetaan nukkumaan. Mielestäni tämä aika klo 17 – 21 kun lapset menevät nukkumaan on tärkeää aikaa perheelle. Olen sanonut hänellä tästä, mutta nyt kun hänellä on tämä ”oma” vaihe menossa niin se onkin suuri vääryys kun olen kertomassa omaa mielipidettäni ”perheen yhteisestä ajasta”. Kuulemma ”En vain ymmärrä”. Oli sitten kyseessä jumppa, opiskelu tai ystävien kanssa meneminen. Onhan se minullekkin uusi tilanne, mutta ei hän sitä nähtävästi näe. Sanoinkin erän riidan päätteeksi (jonka itse aloitin), että tämä tilanne on minulle uusi. Viimeisen riidan yhteydessä hän otti tämän esille ja mollasi siitä. No eihän meillä enää asioista pahemmin puhuta. Ne kun tuppaavat heti aloittamaan tappelun. Siitäkin saa tietysti kuulla kun en koskaan juttele hänelle tunteistä jne. Ja kuulemma kavereiden kanssa en saa puhua asioista, jotka mieltä painavat. Häntä loukkaa kun en jaa hänen kanssaan näitä asioita. Miksi jakaa kun tappeluhan siitä aina tulee?
Tietysti sitä saa tehdä asioita ja mennä. Elää eikä vaan olla kotona. Ongelma vain on siinä, että hän on arvostellut minun tekemisiä ja menemisiä monen vuoden ajan (ja mitä omat tekemiseni oikeasti ovat olleet? 1 – 2 kertaa kuukaudessa kavereiden kanssa iltaa viettämässä – ei edes dokaamassa – ja loppuaika melko pitkälle kiltisti töistä kotiin, kaupassa käyntiä, siivousta ja lasten kanssa oleskelua). Nyt kun ne myös koskevat häntä niin pitää sivusta katsoa kiltisti. Olen katkera ja vihainen. Olen miettinyt avioeroa, koska sivusta en ala katsomaan kun toinen vain menee ja mellastaa vaikka on menneisyydessä meuhkannut siitä mikä hänen mielestään on OK ja mikä ei, mitä saa tehdä ja mitä ei. Antakaa ajatuksia ja mielipiteitä niin saan perspektiiviä asiaan. Kiitos!
Lopuksi vielä haluan kertoa, että olen ollut väkivaltainen parisuhteessa ja sitä varten käynyt terapiassa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
nyt teillä on pienet lapset. Kun lapsia ei vielä ole, voi tehdä valintoja suuntaan ja toiseen. Nyt ei saa luovuttaa, vaan pitää ottaa myös lapset huomioon. EI niin, että jatkatte lasten takia, vaan niin, että lapset yhdistävät teitä, he auttavat teitä jaksamaan vaikeidenkin vaiheiden yli.
Ihmiset ovat erilaisia (kappas kummaa), ja toisilla on suurempi tarve sosiaaliseen kassakäymiseen (oli se sitten juhlimista, kaverien tapaamista, opiskelua, mitä vaan) kuin toisilla. Imetys ja vauva-aika on rankkaa kummallekin, mutta naisella se riippuvaisuus tuntuu konkreettisemmalta kun mihinkään ei voi mennä, ellei ota vauvaa mukaan tai palaa takaisin imettämään. Jos vauva on vielä aktiivinen lapsi, ja jos vaimosi elämään on tällöinkin kuulunut opiskelua...niin halleluja kyllä sitä omaa aikaa kaipaa. Uskon, että vaimosi vaihee menee kyllä ohi ajan kanssa.
Teillä on kyllä nyt vähän pattitilanne, jos ette kykene kommunikointiin ilman riitelyä. Joskus on vaikeaa ymmärtää toista, eikä kukaan ulkopuolinen voi laittaa toista ymmärtämään. Kannattaa muistaa se, että näytä rakkautesi toiselle silloin kun hän vähiten sitä ansaitsisi. Se on viisas sanonta, sillä on monien vaikeuksien yli päästy. Hyvät sanat, läheisyys...jossain vaiheessa vaimosi silmät avautuu, tajuaa kuinka ihanaa teillä kuitenkin on, ja että tämä kriiseily on lopulta vain vahvistanut suhdettanne. Optimismia kyllä, mutta sitä tarvitaan, että jaksetaan! :)
luettavaa, jo senkin takia, koska lapset ovat pieniä.
Kirjoituksestasi saan vahvasti sellaisen käsityksen vaimostasi, että hän on hyvin itsekeskeinen ihminen. Tuo että hän jatkuvasti "alentaa" sinua, on ihmeellistä käytöstä. Missä on hänen kunnioituksensa puolisoaan kohtaan.
Aikanani elin suhteessa, jossa mies oli vaimosi kaltainen, tosin en ollut naimisissa. Tuon suhteen jälkeen itsetuntoni oli todella rapakunnossa, tunsin olevani maailman huonoin ihminen.
Nyt olen ollut parikymmentä vuotta naimisissa. Kriisejä ja riitojakin on siihen mukaan mahtunut, mutta ikinä kunnioitus toista kohtaan ei ole hävinnyt, rakastanhan miestäni. Mielestäni rakkaus ja kunnioitus kulkevat käsi kädessä.
Tuli sellainen olo, että vaimosi polkee sinut jalkoihinsa. Älä anna hänen kuitenkaan viedä itsetuntoasi, vaikutat kiltiltä ja hyvältä aviomieheltä joka osallistuu arjen pyörittämiseen.
Järjestä itsellesi työmatka tai jokin vastaava, että voit olla muutaman päivän pois kotoa, ehkä vaimosi silmät avautuvat kun et aina olekaan paikalla.
-pitäis osata kummankin joustaa,eli vaimon täs tapauksessa
-ihme kun vaimo ei tajua että lapsi on tietys vaihees äitiin takertuja
-aika kiva ku töitten jälkeen vaimo liitää omille menoille,sellastaki on että mies lähtee heti harrastaan töitten jälkeen ja vaimo jää kotio eikä pääse minnekkään
-kiva musta ku kavereitten kans miehekki setvii asioita,tulee perspektiiviä vähän,me naisethan juorutaan aina : )
-1-2 kertaa kuukaudessa kavereitten kanssa iltaa viettämässä? Huh aika vähän..
-mites olis yhteiset menot vaimon kans ja lapset hoitoon jonnekkin niin vois tunteistaki puhua keskenään
-tuo aika kun lapset pieniä vaatii hieman sitäkin että yhdessäoloa kummallakin keskenään ilman lapsia joskus
-munusta vaimosi on liian vaativa,oma mielipide
-väkivaltainen parisuhde jättää jälkensä,alahan purnata sinäkin,aika hyvältä ukolta tunnut
Niin.. Kyllä asiat aina menevät johonkin asti, mutta sitten tulee se "takaraja". Itse olen asumuserossa ja lapsia on 2, sekä uusio lapsenlapsia myös 2. Meille eroaminen oli vuoden prosessi ja keskustelut kääntyivät järkevälle kannalle siinä vaiheessa kun otin eroasian esiin. Mutta sen voin sanoa, että on vaikea muuttaa toista liitossa, myös oman itsensä muuttaminen (tavat,perusluonne...) on todella vaikeaa. Se kuka erossa kärsii, on aina lapset ja monasti kun liitto on ajautunut mainitsemaasi vaiheeseen, unohdetaan mitä lapset kuulevat, näkevät ja aistivat aikuisista omaan tulevaisuuteensa. Minun vinkki sinulle; puhukaa rauhassa avioerosta, mitä se muuttaisi tai mitä ei. Miksi ette pärjää enää niinkuin silloin joskus. Mistä kaikki katkeruus toista kohtaan johtuu, vai onko se vain turhautumista omaan itseensä. Puhukaa avoimesti ja mikäli ette siihen pysty, neuvon kääntymään perheneuvottelun puoleen, jossa n puoluettomia ihmisiä ja kumpikin teistä saa puheenvuoron asiissa. Elämä on monimutkainen ja välillä se heittää tuntemattomaan... Tuska on pahinta, se pitää saada ulos. Toivon tsemppiä sinulle, me erosimme ystävinä ja olemme edelleen ystäviä.
on hienoa että tunnustat olleesi väkivaltainen ja käyt nyt terapiassa, eli selvästi haluut muuttua.Tsemmppiä siihen asiaan.Toiseksi oletko ajatellut, että vaimosi olisi narsisti, joka haluaa alistaa sinut?
Ota rohkeesti puheeksi asia.Kun sinä haluut muuttua niin eikö vaimokin voisi kattoo "peiliin"?
Postin mainos sanoo: Ole rohkea! Näytä tunteesi!
Tässä tapauksessa olen mainoksen kannalla: printtaa ulos tämä tekstisi, istuta vaimo pöydän ääreen ja sano että LUE!
Sanoit käyneesi väkivaltaisuutesi takia terapiassa. Mikä on tilanne nyt, auttoiko? Jos, niin miten? Paljonko? Luotatko itseesi, entä luottaako naisesi sinuun? Itse kipuolen eroa tekemässä, vaikka rakkautta riittää puolelle kylää molemmin puolin. On vain vaikea luottaa, jos toisella saattaa napsahtaa, ja käydä käsiksi. Tämä ero sattuu kovasti, ja ikävä on raastava. Nyt puoli vuotta on asuttu erillään.
Sinun ongelmiisi sanon yhden asian, joka meidät on muista ongelmista yli vienyt. Puhukaa! Jos nainen ei kuuntele, kirjoita kirje. Älä syyttele, vaan avaudu. Kerro mikä tuntuu elämässä pahalta, sano että sinun on ikävä hyviä hetkiänne. Älkää luovuttako.