Olemme mieheni kanssa seurustellet vajaat kolme vuotta. Kun olemme molemmat stressaantuneita, meille tulee riitaa mitä typerimmistä asioista, kuten; pasta on liian kypsää, taas vaihdat (televisio)kanavaa koko ajan, etkö pessytkään tänään pyykkiä, mikset kertonut että olit jo syönyt, roskis on taas ihan täynnä, miksi tietokone on turhaan päällä jne. Yleensä tilanteet alkavat niin, että mieheni joka on kovempi stressaamaan, tartuttaa olonsa minuun. Sitten hän äkeissään tokaisee jotain, ja pahoitan mieleni. Hän suuttuu kun huomaa että loukkaannuin ja sanoo taas jotain. Sitten minä sanon vähän tiukemmin, että ei kai nyt tällaisesta pikku asiasta kannata ruveta riitelemään? Silloin mieheni katsoo minua ihan pöllämystyneenä ja hän ärähtää että "Älä korota ääntäsi!!" Mitä ihmettä? Kun oikeasti tiedän, etten todellakaan ääntäni korota. Aika harvoin rupean mieheni kanssa inttämään, kun hän aloittaa kiukkuilunsa, niin että onko hän sitten niin hämmentynyt kun sanonkin vastaan tai kommentoin ylipäätään jotain?
Asiassa on vain se puoli, että kun hän sanoo tuosta äänen korottamisesta, se saa minut raivostumaan. Minulle nimittäin tulee siitä tunne, että mieheni saa kyllä huutaa ja solvata minua, mutta minun pitäisi vain kiltisti kuunnella. Heti kun puolustaudun niin sieltä se taas tulee:Älä korota ääntäsi!
MOnesti olen sitten yrittänyt selittää, että hei, en minä ole ääntäni korottanut, sanoin vain miltä minusta tuntuu. Vastaus on että "Hetihän sinä aloit tiuskia kun asiallisesti yritin kertoa, mikä mättää." NO, asiallisesta hänen tyylinsä on kyllä useimmiten kaukana. Mutta kumpi meistä nyt ei huomaa omaa käyttäytymistään? Kun kumpikaan ei omasta mielestään ikinä tiuski tai aloita. Olen monesti yrittänyt miettiä, korotanko sitten ääntäni, mutta en minä kyllä oikeasti niin tee. Eikö mieheni todella tiedosta tilannetta, vai eikö ylpeydeltään pysty tilanteessa sitten sitä myöntämään? Onko kellään muulla samanlaista?
Aika varma repliikki, jolla meidät molemmat saa myös raivostumaan, on "Rauhoitu". Mielenkiintoista, eikö totta? :)
Asiassa on vain se puoli, että kun hän sanoo tuosta äänen korottamisesta, se saa minut raivostumaan. Minulle nimittäin tulee siitä tunne, että mieheni saa kyllä huutaa ja solvata minua, mutta minun pitäisi vain kiltisti kuunnella. Heti kun puolustaudun niin sieltä se taas tulee:Älä korota ääntäsi!
MOnesti olen sitten yrittänyt selittää, että hei, en minä ole ääntäni korottanut, sanoin vain miltä minusta tuntuu. Vastaus on että "Hetihän sinä aloit tiuskia kun asiallisesti yritin kertoa, mikä mättää." NO, asiallisesta hänen tyylinsä on kyllä useimmiten kaukana. Mutta kumpi meistä nyt ei huomaa omaa käyttäytymistään? Kun kumpikaan ei omasta mielestään ikinä tiuski tai aloita. Olen monesti yrittänyt miettiä, korotanko sitten ääntäni, mutta en minä kyllä oikeasti niin tee. Eikö mieheni todella tiedosta tilannetta, vai eikö ylpeydeltään pysty tilanteessa sitten sitä myöntämään? Onko kellään muulla samanlaista?
Aika varma repliikki, jolla meidät molemmat saa myös raivostumaan, on "Rauhoitu". Mielenkiintoista, eikö totta? :)
Vastaukset 6
Vanhimmat
On kuin olisi omaa tekstiä lukenut! Meillä on AIVAN samanlaista. Se tuntuu tosi typerältä ja lapselliselta. Jostakin syystä emme osaa hypätä pois tästä oravanpyörästä. Olen myös itse kokenut asian niin päin, ettei mieheni edes itse näe, eikä kuule omaa puhettaan ja äänensävyjä -tai painoja. Hyvät neuvot kalliit...Alkaa nimittäin kohta ottaan päähän vähän liiankin paljon. Asioista on puhuttu ja puhuttu, mutta se ei ole johtanut mihinkään. Itse olen kokeillut tilanteissa erilaisia toimintatapoja, eikä ne ole tilannetta muuksi muuttaneet.
kun riitelette, niin toteat miehelle: "Älä korota ääntäsi"
No voihan VITTU! Mistä vetoa, että olette horoskooppimerkeiltänne joko KAURIITA, (tai sitten härkiä...)!
No anyway - tuohon tyypillisen äijäsi "kauris-narinaan" en osaa sanoa muuta kuin että HEIVAA ÄIJÄ!!!
En minä ainakaan kestäisi tuollaista ilman lisääntyvää itsemurhaviettisyyttä.
Ja anna sitten hänen itsensä päättää, oliko kyse asiallisesta keskustelutavasta?!?
Olen huomannut, että kun toinen kiukuttelee tai aloittaa riidan, niin toisen ei pitäisi kommentoida siihen mitenkään, antaa vain toisen pauhata, niin se loppuu alkuunsa, ei toinen yksin jaksa pauhata.
Mutta itsekään en tee niin. Hermostun, kun toinen kiukuttelee ja kohta sitten huudetaan toisillemme kunnes kyllästytään riitelyyn ja minunkin on niin ilkeän paha olo ja minua alkaa sitten naurattaa. Mutta aina mielessäni on, että älä vastaa, älä tee: "Metsä vastaa niinkuin sille huudetaan" -juttua, kuuntele vain.
Meillä ei ainakaan tuo puhumattomuus tehoa. Jos olen kommentoimatta hänen riehumiseensa, ukko hermostuu vain lisää: "No mikset sinä nyt sano mitään? Vittuillessasiko mykäksi rupesit?!" Ja jos yritän vieläkin olla kommentoimatta, hän alkaa yllyttää: "Huomasit varmaan ettet voi puolustautua, mitä? Tajusit että olet väärässä? Sinähän tämän koko riidan taas niin älyttömästä asiasta aloititkin! Aina sama juttu!" Lopulta en jaksa enää kuunnella kuinka hän vierittää kaikki minun niskoilleni ja ärähdän. Ja riita pahenee. Pari päivää ollan katsomatta toisiamme silmiin eikä puhuta kuin pakolliset asiat, nukutaan sängyn eri reunoilla. sitten alkaa laantua. Ja sitten voidaankin aloittaa alusta. Todellakin väsyttää.