Täältä löytyy aika rankkoja anoppitapauksia, eikä oma tapaukseni kyllä ole lähellekään niin paha, mutta ajattelinpa silti laittaa korteni kekoon.
Kun rupesin olemaan nykyisen mieheni kanssa (7. vuotta sitten), en voinut sietää anoppiani. Koko ajan kyseltiin koska tulee vauvoja, minä en kuulemma tiennyt miten pyykkiä pestään, anoppi oli niin järkyttynyt kun kerroin että vihaan ompelemista. Kaikessa oli vikaa, ja koko ajan piti korostaa rivien välissä että hän on mieheni elämän ykkösnainen, en minä.
Minua raivostutti aivan suunnattomasti koko ihminen.
Kun mittani alkoi täyttyä, tein tietoisen päätöksen: päätin olla ajattelematta anopista pahaa. Päätin yrittää ystävystyä hänen kanssaan.
Niinpä pyysin häntä - hammasta purren - ulos syömään. Kävimme yhdessä ulkona kerran, toisen ja kolmannenkin. Kyräily ja piilovittuili alkoi pikkuhiljaa lieventyä ja lopulta katosi. Kun oltiin kummankin kodin (reviirin) ulkopuolella kahdestaan, anoppi huomasi etten olekaan kamala uusavuton heitukka joka vie häneltä ainoan poikansa, ja minä huomasin ettei anoppi ole kireä, ylisuojeleva ja kaikkitietävä pirttihirmu. Toki tämä muutos vaati aikaa ja molemmilta ylpeyden nielemistä ja hermojakin, mutta nykyään anoppi on vähän kuin yksi tyttökavereista; voi lähteä yhdessä tanssimaan, ostoksille, lenkille jne. Ja yksi todella iso asia minulle on, että voimme puhua suoraan, ei nyt tietenkään kaikesta mutta hyvin monesta asiasta, ja kertoa kipeitäkin asioita. Onpahan meillä sellaisiakin tyttöjen juttuja mistä ei minun miehelle kerrota :)
En todellakaan väitä että tällainen ystävystymis- taktiikka auttaisi kaikilla, mutta minulla se toimi ja ehkä se voisi toimia jollain muullakin.
Naisten väliset valtataistelut ovat aina rankkoja ja aina niistä ei päästä yli tai ohi, mutta joskus toimii se vanha kunnon "if you can´t beat them, join them".
Toivotan kaikille anoppi-asioiden kanssa painiskeleville voimia ja jaksamista!
Kun rupesin olemaan nykyisen mieheni kanssa (7. vuotta sitten), en voinut sietää anoppiani. Koko ajan kyseltiin koska tulee vauvoja, minä en kuulemma tiennyt miten pyykkiä pestään, anoppi oli niin järkyttynyt kun kerroin että vihaan ompelemista. Kaikessa oli vikaa, ja koko ajan piti korostaa rivien välissä että hän on mieheni elämän ykkösnainen, en minä.
Minua raivostutti aivan suunnattomasti koko ihminen.
Kun mittani alkoi täyttyä, tein tietoisen päätöksen: päätin olla ajattelematta anopista pahaa. Päätin yrittää ystävystyä hänen kanssaan.
Niinpä pyysin häntä - hammasta purren - ulos syömään. Kävimme yhdessä ulkona kerran, toisen ja kolmannenkin. Kyräily ja piilovittuili alkoi pikkuhiljaa lieventyä ja lopulta katosi. Kun oltiin kummankin kodin (reviirin) ulkopuolella kahdestaan, anoppi huomasi etten olekaan kamala uusavuton heitukka joka vie häneltä ainoan poikansa, ja minä huomasin ettei anoppi ole kireä, ylisuojeleva ja kaikkitietävä pirttihirmu. Toki tämä muutos vaati aikaa ja molemmilta ylpeyden nielemistä ja hermojakin, mutta nykyään anoppi on vähän kuin yksi tyttökavereista; voi lähteä yhdessä tanssimaan, ostoksille, lenkille jne. Ja yksi todella iso asia minulle on, että voimme puhua suoraan, ei nyt tietenkään kaikesta mutta hyvin monesta asiasta, ja kertoa kipeitäkin asioita. Onpahan meillä sellaisiakin tyttöjen juttuja mistä ei minun miehelle kerrota :)
En todellakaan väitä että tällainen ystävystymis- taktiikka auttaisi kaikilla, mutta minulla se toimi ja ehkä se voisi toimia jollain muullakin.
Naisten väliset valtataistelut ovat aina rankkoja ja aina niistä ei päästä yli tai ohi, mutta joskus toimii se vanha kunnon "if you can´t beat them, join them".
Toivotan kaikille anoppi-asioiden kanssa painiskeleville voimia ja jaksamista!
Vastaukset 5
Vanhimmat
juuri samaa taktiikkaa!!!
Oli kyllästynyt vuosia kestäneeseen valitukseen, kiukutteluun ja murjottamiseen eli ajattelin yrittää muuttaa taktiikkaa! Ihan vain mieheni takia... muuten ei kyllä olis vähempää voinu kiinnostaa...
Niin siinä sit kuitenki kävi et muutaman "paremman" kohtaamisen jälkeen anoppi otti taas nokkiinsa jostain (olin ilmeisesti liiankin rehellinen ja avoin) eikä sen jälkeen ole puhunut minulle sanaakaan!
Nyt ajattelin että saa olla mun puolesta... en enää aijo yrittää mitään koska itse joudun aina ne aloitteet tekemään ja kuitenki menee pieleen...
Yksinäinen on vanhuus tiedolla anopilla mutta ei voi mitää....
Vau hienoa,ja onnea.Niin se vain on,että yhtä köyttä vetämällä mennään eteenpäin.Ei niitä hyviä ystäviä ole kellään tässä maailmassa liikaa,olkoon se vaikka anoppikin.
hyvällä saa paljon enemmän kuin pahalla. Onnittelut sinulle, olet pärjännyt hyvin. Ja miehellesi olet todellakin tehnyt elämän helpommaksi.
on se varmaan vaikeaa seurata sivusta kun tervejärkinen menee narsistin pauloihin .Minuakin varoiteltiin etukäteen mutten saanut mitään vahvistusta että kyseessä olis sellainen henkilö. No mutta siitä on jo kuusi vuotta ja silloin en tiennyt tällaiseta narsismista mitää. Kerron koska yritän samaistua poikasi ajatusmailmaan ettei hän ymmärrä erota. Narsistit osaa olla ihania kahden kesken ja manipuloida ja nostaa itsetuntoa ylitse muiden ovat aivan ihania kun sille päälle sattuu ja ei ole muita lähistöllä. ENTÄjos poikasi keskustelisi tämän naisen entisen kanssa onko se mahdollista?Parasta tietoa löytyisi historiasta vaikka eihän sitä usko ennenkuin itse on kokenut luulee että entinenkin vain katkeruuttaan puhuu.Mutta pyydä poikaasi keskustelemaan entisen kanssa ilman mitään kitkeryyttä niin eiköhän silmät aukea.Kaikkea hvää ja koittakaahan pärjätä .Terveisin yx narsistin uhri
Mun ex-anoppi ilmoitti ekalla tapaamisellamme inhoavansa savolaisia (mukaan lukien siis minua) ja jokaisella seuraavalla tapaamisella se sanoi, että ei tuo suhde kauaa kestä. Ottivat appiukon kans jopa ulkomaille ex-miniän mukaan eikä suinkaan meitä!
Onneksi on tuo ihminen jo historiaa minun osaltani, ehkä hän jatkaa samaa menoa toisen miniäehdokkaan kanssa.
Nykyinen anoppiehdokas on aivan toista ääripäätä. Mukava kuin mikä ja aina niin ystävällinen ja ilahtunut, kun menemme käymään. :)