Suhteenne syvyys ennen lasten tuloa?

Moi, kiitos mielipiteestäsi. En luule olevani "aikuinen" (mitä kaikkea monipuolista se pitääkään sisällään). Luulen tosin ja tiedänkin että olisin vastuullinen ja virikkeitä antava vanhempi, koska olen tehnyt töitä päiväkodeissa ja yksityisten perheiden parissa kohta kolme vuotta, plus opiskellut kasvatus- ja sosiaalialan ammattilaiseksi (lähihoitaja).

Jos meidän tulisi odottaa vielä, niin se johtuisi ennemminkin parisuhteemme tilasta ja "syvyydestä", kuten muotoilin otsikonkin tähän keskusteluun. Olemme tosiaan olleet reilut kaksi vuotta yhdessä, mutta emme kivuttomasti... rajuja riitoja (tosin vain suullisia!) on ollut alusta alkaen. Tuntuu, että arvomme ja elämänkäsityksemme esim. rahankäytöstä tai perheen ja suvun arvostamisesta ei mene ollenkaan yksiin.... Mutta kummatkin meistä pitävät lapsista kovasti, ja vanhemmatkin ovat valmiita isovanhemmiksi. Ja hän on luotettava ja lämmin mies, vaikka usein riitelemmekin monesta asiasta.

Parempi ilkeästi haukkuva, mutta rehellinen ja töissä käyvä mies, kuin juoppo hakkaaja, eikö vain. Mun vauvakuume yltyy päivä päivältä; kotiimme onkin kerääntynyt jo aikamoinen pino vauvalehtiä ja kirjallisuutta odotusajasta.... :) Ja tietysti tenttikirjat lasten kehityksestä ja kasvatuksesta ovat painautuneet mieleeni. Eli toivottavasti esikoisemme saisi alkunsa pian, kunhan saisin mieheni myös tälle kannalle!!! Vai, pitäiskö meidän odottaa teidän mielestänne vielä?

Kiitos kaikille vastaajille ja tsemppiä myös omiin elämäntilanteisiinne! :)

Aloittaja kirjoitti:

Moi, kiitos mielipiteestäsi. En luule olevani "aikuinen" (mitä kaikkea monipuolista se pitääkään sisällään). Luulen tosin ja tiedänkin että olisin vastuullinen ja virikkeitä antava vanhempi, koska olen tehnyt töitä päiväkodeissa ja yksityisten perheiden parissa kohta kolme vuotta, plus opiskellut kasvatus- ja sosiaalialan ammattilaiseksi (lähihoitaja).

Jos meidän tulisi odottaa vielä, niin se johtuisi ennemminkin parisuhteemme tilasta ja "syvyydestä", kuten muotoilin otsikonkin tähän keskusteluun. Olemme tosiaan olleet reilut kaksi vuotta yhdessä, mutta emme kivuttomasti... rajuja riitoja (tosin vain suullisia!) on ollut alusta alkaen. Tuntuu, että arvomme ja elämänkäsityksemme esim. rahankäytöstä tai perheen ja suvun arvostamisesta ei mene ollenkaan yksiin.... Mutta kummatkin meistä pitävät lapsista kovasti, ja vanhemmatkin ovat valmiita isovanhemmiksi. Ja hän on luotettava ja lämmin mies, vaikka usein riitelemmekin monesta asiasta.

Parempi ilkeästi haukkuva, mutta rehellinen ja töissä käyvä mies, kuin juoppo hakkaaja, eikö vain. Mun vauvakuume yltyy päivä päivältä; kotiimme onkin kerääntynyt jo aikamoinen pino vauvalehtiä ja kirjallisuutta odotusajasta.... :) Ja tietysti tenttikirjat lasten kehityksestä ja kasvatuksesta ovat painautuneet mieleeni. Eli toivottavasti esikoisemme saisi alkunsa pian, kunhan saisin mieheni myös tälle kannalle!!! Vai, pitäiskö meidän odottaa teidän mielestänne vielä?

Kiitos kaikille vastaajille ja tsemppiä myös omiin elämäntilanteisiinne! :)

Onko nyt kyse vain siitä että sulla on vauvakuume. Se mies on siinä sivuseikka. Muista että sun pitää haluta molemmat.

ja vauvakuumetta kirjoitti:

Onko nyt kyse vain siitä että sulla on vauvakuume. Se mies on siinä sivuseikka. Muista että sun pitää haluta molemmat.

Moikka,

kysyit onko kyse halusta mieheeni vai vauvaan. Kyllä kyse on molemmista. Tämä on elämäni rakkaus, jonka kanssa tahdon jakaa arkeni ja juhlani. Toisaalta vauvakuume välillä polttelee niin paljon, että mietin olisko helpompaa erota ja etsiä toinen mies, jolla olis lähenevämmät arvot kanssani, ja joka olisi valmis perheenlisäykseen nopeammin. Sitten herään haaveuniltani ja tajuan, että kai mun pitää odottaa vain.

Kiitos vastauksestasi! :)

Vauvakuume on juu vahva kirjoitti:

Moikka,

kysyit onko kyse halusta mieheeni vai vauvaan. Kyllä kyse on molemmista. Tämä on elämäni rakkaus, jonka kanssa tahdon jakaa arkeni ja juhlani. Toisaalta vauvakuume välillä polttelee niin paljon, että mietin olisko helpompaa erota ja etsiä toinen mies, jolla olis lähenevämmät arvot kanssani, ja joka olisi valmis perheenlisäykseen nopeammin. Sitten herään haaveuniltani ja tajuan, että kai mun pitää odottaa vain.

Kiitos vastauksestasi! :)

"Lapsen koti on vanhempien välinen parisuhde". Sen paremmin en sitä itse osaa sanoa. Teidän molempien pitää haluta, olla varmoja, olla _perhe_ ennen lastakin. Tässä asiassa ei voi mennä siitä missä aita on matalin.

Kuulostat sille, kuin miehellä ei niin väliä kunhan lapsi tulee pian. Ei ei ei! Se on ihan väärä lähtökohta.

Halusit kokemuksia, joten annan omani. Olemme olleet mieheni kanssa 4 vuotta. Asuneet yhdessä 2,5 vuotta. Menimme naimisiin 3 kk sitten. Yhteisymmärryksessä siitä, että me olemme toisillemme tärkeimmät mitä ikinä tapahtuukaan, tuli jälkikasvua tai ei. Lisäksi keskustelimme kasvatusperiaatteet, elämän(perus)arvot, omat toiveet ja halut tulevaisuuden suhteen valmiiksi ennen viimeistä sitoumusta. Mielestäni niiden pitää olla kunnossa! Jos perusarvot, tavat toimia ja esim taloudelliset tavat ovat ihan jatkuva riitojen aihe, ei siitä tule kuin lisää surua lapsen kanssa.

Kiitos rakentavasta vastauksestasi!

Tosi harmi kuulla omista odotusajoistasi. On mielettömän väärin, että viimeisillään raskaana olevaa naista (ja jo yhden lapsen äitiä) petetään, ja muserretaan toista henkisesti. Eikö olekin hassua meissä naisissa, miten uskomme että asiat muuttuvat paremmiksi ajan kanssa, ja että tunnelin päässä on aina jonkinlaista valoa? Sain voimia kirjoituksestasi, kiitos. Minkä ikäisiä lapsesi ovat nyt? Sanovatko he suoraan isän kaipuustaan, vai näkyykö se jotenkin muutoin?

Tiedän, että jos nyt tulisin raskaaksi, se olisi omavaltainen teko. Välitän miehestäni, ja olen aina hänelle tolkuttanut että tahdon lapsia juuri hänen kanssaan ja hänelle, en vain hänen alkunsa laittamana. Ymmärrän hyvin että lapsi ei ole projekti, vaan elinikäinen sitoumus. Samoin parisuhde. Osuitkin oikeaan, äippäx2, kun mietit miksi mieheni ei ole valmis isäksi. Hän rakastaa lapsia, syy ei ole siinä, vaan 1) hänen mielestään meillä ei ole vielä rahaa tarpeeksi paljon, ja 2) kauheampi syy, eli hän on suoraan kertonut ettei ole varma tahtooko olla kanssani loppuelämäänsä. Eli just tää sitoumusasia minuun kolkuttaa hänen mielessään. Tuntuu äärimmäisen pahalta, kun olen yrittänyt olla ihana tyttöystävä, opetellut mm. ruoanlaittoa, pysytellyt sopivissa mitoissa, käynyt töissä, ja nyt teen käytännön työtä mistä opin valtavasti lastenhoidosta. Suunnitelmissa on joskus vielä ehkä opiskella sosiaalialaa lisääkin, kuten ammattikorkeassa. Miksi ihmeessä hän ei siis ole varma haluaako sitoutua muhun ja suunnitella lapsia kanssani..... ollaan näistä keskusteltu monet kerrat, mutta hän ei tiedä syytä. Outoa. Syvä huokaus.

Mutta kiitos vielä sinulle äippäx2, kertomuksesi oli ihanaa vaikkakin kauheeta kuulla. Ja sain ajateltavaa. Mukavaa syksyä sulle ja lapsillesi! :)

Aloittaja täällä taas kirjoitti:

Kiitos rakentavasta vastauksestasi!

Tosi harmi kuulla omista odotusajoistasi. On mielettömän väärin, että viimeisillään raskaana olevaa naista (ja jo yhden lapsen äitiä) petetään, ja muserretaan toista henkisesti. Eikö olekin hassua meissä naisissa, miten uskomme että asiat muuttuvat paremmiksi ajan kanssa, ja että tunnelin päässä on aina jonkinlaista valoa? Sain voimia kirjoituksestasi, kiitos. Minkä ikäisiä lapsesi ovat nyt? Sanovatko he suoraan isän kaipuustaan, vai näkyykö se jotenkin muutoin?

Tiedän, että jos nyt tulisin raskaaksi, se olisi omavaltainen teko. Välitän miehestäni, ja olen aina hänelle tolkuttanut että tahdon lapsia juuri hänen kanssaan ja hänelle, en vain hänen alkunsa laittamana. Ymmärrän hyvin että lapsi ei ole projekti, vaan elinikäinen sitoumus. Samoin parisuhde. Osuitkin oikeaan, äippäx2, kun mietit miksi mieheni ei ole valmis isäksi. Hän rakastaa lapsia, syy ei ole siinä, vaan 1) hänen mielestään meillä ei ole vielä rahaa tarpeeksi paljon, ja 2) kauheampi syy, eli hän on suoraan kertonut ettei ole varma tahtooko olla kanssani loppuelämäänsä. Eli just tää sitoumusasia minuun kolkuttaa hänen mielessään. Tuntuu äärimmäisen pahalta, kun olen yrittänyt olla ihana tyttöystävä, opetellut mm. ruoanlaittoa, pysytellyt sopivissa mitoissa, käynyt töissä, ja nyt teen käytännön työtä mistä opin valtavasti lastenhoidosta. Suunnitelmissa on joskus vielä ehkä opiskella sosiaalialaa lisääkin, kuten ammattikorkeassa. Miksi ihmeessä hän ei siis ole varma haluaako sitoutua muhun ja suunnitella lapsia kanssani..... ollaan näistä keskusteltu monet kerrat, mutta hän ei tiedä syytä. Outoa. Syvä huokaus.

Mutta kiitos vielä sinulle äippäx2, kertomuksesi oli ihanaa vaikkakin kauheeta kuulla. Ja sain ajateltavaa. Mukavaa syksyä sulle ja lapsillesi! :)

Ennen tätä lasten isää minulla oli ollut 3 n neljän vuoden suhdetta. Kaikissa suhteissa mies alkoi haaveilemaan lapsista. Itse selitin asian huonolla taloudellisella tilanteella tai työtilanteella, opiskelulla tms. Kun tapasin tämän lasteni isän, tajusin että ne kaikki aiemmat syyt olivat olleet selittelyä itselle. Yhtäkkiä nämä aiemmat "painavat" syyt eivät enää merkanneetkaan mitään. Eli viittaan tässä mieheesi ja hänen ajatuksiinsa. Ja luulen että jos puhut tämän tästä siitä aiheesta ja pöydillä näkyy vauvalehtiä, mies saattaa ahdistua entisestään. Jos tässä elämänvaiheessa miehelläsi ei ole tietoa haluaako olla kanssasi pidempään, vaikea kuvitella että ne suuret tunteet aikaa myöden tulisi. Ennemminkin pidemmän päälle vaan totutaan olemaan toisen kanssa. Itsestäni huomasin niissä aikaisemmissa suhteissa että alkuihastuksen jälkeen se tunne ei vaan riittänyt. Kuvittelin että suhteessa olisi tunnetta, mutta kun tapasin tämän lasten isän, tiesin sitten vasta mitä rakastuminen on. Eli vaikka toinen on ihan ok, asiat kunnossa, niin välttämättä sitä "viimeistä niittiä" tunteisiin ei vaan löydy. Ei sitä pysty mitenkään selittämään.
Minun lapseni ovat nyt kohta kolme ja reilu neljä. Pienempi ei niinkään osaa kaivata isäänsä, sillä eihän hän edes koskaan ole asunut isänsä kanssa. Isompi välillä tuumaa että "äiti, mulla on niiiin kauhee ikävä isiä". Tai "äiti, haluaisin joskus mennä isille kylään" tai "äiti, koska se isi tulee minua katsomaan". Isällä kun ei ole mitään kummoisempia haluja tavata lapsiaan vaan tapaamisvälit saattavat olla puolikin vuotta. Ja kyseessähän on siis mies, joka puhui mulle silmät,suut täyteen unelmoiden lapsista. Ikääkin miehellä on jo yli 40v eli mistään teinipojasta ei siis ole kyse.
Kylässä käydessämme huomaan isomman lapsen joskus miettivän elämänkuvioita kun siellä on se isä ja äiti. Tiedän että mulla on vielä joskus edessä perusteellisempaa selvitystä tilanteesta.

Itse sain ensimmäisen lapseni melkein kolmekymppisenä. Kun kuvittelen itseäni 23 vuotiaana, en missään nimessä olisi ollut valmis äidiksi. Vaikka en koskaan ole harrastanut baareja, ja aina viihtynyt mieluummin kotona. Henkisestikin koin silloin olevani paljon kypsempi kuin muut ikätoverini. Mutta näin jälkeenpäin katsottuna olin tosi kaukana valmiudesta äidiksi.
Sulla on aika kimurantti tilanne. Näin ulkopuolisena sanoisin että etsi itsellesi mies joka haluaa samoja asioita kuin sinä. Mutta helppoahan se on sanoa. Ja se vaatisi taas aikaa ennenkuin uusi suhde on niin syvä että lapsentekoa voi miettiä. Mutta toisaalta jos nyt jäät tuohon suhteeseen ja aikaa menee 2 tai vaikka 5 vuotta, eikä miehesi vieläkään halua lasta, katkeroidut siitä kuinka monta vuotta olet haaskannut elämästäsi tyjhään ja kuinka jonkun toisen kanssa sinulla voisi jo olla lapsi. Eri asia sitten onkin kuinka helposti raskaus alkaa.... nojoo. Onnea valitsemallasi tiellä.

Aloittaja täällä taas kirjoitti:

Kiitos rakentavasta vastauksestasi!

Tosi harmi kuulla omista odotusajoistasi. On mielettömän väärin, että viimeisillään raskaana olevaa naista (ja jo yhden lapsen äitiä) petetään, ja muserretaan toista henkisesti. Eikö olekin hassua meissä naisissa, miten uskomme että asiat muuttuvat paremmiksi ajan kanssa, ja että tunnelin päässä on aina jonkinlaista valoa? Sain voimia kirjoituksestasi, kiitos. Minkä ikäisiä lapsesi ovat nyt? Sanovatko he suoraan isän kaipuustaan, vai näkyykö se jotenkin muutoin?

Tiedän, että jos nyt tulisin raskaaksi, se olisi omavaltainen teko. Välitän miehestäni, ja olen aina hänelle tolkuttanut että tahdon lapsia juuri hänen kanssaan ja hänelle, en vain hänen alkunsa laittamana. Ymmärrän hyvin että lapsi ei ole projekti, vaan elinikäinen sitoumus. Samoin parisuhde. Osuitkin oikeaan, äippäx2, kun mietit miksi mieheni ei ole valmis isäksi. Hän rakastaa lapsia, syy ei ole siinä, vaan 1) hänen mielestään meillä ei ole vielä rahaa tarpeeksi paljon, ja 2) kauheampi syy, eli hän on suoraan kertonut ettei ole varma tahtooko olla kanssani loppuelämäänsä. Eli just tää sitoumusasia minuun kolkuttaa hänen mielessään. Tuntuu äärimmäisen pahalta, kun olen yrittänyt olla ihana tyttöystävä, opetellut mm. ruoanlaittoa, pysytellyt sopivissa mitoissa, käynyt töissä, ja nyt teen käytännön työtä mistä opin valtavasti lastenhoidosta. Suunnitelmissa on joskus vielä ehkä opiskella sosiaalialaa lisääkin, kuten ammattikorkeassa. Miksi ihmeessä hän ei siis ole varma haluaako sitoutua muhun ja suunnitella lapsia kanssani..... ollaan näistä keskusteltu monet kerrat, mutta hän ei tiedä syytä. Outoa. Syvä huokaus.

Mutta kiitos vielä sinulle äippäx2, kertomuksesi oli ihanaa vaikkakin kauheeta kuulla. Ja sain ajateltavaa. Mukavaa syksyä sulle ja lapsillesi! :)

toisaalta niin vastuullinen, että ei halua tuoda lapsia maailmaan, kun ei ole varma, kestääkö teidän kahden ihmissuhde. On sekä lapsille että vanhemmille sekä arjen käytännön elämän järjestely että henkinen arki helpompaa, jos on yksi yhteinen koti.

Helpostihan sitä kuvittelee, että lapsi liimaa vanhemmat yhteen, mutta aina ei käy niin. Minusta teidän kannattaa ensin liimautua yhteen, ja sitten vasta ruveta oikein konkreettisesti kasvattamaan perhettä. Ja sinun itsesi kannalta olisi varmasti hyvä ajatella, miksi haluat lapsia? Mitä tarpeita lapsen saanti sinulle täyttäisi? Mistä sisäisistä tekijöistä (esim. miehesi hylkäämisen pelko) vauvakuumeesi oikeasti johtuu?

on kuitenkin kirjoitti:

toisaalta niin vastuullinen, että ei halua tuoda lapsia maailmaan, kun ei ole varma, kestääkö teidän kahden ihmissuhde. On sekä lapsille että vanhemmille sekä arjen käytännön elämän järjestely että henkinen arki helpompaa, jos on yksi yhteinen koti.

Helpostihan sitä kuvittelee, että lapsi liimaa vanhemmat yhteen, mutta aina ei käy niin. Minusta teidän kannattaa ensin liimautua yhteen, ja sitten vasta ruveta oikein konkreettisesti kasvattamaan perhettä. Ja sinun itsesi kannalta olisi varmasti hyvä ajatella, miksi haluat lapsia? Mitä tarpeita lapsen saanti sinulle täyttäisi? Mistä sisäisistä tekijöistä (esim. miehesi hylkäämisen pelko) vauvakuumeesi oikeasti johtuu?

Moi,

mulla on vähän saman suuntainen tilanne mutta niin päin että mies haluaisi todella kovasti lasta mutta minä olen vielä harkitsevalla kannalla.

Olemme (tai minä) jo siinä iässä että lapsia pitäisi yrittää hankkia jos niitä meinaa saada mutta en ole varma omista tunteistani miestäni kohtaan että onko suhteemme tarpeeksi vahvalla pohjalla että se kestäisi lapsen mukanaan tuoman elämänmuutoksen. Se nyt on ainakin varmaa että lapsen myötä se elämä ei voi olla enää samanlaista vaan on otettava huomioon että vastuulla on uusi ihminen joka vaatii ympärivuorokautista huomiota useita vuosia.

Mieheni on kiltti, melko raitis ja asiansa hoitava eikä juokse liikoja kapakoissa ja näiltä osin arvostan häntä suuresti.
Mutta sitten kolikolla on se toinenkin puoli...

Mies on todella laiska ja vetelä kaikkien kotiasioiden tms. suhteen. Mitään kotitöitä hän ei tee ellen erikseen pyydä ja sittenkin vastentahtoisesti. Tiskaamistakin hän voi suunnitella päiviä ennen kuin lopulta tarttuu toimeen. Töitten jälkeen hän uppoutuu aina pariksi-kolmeksi tunniksi tietokoneen ääreen ja siitä siirtyy sitten sohvalle katselemaan telkkaria syöden välillä jotain. Oma-aloitteisesti hän ei ryhdy juuri mihinkään toimeen ellei se sitten liity hänen harrastukseensa tai ole jotenkin muuten hänelle mieluisaa.
Siivota hän ei viitsisi ollenkaan ja voi asua aivan millaisen kaaoksen keskellä tahansa. Häneen ei tehoa se että minäkään en siivoaisi sillä sotku ei häntä haittaa millään tavalla. Ongelma on siinä kun minua taas sotkuisuus haittaa...

On todella turhauttavaa joutua sanomaan aina samoista asioista uudelleen ja uudelleen, ihan kuin pikkulapselle. Jos en sano mistään niin saan tehdä kaiken aina itse ja kun sanon, niin olen nipottaja. Raivostuttavaa!

Epäilen miehen kykyä ottaa vastuuta lapsesta, uskon kyllä että hän viettäisi aikaa lapsen kanssa ja rakastaisi tätä mutta pelkään että päävastuu jäisi minulle.
Sellainen tunne minulla on nytkin suhteessamme että melkein kaikki arjen kuviot ovat minun harteillani.

Itsekin haaveilen lapsesta mutta pelkään sitä että kaikki jää minun harteilleni ja mies ottaa osansa vastuusta silloin kun sattuu sopimaan.
Ja vaikka hän vakuutteleekin että lapsi olisi ihana saada niin mistä tiedän että hän pysyy kannassaan jos tulisi vastoinkäymisiä.
Tämä pelko juontaa minulla siitä että mies on kerran jättänyt minut ja hommasi salaa oman asunnon kun ei enää kestänyt arjen suhteeseemme tuomia vaikeuksia (eli kotitöiden jakamista yms. joista oli paljon riitaa). Hänen ratkaisunsa ongelmiin oli silloin että asutaan eri asunnoissa ja seurustellaan niin turhat kinat jää pois ja yhteinen aika on kunnon laatuaikaa. Tietystikään en kauaa kestänyt tuollaista vaan erosimme kokonaan joksikin aikaa.

Mies kyllä puhuu ja lupailee paljon mitä kaikkea sitten tekisi kun lapsi tulisi mutta olen epäileväinen. Itse kaipaisin niitä tekoja nyt enkä "sitten kun".
En halua lasta tälläiseen tilanteeseen sillä haluan mieheltä ensin kunnon taustatukea elämään, nyt en sitä koe saavani ja en tiedä onko tässä ainoa ratkaisu erota, joka sekin tuntuu pahalta.

moody kirjoitti:

Moi,

mulla on vähän saman suuntainen tilanne mutta niin päin että mies haluaisi todella kovasti lasta mutta minä olen vielä harkitsevalla kannalla.

Olemme (tai minä) jo siinä iässä että lapsia pitäisi yrittää hankkia jos niitä meinaa saada mutta en ole varma omista tunteistani miestäni kohtaan että onko suhteemme tarpeeksi vahvalla pohjalla että se kestäisi lapsen mukanaan tuoman elämänmuutoksen. Se nyt on ainakin varmaa että lapsen myötä se elämä ei voi olla enää samanlaista vaan on otettava huomioon että vastuulla on uusi ihminen joka vaatii ympärivuorokautista huomiota useita vuosia.

Mieheni on kiltti, melko raitis ja asiansa hoitava eikä juokse liikoja kapakoissa ja näiltä osin arvostan häntä suuresti.
Mutta sitten kolikolla on se toinenkin puoli...

Mies on todella laiska ja vetelä kaikkien kotiasioiden tms. suhteen. Mitään kotitöitä hän ei tee ellen erikseen pyydä ja sittenkin vastentahtoisesti. Tiskaamistakin hän voi suunnitella päiviä ennen kuin lopulta tarttuu toimeen. Töitten jälkeen hän uppoutuu aina pariksi-kolmeksi tunniksi tietokoneen ääreen ja siitä siirtyy sitten sohvalle katselemaan telkkaria syöden välillä jotain. Oma-aloitteisesti hän ei ryhdy juuri mihinkään toimeen ellei se sitten liity hänen harrastukseensa tai ole jotenkin muuten hänelle mieluisaa.
Siivota hän ei viitsisi ollenkaan ja voi asua aivan millaisen kaaoksen keskellä tahansa. Häneen ei tehoa se että minäkään en siivoaisi sillä sotku ei häntä haittaa millään tavalla. Ongelma on siinä kun minua taas sotkuisuus haittaa...

On todella turhauttavaa joutua sanomaan aina samoista asioista uudelleen ja uudelleen, ihan kuin pikkulapselle. Jos en sano mistään niin saan tehdä kaiken aina itse ja kun sanon, niin olen nipottaja. Raivostuttavaa!

Epäilen miehen kykyä ottaa vastuuta lapsesta, uskon kyllä että hän viettäisi aikaa lapsen kanssa ja rakastaisi tätä mutta pelkään että päävastuu jäisi minulle.
Sellainen tunne minulla on nytkin suhteessamme että melkein kaikki arjen kuviot ovat minun harteillani.

Itsekin haaveilen lapsesta mutta pelkään sitä että kaikki jää minun harteilleni ja mies ottaa osansa vastuusta silloin kun sattuu sopimaan.
Ja vaikka hän vakuutteleekin että lapsi olisi ihana saada niin mistä tiedän että hän pysyy kannassaan jos tulisi vastoinkäymisiä.
Tämä pelko juontaa minulla siitä että mies on kerran jättänyt minut ja hommasi salaa oman asunnon kun ei enää kestänyt arjen suhteeseemme tuomia vaikeuksia (eli kotitöiden jakamista yms. joista oli paljon riitaa). Hänen ratkaisunsa ongelmiin oli silloin että asutaan eri asunnoissa ja seurustellaan niin turhat kinat jää pois ja yhteinen aika on kunnon laatuaikaa. Tietystikään en kauaa kestänyt tuollaista vaan erosimme kokonaan joksikin aikaa.

Mies kyllä puhuu ja lupailee paljon mitä kaikkea sitten tekisi kun lapsi tulisi mutta olen epäileväinen. Itse kaipaisin niitä tekoja nyt enkä "sitten kun".
En halua lasta tälläiseen tilanteeseen sillä haluan mieheltä ensin kunnon taustatukea elämään, nyt en sitä koe saavani ja en tiedä onko tässä ainoa ratkaisu erota, joka sekin tuntuu pahalta.

Mun mielestä se lapsi on järkevintä tehdä vasta sitten kun mieskin haluaa.

Samanlainen tarina kuin "Ankkuu"lla. Paitsi että esikoinen ei ole saanut alkunsa vieläkään :(

Taustalla pitkät ja hankalat suhteet, tapasimme ja heti napsahti. Heti muutimme yhteen, pian kihloihin, hääpäivä sovittu. Lasta alettiin yrittämään reilu 2kk seurustelun alun jälkeen. Nyt 7kk myöhemmin ei vielä ole tärpännyt, valitettavasti :(

Tiedän että hän on Se Oikea mulle! Parempaa ei voi olla..täydentää mua ja mä sitä, ymmäretään toisiamme täysin ja arvostetaan, kunnioitetaan ja rakastetaan täysillä. Kaikki tämä puuttui molempien edellisistä suhteista.

Joskus se vaan napsahtaa, kunnolla