Luulis tässä iässä (37v) tietävän mitä haluaa tai mitä pitäis tehdä, mut ei se vaan niin helppoa ole. Tapailin muutamia vuosia epäsäännöllisesti miestä joka teki paljon keikkahommia ympäri maata. Suhteesta ei tullut vakavampaa koska hän ei pystynyt lupaamaan minulle mitään.
Vuosi sitten vaihtoi hommat päivätyöhön ja pyysi yrittämään kunnon suhdetta. Tunteita kun häntä kohtaan oli, halusin yrittää. Välimatkaa meillä nyt n.200 km. Alku tietenkin hankalaa mutta keväällä lähti sujumaan paremmin. Tavattiin silloin viikolla kerran ja viikonloppuisin. Soiteltiin päivittäin ja viestiteltiin. Hän tekee myös päivätyön lisäksi toista työtä, lähinnä viikonloppuisin. Vaikka halusin enemmän tapaamisia, olin tyytyväinen siihenkin mitä oli, koska en halunnut painostaa häntä. Ja suhde tuntui toimivan, luottamus pelasi ja pystyimme asioista puhumaan.
Pikkuhiljaa, hän kun on työnarkomaani, alkoi kerätä lisää töitä (siis ei uskottomuutta tai muutakaan kaverien kanssa olemista). Nyt viimeisen 4 kk ajan ollan nähty vain viikolla kerran ja silloinkin vain n.5 tuntia kerrallaan. Alan pikkuhiljaa kyllästyä tähän... Rakastan häntä ja hänkin sanoo rakastavansa minua, mutta tuntuu ettei kuitenkaan välitä minusta. Olen sidoksissa paikkakunnalleni joten en voi muuttaa. Hän voisi muuttaa mutta en voi sitä vaatia koska en siihen itsekään pysty. Hän pitää työstään ja itselleni on tärkeää olla sellaisessa työssä missä viihtyy joten en voi häntä siksikään vaatia vaihtamaan paikkakuntaa. Tuntuu ettei tällä suhteella ole tulevaisuutta vaikka rakkautta olisikin.
Olen ehdottanut hänelle taukoa jotta hän näkisi miltä tuntuu jos eroaisimme. Itse en sitä juurikaan huomaisi muuta kuin puheluiden loppumisesta, sillä pääsääntöisesti olen lasteni kanssa yksin. Hän sanoo että "ero" ottaisi koville mutta toisaalta hän ehkä korvaisi senkin sitten työllä. Hän ei ole koskaan elänyt niin sanottua normaalia arkea mitä minä taas elän koko ajan. 4 vuoden yksinhuoltajuuden jälkeen jo kaipaa siihen arkeen toista aikuista jakamaan ilot/surut eikä lisää taakkaa.
Siis onko ero ainoa ratkaisu? Lopullinen ero olisi minullekin vaikeaa ja tosi raskasta. Selviän siitä kyllä mutta vie taas vuosia niinkuin avioerokin. Kommentoikaa ja jos jollain sama tilanne ollut niin keksittekö keinon kultaiseen keskitiehen.
Vuosi sitten vaihtoi hommat päivätyöhön ja pyysi yrittämään kunnon suhdetta. Tunteita kun häntä kohtaan oli, halusin yrittää. Välimatkaa meillä nyt n.200 km. Alku tietenkin hankalaa mutta keväällä lähti sujumaan paremmin. Tavattiin silloin viikolla kerran ja viikonloppuisin. Soiteltiin päivittäin ja viestiteltiin. Hän tekee myös päivätyön lisäksi toista työtä, lähinnä viikonloppuisin. Vaikka halusin enemmän tapaamisia, olin tyytyväinen siihenkin mitä oli, koska en halunnut painostaa häntä. Ja suhde tuntui toimivan, luottamus pelasi ja pystyimme asioista puhumaan.
Pikkuhiljaa, hän kun on työnarkomaani, alkoi kerätä lisää töitä (siis ei uskottomuutta tai muutakaan kaverien kanssa olemista). Nyt viimeisen 4 kk ajan ollan nähty vain viikolla kerran ja silloinkin vain n.5 tuntia kerrallaan. Alan pikkuhiljaa kyllästyä tähän... Rakastan häntä ja hänkin sanoo rakastavansa minua, mutta tuntuu ettei kuitenkaan välitä minusta. Olen sidoksissa paikkakunnalleni joten en voi muuttaa. Hän voisi muuttaa mutta en voi sitä vaatia koska en siihen itsekään pysty. Hän pitää työstään ja itselleni on tärkeää olla sellaisessa työssä missä viihtyy joten en voi häntä siksikään vaatia vaihtamaan paikkakuntaa. Tuntuu ettei tällä suhteella ole tulevaisuutta vaikka rakkautta olisikin.
Olen ehdottanut hänelle taukoa jotta hän näkisi miltä tuntuu jos eroaisimme. Itse en sitä juurikaan huomaisi muuta kuin puheluiden loppumisesta, sillä pääsääntöisesti olen lasteni kanssa yksin. Hän sanoo että "ero" ottaisi koville mutta toisaalta hän ehkä korvaisi senkin sitten työllä. Hän ei ole koskaan elänyt niin sanottua normaalia arkea mitä minä taas elän koko ajan. 4 vuoden yksinhuoltajuuden jälkeen jo kaipaa siihen arkeen toista aikuista jakamaan ilot/surut eikä lisää taakkaa.
Siis onko ero ainoa ratkaisu? Lopullinen ero olisi minullekin vaikeaa ja tosi raskasta. Selviän siitä kyllä mutta vie taas vuosia niinkuin avioerokin. Kommentoikaa ja jos jollain sama tilanne ollut niin keksittekö keinon kultaiseen keskitiehen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Taidan tietää tunteet joita käyt läpi, ollako vai eikö olla kun joku mättää vaikka rakkauttakin on! Olen samantapaisessa tilanteessa, eli monella tavalla epätyydyttävässä epäsuhteessa.
Ajattelen kuitenkin, että jos mies sanoo rakastavansa, suhdetta kuitenkin jo jonkin aikaa takana, niin siinäpä sitten pysyn kunnes jotain dramaattista tapahtuu.
Jos mahdollista, niin puhu miehesi kanssa. Kerro rehellisesti miltä tuntuu ja miten haluaisit suhteen etenevän, miettikää vaihtoehtoja! Älä lyö suoraan hanskoja tiskiin vaan yritä vielä!
Usein miehet eivät ehkä pysty puhumaan vaikka haluaisivat, naisen hienotunteinen aloitus voi viedä tilannetta eteenpäin, ehkä mies ei edes tajua mikä sinusta on liitossa huonosti. Te sentään tapaatte, meillä se on hyvin harvinaista. Neuvoni, yritä puhua äläkä anna vielä periksi!
Ymmärrän täysin, että ei 37-vuotiaalle enää pelkät viikonloppu/satunnaiset tapaamiset riitä. Siinä iässä pitäisi rinnalla olla jo joku, jonka viereen haluaa käpertyä ihan joka ilta. Olen tavallaan samanlaisessa tilanteessa ja tällaiseen päätökseen olen tullut. En halua siis vanheta yksin...
Sunun katkeralla luonteellasi olet takuuvarmasti ikuisesti yksin.
Olen lukenut kaikki kirjoittamasi tekstit netistä.
Positiivisia niistä oli 0,21% = toivottoman vähän.
Katkeruuksissasi kylvät eroa pitkin poikin, syy kuin syy kelpaa. Katkera ja pahansuopa olet. Tukehdu siihen.
Miten muuten vois neuvoo naista, joka ilmiselvästi ei haluu olla yksin? Ja yksin on sellanen aikuinen, joka pitää yhteyttä mieheen vaan kännykällä! Kyl se onnistuu parikymppisenä sinkkuna, mut ei nelikymppisenä. Siinä iässä tuntuu, että vielä ehkä ehtis löytää jonku, joka haluu panostaa enemmän. Ja eihän täältä tarttis kenenkään ohjeita kysellä, jos ei niitä haluu...
Elikkäs edustan miessukupuolta ja samassa tilanteessa teidän kanssa ollessani ajattelin ihan samalla lailla, että yhteen pitäisi päästä. Sain sitten työtä samalta paikkakunnalta kun tyttöystäväni ja muutimme saman katon alle. Eipä aikaakaan kun rupes menemään tappeluksi koko homma kun kumpikin oli tottunut jo siihen, että tässä suhteessa jäi aina omaa aikaa viikolla ja sitten viikonloppuna kun nähtiin niin se olikin yhtä juhlaa ja sänkypainia&shampanjaa.
Otti vajaan vuoden ja päätimme muuttaa eri asuntoihin ja palata "entiseen" rytmiin, jossa ei tarvinnut koko ajan ottaa toista huomioon...varmaan osaltaan tähän vaikutti, että kummatkin yli 30 ja aiempaa kokemusta vastakkaisen sukupuolen kanssa samassa taloudessa asumisesta ei ollut ja omat rutiinit jo niin juurtuneet, että niiden muuttaminen todella vaikeaa.
Nyt kaikki pelaa taas mainiosti kun voi halutessaan mennä omaan luukkuunsa. Meille toimiva ratkaisu kun välimatkaa on kävellen 10min suuntaansa....eli joskus toimiva etäsuhden ei tarkoita toimivaa yhdessäasumista. Tietty välimatkaa voi aina minimoida :)
Niin se tuntuu täälläkin olevan. Monesti yksin mietin, että jos huomenna kertoisin etten halua jatkaa tätä suhdetta ja etsisin jonkun mukavan miehen täältä lähempää...mutta sitten se rakkaus aina voittaa. 2vuotta on tässä jahkailtu ja nyt vihdoin mies valaisi minua, että jos sitten vuonna 2007 muutettaisiin yhteen. Vaikeaa se tulee olemaan ja jos edes niin koskaan käy...tyhjiä lupauksia on tullut ennenkin.
Kyllä sitä väkisinkin katkeroituu, kun noin 3krt/kk nähdään ja yksin tätä arkea pyörittää. Mutta muista, että olet VAIN 4vuotta ollut lastesi kanssa yksin. Ja toivottavasti se loppuu pian ;). Minä olen ollut jo 8vuotta yh ja moni muu sitäkin pidempään...ja alta 30vee..
kaikille vastanneille. Mukava lukea muiden kokemuksia ja mielipiteitä. Oletan että esmeralda tarkoitti viestillään allymcmea tai sitten jotain toista tipsun nimellä kirjoittanutta, sillä en ole tänne aiemmin kirjoitellut.
Aika näyttää mihin päätökseen päädyn/päädymme. Pitäisi varmaan listata ne hyvät ja huonot asiat ja miettiä kuinka paljon ne vaakakupissa painaa. Tällä hetkellä tuntuu siltä että koska sitä rakkautta on niin en luovuta vielä. Hyvänä puolena pidän sitä että tiedän toisenkin yrittävän ja olevani hänelle tärkeä. On vaan niitä hetkiä jolloin mielen valtaa masennus ja epätoivo kaikkea kohtaan. Tällä hetkellä uskon siihen että ehkä meillä kumminkin on se yhteinen tulevaisuus... Siis siihen seuraavaan kertaan kun maailma taas kaatuu päälle.