Lemmikin kuolema

ja olen kokenut mitä on kan koiran menetys...

2 koiruutta tämän kevään ja kesän aikana. Molemmat olivat jo vanhuksia, vaikka näkivät ja kuulivat hyvin. Olivat 14-vuotiaita.

En ole selvinnyt vieläkään täysin ennalleen. Enkä kai koskaan palaakaan. Joka aamu ensimmäisenä ja ilta ovat viimeisenä mielessä, rakastin heitä enemmän kuin omaa omaa elämääni. Mitä vain antaisin, jos takaisin heidät saisin.. Miten paljon rakastin.

Eipä auta kuin mennä päivä kerrallaan. Tuska on luonani joka päivä..Vaan lemmikin elämä on vain niin lyhyt, eihän ihminen sille mitään voi.

Voimia sinulle jaksamiseen.

Oma koirani lopetettiin kesällä, etutassujen halvaantumisen vuoksi. Koiran viimeisiä päiviä oli tuska katsella kun se vain makasi paikoilla eikä päässyt liikkumaan minnekkään. Suren koiraani vieläkin todella paljon. Koirani oli 10 vuotias sekarotuinen narttu. Koira auttoi minua kaikissa minun ongelmissani. Se oli erittäin rakas minulle.
"Nuku rauhassa pikkuinen"

..14 vuoden jälkeen.Kyllä koira on ihmisen paras kaveri ,ja kaikki omat parhaat kaverit jäävät mieleen.Lohduttaudun ajatuksella ,että näen ne kun kuolen itse ,eikä niillä ole paha olo enään, jos ovat kipeinä olleet.Vaikken ole mikään uskovainen.Haudalla käynti ,ja aika myös auttavat asiaa.Sellainen se elämä on.Ihmisen pitäisi muistaa joka päivä elämän iloiset asiat ,eikä elää hälläväliä meiningillä!

Sain tänään puhelinsoiton että toinen koiristamme kuoli tänään. Ensimmäinen koira kuoli vuosi sitten syöpään ja nyt vielä toinenkin. Koiran hautajaiset ovat huomenna ja tuntuu kauhealta kun perheenjäsen on poissa.

Mun vanhemmat kuolivat alle 1 aikana; suurin lohduttajani on ollut isäni ja äitini koira.
Koirani on 9v,tällä hetkellä hän on minun ja veljeni koira.
Olen mennyt lenkille koirani kanssa ja siellä metsässä kun olemme käveleet,niin mieli on parempi ja taas jaksaa paremmin .

Moni meistä ei usko,kuinka iso apu on lemmikistä,mutta minulle on.
Veljeni joka on yksinäinen,niin koiramme on hänelle tosi iso apu ja paras kaveri.
Tiedän myös miltä tuntuu,kun rakas lemmikki kuolee.Entinen koiramme tuli meille kun olin 6-vuotias ja jouduimme luopumaan hänestä,kun hän oli 13v.eli olin itse 19v.
Sen olemme veljeni kanssa päättäneet,että pidämme koirastamme hyvää huolta:hän on ollut aina perheenjäsenemme ja oikeastaan veljemme meille.
Tänään en ole mennyt koirani kanssa metsään lenkille,kun hän lähti jo aamusti kaupungi asunnolle.Nytkin on niin kauhea ikävä,miten paras ystävä pärjää yksin:ennenkuin veljeni tulee töistä.

meillä kuoli koira joitain vuosia sitten takaruumiin halvaantumiseen. isä lopetti sen itse, eläinlääkri olisi tullut vasta seuraavalla viikolla. vanha 17 vuotias kissamme kuoli talvella, jäi auton alle. se oli vähän huonokuuloinen. Myös monta pientä kissanpoikaa on jäänyt auton alle, kun eivät ole osanneet varoa. Rakkaita olivat kaikki. :'(

Rakas kissamme, pikku-kissaksi kutsuttu lemmikkimme kuoli torstai-iltana.

Sen "kissasisko" kuoli kolme vuotta sitten. Suru oli silloinkin suuri, mutta tämä nuorempi jäi sentään jäljelle. Nyt koti on suurempi kuin ennen, ja niin kovin hiljainen. Vaikka pikkukattimme ei paljon meteliä pitänytkään - 16 vuotias - silti sen poissaolo on käsinkosketeltavissa.

En tiedä, miten jaksan nyt eteenpäin, kun kummatkin silmäteräni ovat pois. Vaikka on luonnollista, että elämä päättyy joskus, eron hetki on niin karmaisevan tuskainen.

Siskonsa kuoli 14 vuotiaana syöpään, ja nyt tämä nuorempi (ihan eri eläinsuojeluyhdistyksistä otettuja, mutta siskojahan ne olivat) menehtyi rinnassa olleeseen nesteeseen. Lääkäri arveli, että sinne oli saattanut kehittyä kasvaimia, koska palleroisella oli ollut kilpirauhasessa vikaa muutaman vuoden. Niin tai näin, nestettä siellä oli. Onneksi olimme vieressä viimeisen hetken koittaessa.

Ne, jotka eivät pidä eläimistä, eivät ymmärrä, miten riipaisevaa lemmikin kuolema on. Siihen kiintyy enemmän kuin useimpiin tuntemiinsa ihmisiin. Sitä hoitaa vuosia kuin pientä lasta ja sen kanssa elää samassa kodissa. Se luottaa emäntäänsä ja isäntäänsä, eikä se mökötä pitkään, jos on ollut kinaa.

En ole vielä uskoa tätä tyhjyyttä todeksi. Välillä tietoisuus iskee kaikella voimalla, ja sillon koen kauhua. Minua pelottaa, vaikka en ihan tiedä, mikä.

minun kaksi marsuani lopetettiin 20.11.2007 kun niistä toinen ei enään syönyt ja toista ei voinut jättää kärsimään surusta, se olisi muuten itse kuollut kärsimykseen eikä se olisi ollut kivaa. Sain marsut kun olin kolmannella luokalla ja nyt olen seitsämännellä. Marsuilla oli ikää n. 4,10 eli tammikuussa olisi tullut viisi vuotta. toivon että saan ulkopuolista apua ja tukea valtavaan suruuni. Tiedän että heillä on nyt hyvä olla

Kolme viikkoa sitten jouduin viemään kissani 12 v. lopetettavaksi. Vikaa oli vähän siellä ja täällä ja munuaisissa isompikin häikkä. Pahinta kuitenkin oli dementoituminen ja ennen niin terhakka lintujenjahtaaja muuttui käytökseltään aivan omituiseksi, istui vain nurkassa ja tuijotti. Sille piti näyttää missä on ruokaa ja juotavaa, vaikka kun se leikki niin näkihän se, ei siis ollut sokeksi tullut.

Olen nyt itkenyt kolme viikkoa ja olen muuttamassa ulkomaille kauheassa masennuksen aallossa ja siellä pitäisi aloittaa vielä työtkin. Milloinkohan tää itkeminen loppuu. On sellainen epätodellinen tunne eikä ruoka maistu, joten olen nyt kolmessa viikossa laihtunut monta kiloa. Pahinta on että on ollut niin paljon peräkkäisiä menetyksiä ja joutuu joka vuosi tekemään jotain surutyötä.

Vaikka on ollut 7 kissaa elämäni aikana, niin ketään en ole surru näin kauheasti. Kissa oli aivan poikkeuksellisen ihana sylikissa, joka nukkui pää mun tyynyllä, oikein varsinainen persoonallisuus. Olen aina aikaisemmin ottanut nopeasti uuden kissan, mutta nyt tuntuu että en voi ottaa.

Hienoa että voi kirjoittaa tänne, kun jotenkin en voi kenenkään kanssa siitä puhua, koska alan heti itkeä, eikä se ole toisille kivaa, vaan alkaa yleensä ahdistamaan kuuntelijaa. Kunkahan kauan tää paha olo jatkuu tallaisena, mikä teitä muita lemmikin menettäneitä on auttanut.

meillä oli 10v koira joka kuoli nyt eilen... sissi oli leikattu 2 viikkoa sitten ja häneltä leikattiin 5 kasvainta, kohtu ja munasarjat. Sitten se koko eilisen päivän oksenteli ja illalla kuoli.:(
sitä suree koko ajan, mutta parhaiten auttaa aika. meillä on myös toinen 5v koira jolle sissi oli todella tärkeä ja se on ollut nyt tosi peloissaan ja ei suostu syömään. se on varmaan hankittaja koiran pentu jotta se suru loppus ja sille toiselle koiralle on pakko saaha joku kaveri. Että se on ihan hirveetä menettää joku lemmikki onneks tämä oli vasta ensimmäinen kertani.

Rakkaan lemmikin kuolema on jotain mihin en ole itse koskaan osannut oikein suhtautua.Minulla oli jo vanha sakemanni poika joka minulle oli tullut edellisen omistajaan pahoinpitelyn seurauksena,sen koiran kanssa olen elämäni aikana varmasti eniten töitä tehnyt jo se että sen sai luottamaan taas ihmisiin oli valtava saavutus.Loppu vuosinaan suhteemme syventyi ja sillä oli tapana tulla minua vastaan ovelle iltaisin.Eräänä päivänä se oli kyllä ovella mutta jokin oli huonosti...Koiran kummatkin takajalat olivat halvaantuneet ja se oli silti raahautunut koko talon poikki ovelle minua vastaan,samana päivänä poika oli pakko päästää pois ja vaikka päätös olikin oikea en ole vieläkään voinut päästää irti.

Koiran lopettaminen oli maailman kauhein asia mutta se oli niin sairas ja vanha.
Ehdittiin mieheni kanssa surra sitä syvästi enkä silloin aavistanut että vajaa vuosi siitä myös mieheni joutui jättämään elämänsä sairauden edessä nää on näitä ja tää on elämää.

Viktor-koirani. Se oli jo vanha, 11vuotias ja elänyt kovan elämän. Sain sen eräältä pariskunnalta, jotka olivat sitä kohdelleet kaltoin. Minun luonani se oli 4 vuotta ja rakastin sitä kovasti. Loppuaikoina sen lonkat olivat kuluneet eikä se jaksanut nousta kovin nopeasti ylös, toinen silmä oli sokea ja viimeisinä päivinä siltä tuli pissaa koko ajan alle. En enää halunnut että se joutuu kärsimään. Minua vaan kovasti harmittaa ja surettaa, etten ehtinyt hyvästejä sille eräästä syystä jättämään, ja kun juoksin ulos, se oli jo kuollut. Nyt oon jo eilisestä asti rukoillut ja jättänyt hyvästejä. En saanut enää halata sitä viimeistä kertaa!! Toivon että sen on nyt hyvä olla.

Tänään poistui tästä ajasta rakas ystävä. Kiitos hänelle yhteisistä hetkistämme.

:´(

Joskus kai sitä elämään tulee oikeasti 'pikkuenkeli'. Minulle niin kävi 8 vuotta sitten kun sattumalta eksyin löytöeläintarhaan ja huomasin siellä marraskuun kalpeassa auringossa värjöttelevän valkoisen persialaisen näköisen kissan. Eläin kömpi heti syliini ja silloin tiesin, että siinä olisi minun kissani vaikkakin olin varma, että niin upeaa eläintä omistaja ilman muuta kaipaisi. Kukaan ei kuitenkaan tarhan lehti-ilmoituksistakaan huolimatta kaivannut Prinsessa Sissiksi ristimääni kaunotarta. Siitä tuli heti meillä perheenjäsen ja saimme elää kahdeksan ihanaa vuotta tämän huolehtivaisen, kärsivällisen, lempeän ja alati herttaisen ystävän kanssa.
Vitsinä aina sanoinkin, että siinä meillä hovikissa Sissi, perheemme parhaiten käyttäytyvä jäsen. Ikinä ei meillä ollut yksinäistä kun tämä ihana olento toivotti tervetulleeksi, kurahti tervehdysäänensä, 'hymyili' silmiään kauniisti ummistaen ja kehräsi niin, että sohva tärisi.
Eilen sitten Sissin viimeinen päivä tuli ja tunnelma on aika epätodellinen. Lapset ovat murheissaan, ajattelemme nyt vain, että Sissin lempeys on kotonamme jäljellä ja sen herttaisuus ikuisesti läsnä sydämissämme.
Tämä kissa todella teki meistä parempia ihmisiä. Kiitos Sinulle Sissi, aivan erityinen kisu

Meidän 8-vuotias kissa neitomme jouduttiin viemään lopetettavaksi 2 vuotta sitten. Vaikka siitä onkin jo aikaa, mutta vieläkin on suuri suru siitä kun niin nuorena toinen tuli niin sairaaksi ettei ollut muita vaihtoehtoja kuin antaa hänen nukahtaa ikiuneen. Ainakin nyt tiedän ettei kisumme joudu enää kärsimään! Kyllä lemmikin kuolema ottaa aina koville, onhan ne kuitenkin perheenjäseniä siinä missä omat vanhemmat, sisarukset, puoliso ja lapsetkin ovat.

Ihme etten huomannut tätä keskustelua, vaikka yritin katsoa onko lemmikin menettämiseen liittyvää threadia, kunnes sitten päädyin luomaan uuden viestiketjun. Laitan kirjoitukseni osoitteen nyt kuitenkin tännekin.

http://keskustelu.suomi24.fi/node/8940323

Ymmärrän, että lemmikin kuolema on kova juttu - itsekin olen koiran menettänyt ja tiedän mitä se on.

Tälle palstalle tämä aihe ei kuitenkaan kuulu. Lemmikeille on oma palstansa, jossa aihetta voi käsitellä. Kaikesta eläimen antamasta rakkaudesta, tuesta ja lohdusta huolimatta eläin on kuitenkin vain eläin.

Keskustelunne täällä aiheesta tuntuu tosi pahalta ja loukkaakin, kun itse olen juuri menettänyt pitkäaikaisen elämänkumppanin. Asia on ihan eri kokoluokan juttu. Siihen liittyy surun ja kaipauksen lisäksi paljon muutakin. Lemmikin poismenon myötä koko elämä ei muutu samoin kun puolison kuollessa: hyvin suuri osa elämää pitää järjestää uudelleen ja sen myötä ei ole vain suru vaan sopeutuminen moneen muuhunkin asiaan.

En halua loukata ketään, mutta toivon todella, että asioista keskustellaan oikeilla palstoilla.

Vuonna 1999 saimme koiran. Se oli aivan ihana koira. Saimme sen silloin, kun itse aloitin ensimmäisen luokan. Voisi siis melkeinpä sanoa, että koiramme kasvoi kanssani. Sille tuli matkansa varrella kasvain, mutta se saatiin pois. Kuitenkin, tänä vuonna päättyi koiraraukkani upea elämä, sillä jouduimme lopettamaan sen, koska sille oli kehittynyt uusi kasvain ja se oli tietenkin mennyt puremaan sen rikki. Lääkäri sanoi, että se olisi vain helpompi lopettaa koiraparka, joten niin tehtiin...

Maaliskuusta lähtien olen kokenut kovaa surua.

Löysin isosiskoni rakkaan koiran kuolleena kopasta. Se oli joku sydän vika. Muistan vieläkin viime kesästä minkä lainen ilme sillä oli. Se oli ihan jähmettynyt ja näytti kuin olisi taistellut kuolemaa vastaan. Mutta se raukka kuoli. Nyt on noin 5 v se koira. Onneksi se elää sydämmessäni sekä tuhkana Isosiskon kodissa. Sitä ei ole keretty haudata vielä ja Sisko ei halua, koska silloin se vähän niin kuin on olemassa vielä vaikka sielu juoksi kultaisen portin toiselle puolelle. Rakas!

Maaliskuussa menetin koirani 12 vuotiaan perhoskoiran. Koirani sairastu vakavasti, munuaiset ei toiminut ja jonkin verran kuivuutta oli, munuais arvot oli kuusi kertaiset normaaliin, Eläinlääkäri kertoi mitä on tehtävissä, olisi antanut jotain lääkettä joka olisi pitkittänyt koiran elämään parilla päivällä, Ei haluttu että koira kärsii niin päätettiin että lääkäri päästää ikiuneen. Sunnuntaina 21. maaliskuuta Sofiasta tuli enkeli, . Osattiin kylläkin pelätä pahinta mutta koiran lopettaminen tuli kuitenkin järkytyksenä vaikka koiralle oli näin parasta.
En ole vieläkään selvinnyt koirani kuolemasta, vaikka viikon kuluttua koiran kuolemasta onneksi meille tuli 9 viikon ikäinen phalenen pentu. Ilman uutta pentua olisi paljon paljon vaikeampaa. Edesmennyt Sofia koira oli minulla kaikkikaikessa on myös tämä nykyinenkin . Sofia koira sai elää hyvän pitkän elämän se on hyvä asia.

Voimia ja jaksamista kaikille jotka on menettänyt lemmikin.

Meidän Santtu nukkui pois maanantaina 20.9.10. Vielä itken perään ja kuoli siinä aamu-ja iltapäivän välillä kun tultiin kotiin, siellä se köllötti aitauksessaan. Ensin luultiin että nukkui mutta kun huudeltiin sitä niin ei reagoinut. Sitten mentiin aitaukseen niin ei hengittänyt. Sehän olikin jo 13 vuotias ja huonokuntoinen :(. Toinen koira ihmetteli vieressä että minne viedään kaveriaan. Vieläkin on tyhjä olo ja surettaa. Mutta tämä oli kyllä odotettavissa kun leikattu moneen kertaan ja vanha koira. Lepää rauhassa. Santtu in memoriam.

menehtyi vain muutamia tunteja syntymänsä jälkeen syliini. Musta ja kaunis, mutta kuoli pois. Vieläkin ikävä kymmenien vuosien jälkeen.

jäi auton alle noin 40 vuotta sitten, enkä vieläkään ole unohtanut sitä. Olin silloin pieni poika ja isä joutui lopettamaan koiran kärsimykset. Ikävä on vieläkin.

oksentaa ja kakkaa mökkimatkalla ja on ihan vetämättömissä sen jälkeen, runsas kaksi tuntia menee matkaan. Pelkään sen kuolevan...

Menetin rakkaan koirani pari viikkoa sitten ja minusta tuntuu, että koko sydämeni on revitty rinnasta pois. Pikkukoira oli minulle niin äärettömän rakas ja paras ystäväni. :´(
Koirani kuoli silmieni eteen eläinlääkärin pöydälle tuntemattoman sairauden murtamana kuuden vuoden ikäisenä. Mitään ei ollut enää tehtävissä, ei ehditty tehdä päätöstä jatkosta, kun kuolema tuli ja vei parhaan ystäväni pois.
Nämä kaksi viikkoa ovat olleet elämäni hirveimmät. Olen itkenyt enemmän kuin koskaan. Suru ja ikävä ovat koko ajan taustalla, vaikka elämä yrittääkin jatkua. Kaikista pahinta on tämä pohjaton ahdistus, kun missään paikassa ei ole hyvä olla. Muistot tulvivat mieleen kun näkee koiran tavaroita, koiran lempituolin missä se aina nukkui, matonreunan jonka se puri tai kaulapannan yksinäisenä eteisessä. On niin tyhjää tulla kotiin, kun kukaan ei ole iloisena vastassa eteisessä eikä sänkyni jalkopäästä kuulu enää öisin koiran kuorsausta. On niin sanomattoman yksinäinen ja tyhjä olo.
Kävin juuri kiertämässä ensimmäistä kertaa yksin lenkin, jonka koiran kanssa tapasimme kävellä. Tuli niin kauhean paha olo ja suunnaton ikävä, että sydämeen ihan sattuu. On niin äärettömän paha olla, kun tietää, etten näe koiraani enää koskaan. Miten ihmeessä elämä voi tästä enää jatkua? :(

On kulunut reilu viikko siitä kun maailman paras kissa ja rakkain ystäväni lähti pois. Sydämeni itkee verikyyneleitä, niin kova ikävä kalvaa sisälläni. Rakkaani oli 21-vuotias ja mitä ihanin ystävä. Olin pieni tyttö, kun sain hänet, kasvoimme yhdessä ja kun muutin pois kotoa, hän jäi vanhempieni huomaan. Perheenjäsenen poismeno on kova isku myös vanhemmilleni. Välillä pystyn naurahtamaan hyville muistoille, mutta hetkessä mieleni valtaa taas suunnaton kaipuu ja alan itkemään. Tämä on niin kova paikka, että en selviä tästä ikinä. Olen vienyt joka päivä kynttilän rakkaan kissani haudalle ja jutellut hänelle. Haluan hänet takaisin!

ole muuta kuin se lemmikki-

Nimimerkki "Ei tänne eläimiä" kirjoitti: "Kaikesta eläimen antamasta rakkaudesta, tuesta ja lohdusta huolimatta eläin on kuitenkin vain eläin"

Kaikellä ystävyydellä, myös me ihmiset olemme eläimiä. En myöskään ymmärrä mitä tarkoitat sillä, että lemmikkien kuolemasta kirjoittaminen tälle palstalle loukkaa sinua. Miten ihmeessä se voi Sinua loukata? Mitä se on Sinulta pois? Ei ole mitään syytä olettaa, etteikö lemmikki voisi olla jollekkin ihmiselle yhtä tärkeä kuin toinen ihminen ... tai vielä kenties tärkeämpikin. Myös me ihmiset olemme erilaisia. Eivät kaikki jaa Sinun ilmeisen ihmiskeskeistä arvomaailmaa.

Alueen nimi on "Kuolema ja suru", joten myös lemmikkien poismenoon liittyvät asiat kuuluvat tänne.

mulle myös viime kesänä kuoli 5v englanninspringerspanieli rintasyöpään suru on HIRVEÄN ISO!

rakas kanini töpö kuoli tänään 12.4.2011
hän oli lääkärissä "hammashoidossa" mutta ei herännyt enää nukutuksesta .
kaipaan kaniani kovasti sillä olimmehan viettäneet 6 vuotta yhdessä.

toivottavasti siellä eläintentaivaassa on hyvä olla

Minulla kuoli tänään kahden aikaan päivällä paras ystäväni. 9-vuotias jack russel terrieri narttu Sasaa. Tai minue Sasha. Virallinen nimi charlie ja kutsumanimi chacha edellisen omistajan ajoilta. Ehdin omistää tämän tytön vajaa 1.5 vuotta. Sain sen tukevana ja hieman luonnevikaisena. Selkeästi pidetty vain sisällä ja saanut liian vähän liikuntaa. Ei edes pystynyt hyppäämään kunnolla kun sain hänet. Hinta oli 20€ Ilmeisesti omistaja luopui hänestä, koska hän ei ollut enää kelvollinen tekemään pentuja jalostukseen. Muistan aina sen päivän kuin haimme hänet. Ensimmäistä kertaa hänet näin ja hän juoksi heti luokseni ja otti omakseen kuin olisimme aina tunteneet ja olleet parhaat ystävät. Jotenkin luulen, että hän halusi pois omistajaltaan.

Kuitenkin. Alku oli hankalaa. Hän osoitti mieltään ja kakki ja pissi sisälle pari viikkoa. Sitten lopetti. Todella hyvin siällä käyttäytyvä ja seurallinen koira, jolla oli oma identiteetti ja mielipiteet asioista. Itsepäinen ja älykäs.

Ikävä kyllä. Tänään hän jäi pihatiemme päässä isomman tien puoella auton yli ajamaksi. 15-20 minuuttia yritin shokissa keksiä mitä teen. Vienkö eläinlääkäriin vai soitan lopettajan. Sitä en ehtinyt tekemään. Sasha kuoli vammoihinsa tuon ajan kuluessa. Ulkoisesti hän oli ok, mutta sisäisesti ei.
Syytän itseäni. En olisi saanut antaa hänen olla jatkuvasti vapaana, kun tuo riski oli aina olemassa. Asun kuitenkin hyvin syrjässä ja autoja ei paljoa kulje, mutta tyttö ei oppinut koskaan olemaan menemättä tielle. Luuli sitäkin vahti reviirikseen. Onneksi hän sai elää viimeisen reilun vuoden kunnon terrieri elämää. Tappoi hiiriä ja muita pien eläimiä, jahtasi jopa peuroja ja usein ja sai aina olla kotona vapaana. Ei ollut hiiriongelmaa hänen aikanaan.

Rakkaudella muistan häntä joka ikinen päivä loppu elämäni. Onneksi minulle jäi vahingossa juoksun aikana sattunut kömmähdys, eli yksi pieni pentu. Hän on 3.5kk vanha uros ja oppi äidiltään taistelun ja metsästämisen salat ja leikkien taidon ennen hänen kuolemaansa. Sasha elää hänessä ja vannon pitäväni huolta, että tämä poika elää kuollakseen vanhuuteen.

R.I.P Sasha. Jokainen päivä ilman sinua on vain päivä. Sinä teit eläessäsi niistä päivistä täydellisiä.

Elli " Tuupovaaran tyttö ilman papereita" Elli oli yksi ensimmäisiä kääpiösnautsereita joilta ei typistetty korvia tai häntää. Elli oli jo pienenä erikoinen. Elli pujotteli sovan välistä ja milloin mistä. Sitten vuotta myöhemmin synnyin minä. Talvella äiti oli kävelyttämässä Elliä ja Elli jouksi paksussa lumihangessa jäälle. Jää petti mutta Elli kapusi ylös omin avuin se oli keskellä järveä ei mitään Elli juoksi takaisin maalle.Elli ei ollut loppujen lopuksi koira vaan ihminen koiran puvussa. Elli pysyi pihalla ilman että käski Elli ei lähtenyt autojen perään Elli ei tehnyt mitään, Kun Elli täytti kuuden Ellillä oli kohtusyöpä se oli se yksi yö. Aamulla Elli tuli kotiin. Parikuukautta myöhemmin Ellillä oli patti mahassa. Syöpä oli palannut välittömästi leikkaukseen Elli selvisi henkissä. Sitten koitti se kohtalokas päivä Elli ontui kotimatkalla mökiltä. Äiti puhdisti sen tassun. Se ei ollut roskaa vaan Ellin selkä oli hauras. Hyppinen loppui siihen niin juokseminen. Sitten tuli Kuuroutuminen ja näkö hävisi. Koira käveli vielä tunnin lenkkejä mutta kesä 2010 oli se kesä jolloin Elli kuoli henkisesti. Fyysisesti ei. Siitä alkoi hidas ja kivulias rappeutuminen. Pitkän taiston jälkeen kesällä Elli lopetettin 14 ½ puolen vuoden iässä. Mutta meille jä manta. Elli vertasin usein Hachikoon. Elliin turvauduin kun pelotti. Elli tuli sänkyyn kun alkoi hirvitttää mutta nyt sitä lutusta koiraa ei ole. Elli haudattiin Sohvin (kuoli 4 v halvaukseen) viereen. Vanha koira elli olikin mutta Manta on vielä ja toivottavasti tulee toinenkin koira. Elliä ei voi unohtaa....

Olet kasteisen silmän pisara hento.

Miten arvoikkaita ovatkaan ne tavalliset päivät, kun rinnalla on vielä kaikki rakkaat ihmiset ja eläimet. Ehkä nämä ovat niitä "pieniä" askeleita, jotka valmistavat meitä vielä suurempiin menetyksiin. Elämä on luopumista. Luopumista nuoruudesta, terveydestä, rakkaasta lemmikistä, vanhemmista, puolisosta ja lopulta ...elämästä.

ni... Pipanelliä ei oo enää. Nukkuu kielopedillä ja soraa päällä.


... tätä ikävän määrää :(

Itse surin valtavasti ekaa lemmikkini kuolemaa heinäkuun alussa v.1980. Topi oli undulaatti-lintusen nimi, ja iältään siinä vaiheessa n. 7 v. Topi oli mahtava persoona, ja totta vieköön, sillä oli sielu ja ihmismäinen persoona! Tultiin vanhempien kanssa autoreissulta Kotkasta illalla ja huomasin Topin makaavan häkin pohjalla kuolemaa tehden, vieressään suukotellen Tipsu-niminen tyttöundulaatti, hänen kumppaninsa.

Jumaliste mikä suru siitä tuli, ja ahdistus. Hyvä että pystyin hautaamaan Topin seuraavana aamuna pihassa olevan koivun juurelle. Kun olin haudannut, niin tämä tyttöundulaatti Tipsu lenti häkistään ulos, ja lensi eteiseen ulko-oven viereen vikisten kaipaavasti. Siis tuo lintu tajusi että puoliso on viety siitä ulos!

Aikaa on vierinyt yli 31 vuotta ja kaikki lintuni ovat jo manan majoilla, suruja koettuani. Vaikka viimeisimmästä lemmikkini kuolemasta on jo 22 vuotta, en koskaan unohda niitä. Aina aika ajoin ne tulevat mieleeni ja tippa valahtaa tällaisen keski-ikäisen äijän silmästä.

Kevyet lentämiset teille rakkaat lemmikkini siellä lintujen taivaassa!

Perheemme uskollinen ystävä jouduttiin tiistaina ilta seitsemältä nukuttumaan lopulliseen uneen.
Jouduimme ystävämme nukuttamaan, koska hänellä oli pahentuva maksatulehdus, jonka vuoksi ei ollut syönyt eikä juonut oikeastaan ollenkaan n. kolmeen viikkoon. Emme voineet enää antaa hänen kärsiä.
Onneksi ystävämme saatiin haudattua hänen omassa rakkaassa matkapeitteessään Karjalan kauniiseen maahan. Lisäksi Ystävämme muistoksi istutettiin pienen pieni koivu.

itse jouduin 12.4-2011 parhaan,ikuisen hyvän ystäväni viemään lopetettavaksi suru on vielläkin hän oli 14v .ja 12v olimme yhdessä ainut joka odotti ja otti aina vastaan iloisena .nyt on jäänyt ontto ja suru seurakseni ja ikävä on ja kaipuu suunaton ei kukaan enään odota voi takuulla verrata ihmisee tai omaan lapseesi .onhan se suru aivan loputon ja tuskin siintä koskaan toipuu aina mielessä myös joka paikassa ......

Mun dreeveri, Mussu. Hän oli niin kaunis, pentuna leikkisä ja aikuisena hieno lady. Pentuna hän usein tuli riman yli ja esiintyi niin, että korvat kääntyivät. Hän esitti. Aikuisena sitten leikittiin, hemmoteltiin ja hellittiin. Käytiin esim. yhdessä lenkillä. Nyt Hän on poissa, ikuisesti. Elettyään pitkän ja antoisan elämän. Viime ajat koimme yhdessä ankaraa luopumisen tuskaa. Katselimme vain toisiamme hiljaa ja istuimme yhdessä katsellen ilta-aurinkoa ja kesän yötöntä yötä. Mussu alkoi olla ikäloppu. Mun kurkkua kuristi, miten hän voi?
Viime ajat me surimme yhdessä Mussua. Hän oli usein kanssamme ja vapaasti pihalla. Iltaisin navetassa iltamaidolla tai yhdessä metsässä pitkillä kävelyillä tai juoksemassa elämän iloa molempien sydämmiin. Meille tulisi häntä kova ikävä. Mikään ei täyttäisi hänen paikkaansa koskaan elämässämme. Dreeverillä on ihan oma eleistönsä, se on rakkaus, hän rakastaa ja siihen kiintyy todella lujasti. Kun Mussu halusi mennä pois, hän oli jo melko iso, vahva ja vanha. Hän vain makoili pihalla, ollen tunnistamatta, kuin Vanha Lady, kauniisti esillä.
- En jaksa viihtyä ja tulla tervehtimään, se viestitti. Mitä me enää yhdessä? Me oltiin nähty ja koettu niin paljon yhdessä. Esimerkiksi silloin kun olin sairas, aivan vähän aikaa sitten syksyllä, Mussu toi kotiin jalkapuolen pystykorvan, kysyen:
- Oletko sairas? Samalla se kertoi olevansa liian väsynyt, melkein ihan kaikkeen.

En ole vielä ottanut uutta koiraa ja Mussu kuoli surren kanssamme vanhuuteen. Näin valmistellen meitä mm. isovanhempiemme poismenoon. Ei yhtään hektistä.

Meillä on, ollut, pelkkää surua, jo, vähän yli vuoden ajan. 4 koiraa on kuollut. Ensimmäinen rakkaamme koira kuoli kalkkikramppiin, eläinlääkäri teki kaikki voitavansa, ikä 2,4 kk. Seuraava kuoli, kun tuntematon koira tappoi rakkaamme, ikää 6 kk.. Kolmas kuoli rokotuksen jälkeen reaktioon, ikää 3,5 kk ja viimeinen rakas Topi kuoli synnynnäiseen toimimattomaan keuhkolohkoon, ikä 3,5 kk. Ikävä on niin sairaan kova, joten, miten tästä selviää?

Otan osaa rakkaittenne poismenon vuoksi. Aika kultaa muistot, mutta ikävä ei katoa koskaan.

Oman koirani menetyksestä on jo seitsemän vuotta, mutta itku on edelleen herkässä. Pikkuinen oli alle vuoden ikäinen jäädessään auton alle. Kaikki katosi silmänräpäyksessä. Paras ystävä, jonka kanssa oli lyhyestä elämästä huolimatta ehtinyt tehdä paljon. Se tyhjyys mikä onnettomuudesta ja pikkuystävän menetyksestä seurasi, on vieläkin ihan käsinkosketeltava, muistan sen päivän kuin eilisen; mitä ruokaa sillä hetkellä tein, mikä kappale soi radiosta, mitkä vaatteet mulla oli päällä. Olen jälkeenpäin muistellut sitä kummallista hetkeä, joka tapahtui kun kuulin koirani jääneen auton alle ja juoksin ulos - silmissäni vilisi valtava määrä hetkiä koiran elämän varrelta, pennusta siihen hetkeen.
Niin epäreilua ja surullista! Tuo menetys on jättänyt niin valtavan aukon sydämeen, että sitä on joskus vaikea itsekin ymmärtää. Mutta oltiin me vaan semmoinen parivaljakko

Sateenkaari-silta on sukupuolenmääräytyminen.
- Siksikö näitä ei saa kysyä?
Niihin on aina useita sellaisia normaaleja yksityisiä omia asioita, kuten esim. kasvohermoja ja niihin liittyviä kasvohermoarpia.
Niitä ei ole koskaan, eikä vähään aikaan, kun lähtee kyseenalaistavalla keskustelumenetelmällä seurailemaan.

Joo... piikitti parhaan kaverin kehdentoista vuoden jälkeen.

Ei oo olemassa sanoja.

Rakas koiramme lähti eilen yllävän sairauden vuoksi taivaaseen paremmille metsästysmaille. Rakastan sitä tyyppiä niin paljon, että tuntuu, etten pysty tekemään enää mitään. Olen ihan lamaantunut ja itken melkein kokoajan. Mua sattuu niin järkyttävän paljon ja mun on niin ikävä meidän ihanaa Cocceripoikaa, ettei tässä ole mitään järkeä. Kaikki asiat muistuttaa tyypistä. Se oli sellanen ihana seuraaja tyyppi ja aina kaikessa mukana. Koti on aivan autio ja olo epätodellinen. Mä en vaan suostu hyväksymään tapahtunutta, tämä ei voi olla totta. Meidän perheeseen syntyi kuukausi sitten pieni poika ja vain muutama päivä sitten mieheni sanoi, että ei asiat voisi paremmin olla, että olemme kyllä tosi onnellisia. Maailma on julma paikka. Mun tekis mieli mennä juoksemaan tonne sateeseen ihan täysillä ja saada siirrettyä tää kipu pois mun sydämestäni. Rakastan sua Miksukka koirani sydämeni pohjasta, anteeksi etten ehtinyt ostamaan sulle sitä lupaamaani omaa peltoa ja metsäkaistaletta, jossa olisit saanut vapaasti kirmata lintujen ja jänisten perässä. Mun sydän on rikki.

otanosaa,menetikoirani

Koiran kuolema on kamalin asia mitä tiedän

Koiraihmisenä voin allekirjoittaa sen että koira on perheenjäsen siinä missä me ihmisetkin olemme. Tuskallista on vierestä seurata kun rakas pieni tassuttaja vaipuu ikiuneen ikuiseen. Vielä kamalampaa antaa koiran riutua viimeisiä päiviään.

Antakaamme rakkaille hännänheiluttajille elämänsä arvoinen ja arvokas kuolema. Sen he ovat ansainneet palvelemalla,ilahduttamalla ja olemalla vierelläkulkijoita päivästä toiseen kanssamme.

Rakas kissani oli sairastanut monta vuotta munuaisten vajaatoimintaa syöden joka päivä lääkkeitä siihen.
Eilen illalla kauhuni muuttuivat todeksi - kultainen kissani halvaantui takajaloista. Paniikissa kissamme vietiin päivystävälle lääkäriasemalle, josta odottelin tietoja kauhun vallitessa itkien pääni kipeäksi. Olin menettänyt kaiken toivon jo siinä vaiheessa. Lääkäri kertoi lopettamisen olevan ainut vaihtoehto, sillä kissamme kärsi niin kovasti.
Keräsin kaikki voimani mitä vielä oli jäljellä ja silitin pienen kultani päätä loppuun asti. Syämeni hajosi, eikä ole ikinä tuntunut niin pahalta. Yöllä nukahdin itkien.
Minusta tuntui typerältä murehtia surra niin kovasti lemmikkiä, mutta se oli ollut paras ystäväni, kuin perheenjäsen. En kestä kun pieni kultani on poissa - kuka nyt nukkuu vieressäni, on aina vastassa kun tulen kotiin ja lohduttaa kun minulla on paha olo?
Tuntuu että pakahdun, en mennyt tänään kouluun enkä ole kyennyt tekemään mitään. Miten tää suru helpottaa!?!

Meidän oma rakas kissamme jouduttiin nukuttamaan iki-uneen, tuli syöpä kieleen, ei pystynyt enää syömään.
On hirveä ikävä.

Pelkään kauheasti että pikku villakoirani kuolee. On jo 11 v mutta todella hyvä kuntoinen ja ihmiset sanovat lenkillä että voi kuinka ihana pentukoira ja hämmästyvät kun sanon että oli pentu 11 vuotta sitten.
Ennen tätä koiraa minulla oli 9 v kissa joka piti lopettaa ja sillä reisulla meinasin ajaa kolarin kun olin niin pois tolaltani. Isä hautasi kissani mökkimaillemme ja seuraavanakin kesänä vielä luulin näkeväni vilauksia kisusta siellä.
Jotkut nauravat että se on vain eläin, mutta kyllä minulle koirani on paljon inhimillisempi kuin moni ihminen. Eivät tee pahaa kenellekkään ja aina iloisesti vastassa ja sylissä ja nuolee naamaa ja osoittaa hellyyttä ja rakkautta enemmän kuin moni sukulainen.
Varmasti sekoan kun se aika koittaa.
Sillä on nyt toinen korvatulehdus vuoden sisään jota tässä tipoilla hoitelen ja vietän unettomia öitä vahtien ettei se raavi korvaansa rikki. Onneksi ollut muuten terve. Haluan pitää sen vielä monta vuotta.

Pedrolle, uskolliselle Parhaalle Ystävällemme

Rakas 8-vuotias chihuahuamme kuoli yllättäen eilen, ystävänpäivänä, auton yliajamana. Nyt sydäntä särkee niin...Olen edelleen shokissa, enkä ole saanut nukuttua. Tänään pitäisi kerätä voimia viedä hänet eläinlääkäriin ja tuhkattavaksi, viimeiselle matkalleen.

Onneksi hän kuoli iskun voimasta heti eikä toivottavasti kärsinyt.. Mieheni ulkoilutti häntä ja toista chihuahuaamme, joka yllättäen kiemurteli ulos talvitakistaan (jossa talutushihna on kiinni) ja juoksi autotielle. Siinä pitäisi autojen ajaa hiljaa mutta totuus on toista...Mieheni juoksi Pedro perässään autotielle, viittilöiden autoja pysähtymään. Hän saikin sitten karkulaisen kiinni mutta eräs auto lähti tämän jälkeen kiihdyttämään...Ja rakkaimpamme oli silmänräpäyksessä poissa. Tuska on sanoinkuvaamaton...Myös nuorempi chihuahuamme kaipaa nyt isoveljeään emmekä voi sitä millään lohduttaa :-(

Pedro oli viisas ja rauhallinen koira, pienestä asti. Se auttoi minut työuupumuksen läpi, lohdutti ja ilmestyi aina tueksi kuin tyhjästä, kun mieli oli maassa. Tunsi läpikotaisin, katsoi ruskeilla nappisilmillään suoraan sieluun ja lipaisi kasvoja. Hän nautti pitkistä lenkeistä, pelien pelaamisesta, Lapin kesässä kirmaamisesta, maisemien katselemisesta auton ikkunasta, veljellisistä painituokioista pikkuveljensä kanssa, hyvästä ruuasta, palloista, tuoksuvasta vihreästä nurmikosta, pusujen antamisesta, päiväunista..

Tulemme kaipaamaan sinua AINA, joka elämämme päivä. Sanat eivät riitä kaipauksemme määrää kuvaamaan...Emme halunneet erota Sinusta vielä.

Lepää rauhassa rakas taivasrusinamme, möhköfanttumme - toivottavasti annoimme sinulle edes hitusen siitä, mitä sinä annoit meille. Olkoon nurmikko vihreä ja rakkaus läsnä siellä, missä olet, sydämissämme elät rakas ikuisesti. Hyvä poika...

Heidi tiedän mitä se on.. Oma chihu rakkaani lähti pois lauantaina 11.02 ja olen todella surullinen, koko perheeni on. Tuo pieni oli perheelleni niiin tärkeä ja rakas. Chihuahua on muutenkin niin ihana koira ja viisas. Tiedän tasan tarkkaan mitä tarkoitat tuolla että pieni chihu katsoo nappisilmillään suoraan sieluun ja se on sitä todellakin.. Ikävä on niin kova ja suru on niin suuri. Toivon että rakkaallani on nyt kaikki hyvin, ainakaan hänen ei tarvitse kärsiä..
Rakastan sinua niin paljon pienokainen, nuku rauhassa :´) ♥

Oma kanini kuoli tänään. Ei ehtinyt vielä kolmea ikävuotta nähdä. Kuoli yllättäen. Ikävä tulee:(

Menetin vesikilpikonnani 15 vuotta sitten :(

Sunnuntaina jouduttiin luopumaan meidän rakkaasta koirasta.... Sen takajalat eivät enää toimineet ja pullistuma selässä oli niin vakava ettei siitä olisi enää tullut koira. Se makoili paikallaan useita tunteja eikä ollut voimia lähteä minnekään.. Se ei pystynyt juomaan eikä tekemään tarpeitaan.
Tulen aina muistamaan sen silmät, miten se katseli minua kun ajettiin eläinlääkäriin. Se tavallaan siinä vaiheessa jo viestitti minulle, että nyt on oikea hetki lähteä, "kaikki on hyvin, minulla on kipuja, tälleen en voi jatka"... Koiramme oli viisas, se kyllä tiesi.
Päätös oli äärimmäisen vaikea tehdä, vaikka olin jo valmistautunut siihen...
Koira oli ollut aina siellä meidän tukena, meillä on ollut kaikenlaisia huolia mieheni kanssa, ja koira on aina ollut se, joka on saanut meidät ylös ja ulos... Nyt hän ei ole enää täällä, ja kaipuu on valtava. Jotain puuttuu, aamussa, illassa, elämässä.
Otamme kohta uuden koiran, josta varmasti tulee yhtä tärkeä. Tyttökoiramme vaan tulee aina olemaan läsnä, kuten ennenkin....

Toinen minun koiristani, reilu 2,5-vuotias, kuoli tapaturmaisesti puolisentoista viikkoa sitten. Kaikki tapahtui niin yllättäen, siihen ei voinut varautua etukäteen mitenkään.

Olen aiemmin menettänyt kaksi koiraa, edellinen vajaa vuosi sitten, ja molemmissa tapauksissa ne lopetettiin minun päätöksestäni. Toinen oli jo 13,5-vuotias ja alkoi olla sairas, ja toinen taas olisi täyttänyt vasta 4 vuotta seuraavana päivänä. Se piti lopettaa luonnevian takia, kävi ihmisten kimppuun.

Näiden kokemusten perusteella voin sanoa, että kyllä se menetys on hiukan helpompi, mikäli sen päättää itse. Surutyön voi aloittaa jo "etukäteen". Siksi tämä viimisimmän koiran menetys on kaikista rankin. Ja se oli niin hieno koirakin!

Ikävä on ihan mahdoton! :'(

Eilen meidän rakas kissamme lopetettiin,koska sillä oli levinnyt syöpä,ja se oli n.15 vuotias. Se kärsi kamalasti. En voi lopettaa itkemistä,tuntuu että olisin melkein masentunut. Mutta se on nyt päässyt tuskista. Ehti olla meillä melkein 10 vuotta,melken koko minun elämäni. Minulla ahdistaa kun muistan miten silitin sitä ja kuiskasin sille hyvästi,kun oli silittänyt sitä isäni otti sen ja vei autoon. En kyennyt muuta kuin itkemään,ja sitten kun isäni raotti kissamme haudan juurella lakanaa johon se oli kääritty kun se oli kuollut ja näytti sitä pikkusiskolleni(5 wee) että siskoni ymmärtäisi sen kuolleen. Ja kun silitin sen elotonta ruumista vielä ennen kuin isäni sulki lakanan ja laski sen lakanassa hautaan,ja alkoi laittamaan multaa siihen päälle kun itkin suunnattomasti. En voinut uskoa että se oli poissa. Itken kokoajan se oli minulle niin tärkeä. Katson kokoajan kaverini youtubeen väsäämää muisto videota. Tuntuu että olisin masentunut enkä oikein jaksaisi tehdä mitään. Lepää rauhassa rakas Mölli-kissa sinua jää kaipaamaan meidän perhe,ystäväni Lilja ja kissa ystäväsi Tiitu
toivottavasti sinulla on hyvä olla siellä taivaassa,uskon että tapaamme vielä.
t.meidän perhe ja kaikki rakkaat ystäväsi

R.I.P Jokke
Jokke oli ollut rinnalllani koko elämäni. Kun tulin äidin kanssa synnytyssairaalasta, Jokke oli kotona. Jokke söi ylimääräiset vauvasoseet ja osasi etsiä makupaloja. Mutta kerrän, kun olin 6-vuotias, sain isältä soiton helsinkiin. Joken päässä ollut patti, -eli varmaan kasvain- oli puhjennut, ja Jokke oli kuollut. Järkytyin. En ollut saanut sanoa Jokelle "Hyvästi, rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta". Nykyään minulla on toinen ajokoira, Sara. Vaikka se on vasta 2 vuotta, hyvästelen sen aina ennen kuin lähdemme kohti Helsinkiä.

Et ole ikiunessa, et ole poissa,
Olet valon välke aallokossa,
Olet timantti hankien loistossa,
Et jännätyn meitä, et ole vaiti,
Olet kuiskaus viljapellolla,
Olet henkäys rakkaasi poskella.
Hyvästi, Jokke-kulta!

Edellispäivänä, 20.8.2012, jouduimme luopumaan rakkaasta kultaisestanoutajastamme Hastista. Hän oli jo melkein 12-vuotias, joten tiesimme jo pitkään että joutuisimme hänestä pian luopumaan. Kaikki tuntui silti käyvän niin nopeasti. Hastin vatsaan ja takatassuihin alkoi kerääntyä nestettä, ja hän oli väsyneempi kuin yleensä ja söi huonosti. Maanantaina Hasti vietiin eläinlääkärille, joka totesi että Hastilla oli maksasyöpä. Hasti oli parasta päästää ikiuneen, pois kivusta ja tukalasta olosta. Hasti nukahti jo rauhoittavasta piikistä. Tuntui että Hasti aavisti lähtevänsä, viime aikoina se osoitti jotenkin erilailla hellyyttä meitä kohtaan ja varsinkin tuona aamuna se seurasi katseellaan meitä ennen töihin lähtöä kumman tarkasti.
Nyt tuntuu jotenkin niin tosi tyhjältä. En voi uskoa etten näe häntä enää, sattuu paljon. Ikävä on suunnaton.
Muutin muutama vuosi sitten ensimmäiseen omaan kotiini, ja vaikka kävinkin joka viikko vanhempieni luona (jossa Hastikin siis asui) ja vietin lähes kaikki viikonloput siellä, niin pelkään ettei Hasti ymmärtänyt miksi olin päiviä pois sieltä sen luota. Se katsoi aina niin surullisesti jos lähdimme johonkin.
Ei ollut päivääkään etten olisi Hastia miettinyt ja siitä puhunut. Joka kerta kun lähdin vanhempieni luota tuntui pahalta lähteä pois Hastin luota, ja aina odotin seuraavaa kertaa että pääsin taas näkemään hänet. Onneksi varsinkin näin kesäisin ja lomien aikana pystyin olemaan mahdollisimman paljon vanhempieni luona.
Muutamia vuosia sitten kun minulla oli vaikeaa, Hasti oli ainut joka sai minut jaksamaan. Se oli niin lempeä ja lohdutti minua, se oli oikea terapiakoira. Olen sille ikuisesti kiitollinen.
Hasti oli elämäni valo,paras ystäväni, kaikkeni. Hän on aina muistoissamme ja sydämissämme, aina.
En tiedä miten mikään enää tuntuu koskaan hyvältä, tai miten elämä voisi palautua normaaliksi. Ainoa asia mikä lohduttaa ja auttaa tässä surussa on se, että nyt tiedämme että Hastilla on kaikki hyvin. Se tuntee varmasti taas olonsa nuoreksi ja energiseksi. Sen ruumis ei enää aseta sille rajoja.
Toivon ja rukoilen, että kun itse joskus kuolen, niin Hasti on minua vastassa ja voin olla sen kanssa ikuisesti.

"Olit mulle koira sä rakkahin,
sitä aikaa en voi saada takaisin.
En pyydä sua luokseni tulemaan,
siellä missä on hyvä, ole siellä vaan.

Sinä tulit suoraan sydämeeni,
sinä toit lohdun murheeseeni.
Sinä olit pieni, mutta silti suuri niin,
jäät luokseni ainiaaks ajatuksiin.

Nuku rauhassa pieni koiraenkeli,
joka siipiään maailmassa kokeili.
Lennä takaisin koirien maailmaan,
sinne mistä tulitkin aikoinaan.

On ikävä suuri ja loputon,
mut sinun onnesi yksin tärkeintä on.
Tule uniini, tule tuulenhenkäyksiin,
tule elämäin illan ja aamun ruskotuksiin."
Hasti

Eilen päätttyi meidän perheen pienen karvakuonon elämä traagisesti, ikää 5 kk. Reppana jäi suuren auton alle oman kotipihan edustalla. Kaikki ihana ja juuri alkanut yhteinen taival päättyi kuin veitsellä leikaten. Itsellä on suuri suru, mutta vieläkin enemmän viiltää rintaa kun katson meidän kolmen pojan surua. Leikkimättä jäivät odotetut leikit ensilumessa, antamatta jäi ensimmäinen joululahja pennulle ja ompelematta jäi pojille lupaamani pennun tonttulakki jouluksi. Kiitollinen olen siitä, ettei suuren auton alle, koiran perässä, juossut kukaan lapsistamme.

Nuku rauhaisaa unta, meidän oma Toffee ja kiitos yhteisestä kesästä

Sinä selvästikin sairas olet, MMMMMKKKJJJJ, ja sen lisäksi vielä tyhmäkin jos et ole tajunnut että tämän keskustelupalstan pääotsikko on nimeltään Kuolema ja suru ja tämän alaotsikon nimi on Lemmikin kuolema.

Lemmikit kuolevat, kuten ihmisetkin ja niitä aidosti surraan.

Oletko ihan oikeasti niin tyhmä, miltä vaikutat? Miksi ihmeessä tuhlaat aikaasi lukemalla tätä Lemmikin kuolema-osiota, kun ilmiselvästi olet rusina-aivoinen eläinten vihaajatyyppi?

Menisit hoitoon! Lääkityksesi ei ole ajan tasalla.

Meiltä katosi 2,5v. ikäinen kissa hiljattain ja vaikka tiedän että kissat voivat olla kauankin poissa niin jotenkin tiedän ettei se tule enää takaisin. Tuli aina yöksi sisään eikä ole ollut näin kauaa poissa. Pahinta ei ole oma epätietoisuus tai ikävä vaan se kun näkee 9v. poikamme silmistä näkyvän ikävän. Kissa oli pojan paras kaveri, nukkui aina samassa sängyssä ja pihalla kulki pojan perässä. Poika yrittää olla vahva eikä kerro pahasta olostaan vaan sulkee kaiken sisäänsä. Edellisen kissan tappoi uusien naapurien koira ja se oli todella raskas paikka kaikille. Ehkä kuitenkin helpompi kun sai kissa haudata ja voi käydä haudalla, mutta tämä kun ei tiedä mitä on tapahtunut on inhottavaa. Ehkä aika parantaa ja ehkä kaikki vielä kääntyy parhain päin mutta odottavan aika on pitkä.

Meidän rakas marsumme kuoli 17.8.2012. Se oli valloittava persoona, joka oli aina häkissä vastassa kun tulimme koulusta ja töistä kotiin. Täytyy sanoa etten tiedä onko tässä maailmassa ollut niin lellittyä ja rakastettua marsua. Herkkujaan esim. tilliä sai kun vaan pyysikin. nousi sohvalleen , katsoi keittiöön päin ja sanoi , hei olen täällä, missä herkut.
Kuolema tuli ja yllätti. kaikki tuntui olevan kaikinpuolin hyvin. viimisenä iltana myöhään jolloin lääkäritkään ei olleet auki, vaistosin että jotain on pielessä. kuului ääntä hengittäessä eikä saanut heinääkään syötyä.otin hänet vierelleni sohvalle ja varulta hyvästelin hänet.
Lopulta vein napun häkkiin nukkumaan ajattelin että aamulla kaikki voi olla paremmin. Voi sitä tuskaa kun löysinkin hänet kuolleena aamulla häkistä.
Napu sai viimeisen leposijan meidän omalta pihalta puun juurelta.
En ikinä olisi voinut kuvitella minkä tuskan , ikävän ja tyhjiön marsun kuolema tekee. Myöskään en voi olla jossittelematta jos olin aikaisemmin tajunnut että napu ei ole kunnossa, olisiko se vielä voinut selvitä.
Odotan kovasti milloin tämä ikävä ja jossittelu helpottaa, koska nyt ainakin tuntuu tosi hirveältä.

Olet Napu muistoissani ja sydämessäni aina

Jouduimme eilen saattelemaan viimeiselle matkalle rakkaan villakoiramme Jontun. Suuri on surumme määrä.
Viisitoista vuotta saimme iloita seurastasi, kiitos siitä

Olen aina ollut eläin rakas. Ja aina kokenut kaikki eläimeni perheen jäsenenä. Mut yksi eläimistä oli kaikkein rakkain koska se oli mun oma, puhun nyt kissastani Pepistä. Kaunis vanha rouva. Punanruskea turkki ja pieni kokoinen katti. Saimme tämän rakkaimman lemmikkimme kun olin 2 vuotias. Syy miksi Peppi oli rakkain oli vaan sen vittumainen luonne mutta samalla rakastavin omistajaansa kohtaa. Pepistä voisin kertoa vaikka mitä asioita niin tietäisitte kuinka se tuntu perheen jäseneltä ja hyvin rakkaalta sellaselta. Lapsena mulla ei ollut paljoa kavereita, tai oli mut en saanut kauheesti olla niitten kanssa. Leikin ja pidin huolta Pepistä. Peppi oli minulle paras lohduttaja ja rakkain höpönassu. Oli meillä toki muitakin lemmikkejä, ehkä jopa vähän liikaakin. Mut se yksi erottu aina kaikkien muitten joukosta. Peppi eli 15 vuotiaaksi. Syy olisi voinut olla hyvin selvä, eli vanhuus mutta se ei ollut niin kuin sen olisi pitänyt olla. Nimittäin Peppi kuoli raa,alla tavalla. En sano kuka sen tappo mut sanon et omasta lähipiiristäni eräs nykyään mulle mitätön ihminen taittoi kissani niskat nurin kun Peppi oli tällä hoidossa. Syyksi tämä sanoi että Peppi sai selkä halvauksen ja piti toimia nopeasti eikä voinut soittaa minulle että minä olisin voinut viedä Pepin lopetettavaksi eläinlääkäriin niin kuin lemmikit yleensä viedään. Olisin halunut olla Pepin lähellä viimeiseen asti ja silitellyt hellästi Pepin korvan takaa. MInulla on kova ikävä kultaani. MUt nyt sillä on kaikki hyvin.

Minä suren Sara-koiraa joka lopetttaneen tänään. Noin viikon sairastellut vähän alle 9-vuotias belgin ja sakemannin seikoitus menee tänään veilä lääkäriin ja maksa-arvot tarkastetaan verikokeista. Jos ei paranemista ole tapahtunut, SAra nukkuu ikuiseen uneen tänään iltapäivällä. Itku silmässä hyvästelyn ja suukottelin Saran tänään aamulla ennen kuin läksin töihin. Onneksi läåhimmät työkaverit ovat koiraihmisä, ymmärsivät hyvin kun tulin itkuisena töihin.

Vuoden pimein päivä sana varsinaisessa merkitysessä

Eilen kuoli koira.. niin epätodellinen tunne, tuntenut 10 vuotta ja leikkinyt aina.. Ihan hirvee suru.. paras koira ikinä!

Sain eilen soiton isältäni, että rakas kissani, 14 v. oli saanut jonkin kohtauksen ja kuollut. En vain voi käsittää miksi nyt, kun koko maailma tuntuu muutenkin kaatuvan niskaan. Äitini sanoi, että se oli vielä aamulla leikkinyt ihan normaalisti eikä sillä ollut mitään oireita, mikä olisi antanut ennakkovaroituksen. Vielä kesällä eläinlääkärikin totesi, että kissamme on niin nuorekas. Ja sitten kaikki vain on ohi.

Minun oli pakko matkustaa lapsuudenkotiin jättämään hyvästit, kun en saattanut jäädä yksin kotiin. Sain kissani 10-vuotislahjaksi, koska olin hyvin yksinäinen ja jaoinkin kaikki huoleni kissalleni ja sain takaisin rakkautta, kun kissani kuivasi kyyneleeni. Sillä oli niin paljon rutiineja, että kaikki kotona muistuttaa siitä. Postin haku yhdessä, "verojen maksu" herkuista, töihin lähdön rituaalit, piano, lakanoiden laitto... Keskustelimme usein pitkään, hän naukaisi ja minä naukaisin vastauksen.

Kissani oli todella rakas koko perheelle. Isäni haaveili pitkään eläkkeestä -kuinka hän istuisi lukemassa kirjaa ja silittäisi kissaa, mutta sairaus vei ensimmäiset puoli vuotta hänen eläkkeestään ja hän kerkesi nyt olla viikon terveenä kotona, kun kissamme sitten kuoli. Hän oli paikalla kuolinhetkellä. Kissamme vain hyppäsi sohvalta, juoksi isäni jalkoihin, tärisi ja kuoli. Kaikki ohi puolessa minuutissa. Tämä kaikki tuntuu niin kohtuuttomalta.

Talo on niin tyhjä ja hiljainen ja minua palelee koko ajan. Istun sohvalla kissani viltti sylissä, jotta tunnen tutun tuoksun ennen kuin se katoaa. On niin ontto olo, kun en voikaan enää halata kissaani, ystävääni. Pelkään sitä päivää, kun enää muistakaan sitä tuoksua, turkin pehmeyttä ja vaativaa naukaisua. Kiitos rakas pieni kissani näistä vuosista ja anteeksi, kun en voinut pelastaa sinua.

Rakkaudella kaivaten,
perheesi

Kauniisti kirjoitit kissaystävästäsi, Tinke 124. Otan osaa suruusi. Sinun kissaystäväsi sai selvästikin elää hyvin onnellisen elämän. Se oli osa perhettä ja sitä rakastettiin viimehetkeen asti.

Kissasi sai myös erittäin onnellisen lopun, kun sai kuolla nopeasti ja ilman kärsimystä rakkaan ihmisen lähellä.

Sinulle ja perheellesi jäi ihanat muistot, jotka lohduttavat.

Itse uskon, että lemmikit menevät kuoltuaan sateenkaarisillalle odottamaan rakkaitaan. Minuakin on jo siellä odottamassa kolme ihanaa koiraa, jotka elävät muistoissani edelleen.

Tulee ihan tippa linssiin kun näitä lukee nyyhnyyh...
Otan osaa kaikkien lemmikkien kuolemasta!

Elämä vie elämä tuo
Elämä vei sut taivaan luo
Elämä vie elämä tuo
Taivaan ruokaa syö
Ja sielun lähteestä juo.
Elli 11v runo ;)

itseltänikin lähti justiinsa mun ihana sylivauva koira pois koiralla ei elimistö enää pitänyt ja näkö ja kuulokin olivat heikot toose oli vasta 12- vuotias ja olikin hänen aika lähteä. ikävä on kova koska oli jo toinen koirani eikä tästä sunrun määrästä ikinä tule loppua

14,5-vuotiaan koirani kuolemasta on puoli vuotta. Hän oli jo monella tapaa vanhuudensairas, kuulo ja näko heikenneet ja välillä tuntui, että hän ei oikein tajua todellisuutta. Jo koko talven vaikutti siltä, että hän tunsi olonsa turvattomaksi, hakeutui "turvapaikkoihin", pysytteli koko ajan vieressä eikä häntä pimeän aikana raaskinut jättää yksin, koska, hän selvästi pelkäsi "mörköjä"?
Mutta, kun päästiin tutulle metsäpolulle, koiramummun vuodet ja vaivat hävisivät , pikkuinen loikki syvässä hangessa perässään minä, puuskuttava emäntämummu; kaksi onnellista luojan luomaa..
Elämässäni on kaikki hyvin ja olen kiitollinen, mutta kuitenkin aamuisin herään melkein pala kurkussa, yritän olla reipas ja vapaa, samoilen metsässä, siellä tutuilla ilon poluilla yht´äkkiä ikävä pakahduttaa..

Tänään, 22.8.2013 meidän pieni Luigi-gerbiili näki elämänsä viimeisen päivän. Ei sitä koskaan tiedä mitä tapahtumaan tulee. Kyllä tää surulliseks vetää, ja hiljaseks. Niinkin pienen eläimen, kun gerbiilin kuolema saattaa koskettaa niin vahvasti.

Nuku rauhassa, kulta. :'(

Tänään 23.8.2013 olin lähtemässä kouluun kun yhtäkkiä huomasin gerbiilini makaavan oudossa asennossa. Koputin terraarion kantta, mutta se ei liikkunut. Huusin äidilleni että Valkku ei liiku. Äiti sano että mikäs sillä nyt. Sitten vasta totuus valkeni minulle. Rakas Valkkuni on kuollut. Rupesin itkemään ja äiti nosti Valkun ulos terraariosta. Soitin samantien isälleni joka oli töissä että Valkku on kuollut. Se oli ilmeisesti saanut jonkun kohtauksen ja näin ollen kuollut. Se oli elämäni ensimmäinen oma lemmikki.

Nuku rauhassa Valkku. Toivottavasti sinulla oli hyvä elämä.

Oma pieni kissani, Juli lopetettiin pitkän taistelun jälkeen imusolmukeita ja muita sairauksia vastaan noin kuukausi sitten. Hyvästelin kissani todella usein puolen vuoden aikana, koska tiesin, ettei se selviäisi kovinkaan pitkään. Olen vaan niin onnellinen, kun se vähän meni parempaan kuntoon juuri ennen kuin hengitysvaikeudet alkoivat. Sai olla viimeisen kerran oma itsensä.

Me löydettiin kesän lopussa todella huonossa kunnossa oleva kissa,vietiin lääkäriin ja lääkäri epäili että se oli joutunut ilkivallan kohteeksi :( siltä puuttu häntä ja turkki oli veressä ja takussa sekä kissan mahan ympärille oli kiedottu lankaa,silti tuon tuskaisen kissan sisältä hyökyi rakkautta ja kiitollisuutta meitä kohtaan. Lääkäri antoi kissalle vielä toivoa,ja sai kuin saikin sen suht hyvään kuntoon kipulääkkeillä,antibiootilla,muutamilla tikeillä.. Se oli ell käyntien jälkeen viikon eläinkodissa ja me luvattiin ottaa se jos sille ei löydy omistajaa. Sitten se tuli meille ja sai nimeksi Elosalama kun silloin kun löydettiin se niin taivaalla vilkkui elosalamoita :) viikon ajan se oli koko ajan kiinni mussa,kiehnäs jaloissa nukku sylissä. Se oli kiitollinen ku pelastettiin se :') mutta sitten.. Tulin kaupasta kotiin ku kävin ostamassa sille kissanmaitoa ja purkkiruokaa niin se Elosalama ei tullukkaa enään kiehnään jalkoihin.. Huutelin sitä siskoni kanssa ja se oli mun tyynyllä.. Se makasi siinä aivan hiljaa ja hengittämättä :'( pienessä hetkessä eloisasta ja niin ikionnellisesta ja ihanasta kissasta tuli kissaenkeli.. Ilkivalta jätti kissalle sisäiset vammat ja sen sydän pysähtyi.. Oon onnellinen siitä et Elosalama kerkes saada rakkautta ja huomiota ennen poislähtöä :'( se sai lähtee sateenkaari sillalle minun pehmeällä tyynyllä seillailen

kuoli kun olin 9v se oli ollut minulla syntymästä lähtien se oli mäyrakoira ja se sai mäyräkoirahalvauksen ja se jouduttiin lopettamaan mun vaari vei sen eläinlääkärille lopetettavaksi en nähnyt sitä mutta itkin hirveesti ja se haudattiin vaarin pihalle vieläkin itkettää

Oma koirani jouduttiin lopettamaan yllättäen ja pienessä shokissa en pystynyt ajattelemaan, mitä koiralle sen jälkeen tapahtuisi. Niinpä se meni yhteistuhkaukseen. Haluaisin tietää, onko joku paikka pk-seudulla, missä voisi muistaa yhteistuhkattua eläinystävää. Eläintuhkauspaikan metsässä, jonne tuhka on ilmeisesti siroteltu, ei voi vierailla. Onko lemmikkien hautausmailla mitään muistomerkkiä tms. minne voisi viedä vaikka jouluna kynttilän?

Oma melkein 15-vuotias pystykorva kuoli joulun jälkeen, tai sai sairaskohtauksen jonka jälkeen jouduttiin lopettamaan. Suru on pitkä prosessi ja ikävä valtaa mielen välillä. Kumpa pystyisi järjellä miettimään asiat, mutta muistot palaa mieleen tuttujen yhteisten juttujen kautta. Ensimmäiset päivät kuoleman jälkeen olivat raskaimmat, itketti kaikki. Tavaroiden pois vieminen tai antaminen eteenpäin helpotti.
Kumpa oma rakas koira olisi tuossa menossa nukkumaan ja jota voisi käydä halaamassa. Eläimet ovat yhtä rakkaita kuin ihmiset. Itkettää kirjoittaa tänne mutta ajattin olla yksi joka kertoo että eläimen kuoleman jälkeen on suruaika.
Enää ei itketä joka päivä. Pikkuhiljaa aika kultaa muistot.

13.10.2013 oli ihan tavallinen päivä. En aamulla aavistanukkaan kuinka radikaalisti mun elämä muuttuisi. Oli tosi kaunis aurinkoinen aamupäivä. Aika kylmä tuuli kävi koko ajan, mutta se ei haitannut. Olin koirien kanssa pihalla riehumassa aika kauan... Aattelin että tästä päivästä tulee kiva päivä. Mulla oli tosi hyvä fiilis.

Isosiskoni oli puhellut muutamaa päivää aiemmin, että vie Tessun kaverinsa luokse leikkimään hänen koiransa kanssa kaupungin toiselle puolelle. Noh, sehän tapahtu tietenkin tuona sunnuntaina. Pikkusisko sano että oli hassua miten innokkaasti Tessu hyppäsi autoon, vaikka ei ollu sielä koskaan viihtynykkään. Se oikeestaan vihas autossa olemista :D En ehtiny hyvästelemään sitä kun olin suihkussa sillä välin kun ne lähti.

Joskus iltapäivällä vähän yli 5 mun sisko soitti että Tessu oli säikähtäny jotain pamahdusta ja saanu ittensä pujoteltua irti pannasta. Se oli ihan samalla kireydellä ku aina ennenki... Eikä se ollu ennenkään saanu repästyä itteensä irti. Tessu oli siis aika säikky tapaus, kun oli vähän kurja tausta raukalla... Otettiin se siis eläinsuojelun kautta vuonna 2007. Joten toi säikkyily lenkillä oli ihan normaalia.

Kaikki oltiin tosi huolissaa meiän pikkusesta ja lähettiin tottakai heti ajamaan sille puolelle kaupunkia. Facebookissa jaettiin kuvaa ja pyydettiin soittamaan jos Tessua näkyy. Noh, sain tasan yhden puhelun. Se oli about 1,5h Tessun karkaamisen jälkeen. Se oli juossu tien reunassa kauheeta kyytiä, mutta sen jälkeen se oli poukkoillu pellolle päin.

Ajettiin monta tuntia ristiin rastiin sielä missä Tessu karkas ja huudeltiin sitä siinä missä se sai ittensä irti. Koirasta ei näkyny merkkiäkään. Joskus puolenyön aikaan tultiin sitte kotiin kun etsinnät ei tuottanu tulosta. Oli vähän pakkasta ja ihan pimeetä, niin ei sielä auttanu taskulamputkaan.

Nukuin tosi levottamasti ja nousin aamulla 7. Lähettiin heti äitin kanssa taas ajelemaan toiselle puolelle kaupunkia ja ettimään Tessua. Käytiin kyselemässä hevostallilta ja muutamalta ohikulkijalta. Pommitin löytöeläinkotiin ja sieltä ei vastattu.

Kello oli jotain 9 kun mää sain puhelun.. Ne soitti löytöeläinkodista. Se nainen kyseli meiän koiran tuntomerkkejä ja sano sitten, että oli saanu justiinsa soiton että moottoritieltä oli auton alle jäänyt vaaleanruskea keskikokoinen koira. Mulla hyppäs sydän kurkkuun ja käänsin äkkiä auton. Ajoin äkkiä motarille ja olin aivan sekasin, että eihän se meiän Tessu voi olla. Kädet tärisi ja oli tosi epätodellinen olo.

Näin meiän eessä vähän matkan päässä vaaleanruskean möykyn ja äkkiä ajoin siihen sivuun. Nousin autossa toivoen että se olis ollut joku metsäneläin, eikä meiän koira... Juoksin siihen ja näin että se oli Tessu. Ei voi olla totta... Meiän oma Tessu.

Voitte vaan kuvitella sen tunteen kun tajuaa että se on oma koira. Mää murruin ihan kokonaan. Nostettiin Tessu viltin päälle ja vietiin autoon. Kotimatka tuntu ikuisuudelta...

Paskinta tässä on se, että Tessun karkaamista paikalta oli varmaan alle pari kilsaa siihen mistä se löyty... Se talo missä mun siskon kaveri asu näky siihen moottoritielle suoraan. Ja miten se skoira sinne moottoritielle edes eksy? Meiän koira oli tosi säikky ja voin vaan kuvitella kuinka peloissaan se on ollu. Juossu ees taas ja ettiny poispääsyä. Mua vaivaa vieläkin mieltä, että mitä se on ajatellu? Onko se tuntenu ittensä yksinäiseks ja aatellu että ollaan hylätty se? Ja onko sillä ollu kauhee nälkä ja jano? Se oli kuitenkin syöny edellisen kerran kotona ennenku lähti sinne lenkille.

Haudattiin Tessu meiän kotipihaan semmosen ison kiven juurelle jossa se aika usein hengaili ja kävi nuuskimassa kukkia. Nyt se saa juosta vapaana ja onnellisena meidän pihassa.

En oo vieläkään päässy Tessun kuolemasta yli ja joka päivä alkaa jossakin kohtaa itkettämään ja tulee kauhea ikävä. Se koira oli mun koko elämä. Aivan mahtava tapaus ja sillä oli niin hassuja ja ihania tapoja. Tessu rakasti kaikkia meikkejä ja voiteita. Aina kuolas vieressä jos meikkasin :'D Se oli semmonen kaikkien kaveri ja niin hellyyttävä luonteeltaan ja tietty ulkonäöltäänkin...

Voi että mää ikävöin sitä... Nuku rauhassa rakas Tessu

Lämmin osanottoni sinulle, Sarppaliini. Olen vuosien varrella joutunut luopumaan monesta koiraystävästä - koiran ikä kun on ihmiseen verrattuna lyhyt - joten tiedän miten tyhjältä koti sinusta nyt tuntuu.

Pahinta on varmaan ajatella sitä, että Tessu juoksi paniikissa liikenteen seassa ja etsi rakkaita ihmisiään ja kotia. Ainoa hyvä puoli asiassa oli se, että Tessu varmaan kuoli samantien eikä sen tarvinnut kärsiä.

Sinä teit kaiken voitavasi ja pidit Tessusta huolta viimeiseen asti. Tessu odottaa sinua sateenkaarisillalla ja heiluttaa iloisena häntäänsä sinut nähdessään. Sinulle jäi paljon ihania muistoja, jotka antavat voimaa sitten kun pahin suru hellittää. Voimia sinulle.

Pari kuukautta sitten ensimmäinen kesyrottani nukkui pois. Onko normaalia, että ajattelen joka ilta tätä rottaa? Itken vieläkin välillä. Naksu (se rotta) oli todella rakas minulle, seurasi ulkona vaikka päästin vapaaksi, oli pyörämatkoilla hupussani, jos jätin sen ulos, ja sanoin että odota niin se odotti. Naksu ei ikinä purrut. Se oli mökilläkin aina mukana. Naksu eli 3 vuotiaaksi. Se eli hyvän elämän kaverinsa ja siskonsa kanssa kaksi kerroksisessa suuressa häkissä. Yhtenä päivänä tulin kotiin, ja ryntäsin häkille katsomaan rottia. Otin heti Naksun syliini, mutta huomasin että se oli veltto ja kylmä. Se eli vielä. Se oli muuten hyvässä kunnossa, mutta rupesin silti itkemään. Naksu nuolaisi kasvojani. Mun oli just sinä päivänä määrä lähteä leirille. Lähdin illalla. (Mainitsin tuola, että Naksu osaa seuraa jne, mutta se osasi myös monta muuta temppua, esim antaa tassua, nuolla käskystä ja jotain tuollaisia.) Kun tulin leiriltä, niin Naksu oli todella huonossa kunnossa. Itkin 2 päivää Naksu sylissäni. Naksu vinkui, jos lähdin sen luota. Siltä oli mennyt jo puolet aisteista. Söimme samalta lautaselta. Naksu oli pakko laittaa häkkiin, mutta se yritti juosta ympäri häkkiä (se oli toisessa häkissä, erillään muista). Naksulle piti laittaa tuoksuiseni huivi häkkiin. Naksu lähti luotani yöllä. Itkin monta päivää sen jälkeen, ja siis vielä välillä. Nukuit pois 4kk sitten, en muista päivämäärää. Kiitos kaikesta rakas

EI HYVÄSTI,VAAN NÄKEMIIN

Minulla 3v niiiin rakas koiraystävä. Sairastui vakavasti puoli vuotta sitten ja nyt olemme häntä hoitaneet. Viikko sitten voimat alkoivat ehtyä ja alkoi ruokahalu lopullisesti kadota. Tänään on eutanasia ja kyyneleet ovat virranneet valtoimenaan. Kuinka herätä huomenna, kun rakas ei tuhise vieressä, ei ota vastaan kotiin tullessa. Vaikea päätös, mutta sairaus eteni emmekä voineet mitään.

Meidän Linnun Poikasemme Blu Kuoli Tänään.
Olimme Tunteneet Vasta 8 Päivää, Mutta Blu Oli Silti Rakas.

olen 11v tyttö. kanini kuoli pari viikkoa sitten. oon ihan surun murtama. mikää ei enää tunnu hyvältä, koska ikävöin kaniani koko ajan. aina kun näenkin kanini haudan, alan heti itkeä.

minulla on kuollut gerbiili jonka nimi oli dimi ja koira jonka nimi oli laikku ja paljon kanan poikasia ja kukko

Meidän 15-vee Gizmo-herra lähti tänään aamuyöstä vihreämmille niityille. Rakas kissamme kuoli syliini vuorokauden jatkuneen "lopunajan" päätyttyä (tiesimme, että nyt alkaa olemaan aika lopussa). Oli toki jo vanha herra, mutta vielä viime aikoina suht. virkeä ja leikkisä. Viime vuosina laihtui kovasti, mutta ei elämän- (saati ruoka)haluaan koskaan menettänyt. Tänään n. klo 01 aamuyöllä luovutti, ja otti viimeiset henkäykset minun sylissäni :'-( Jos joku asia meitä lohduttaa, niin se, että Gizmo oli alusta loppuun rakastettu, ja sai lähdön hetkelläkin olla sitä rakastavien ihmisten ympäröimänä. Suru ja tuska on suunnaton!! Mutta tiedän, että nyt Gizmolla on hyvä olla. Lupasi, että tulee minua vastaan kun sen aika on.

Lepää rauhassa, Gizmo (2000-2015).

Sinua aina kaivaten ja rakastaen, Kati & Jussi

Meidän rakas Riku, yli 15-vuotias Bichon frise -poika kuoli tapaturmaisesti kun meni jouluaattona takapihalla sijaitsevaan jokeen, eikä enää päässyt ylös. Ensimmäiset yhdeksän vuotta meidän koira on elänyt sillä tontilla vapaana, eikä ikinä ole jokeen mennyt, saanut vapaasti seikkailla ja tutkia ympäristöä ja aina lopulta palannut raaputtamaan ovea. Inhoaa vettä ja märkää. Viimeiset 6,5 vuotta asuttiin kaupungissa, kuitenkin säännöllisesti kotitalossa vierailtiin joten paikat luulisi pysyneen tuttuina.

Vanhuuden vaivoina Rikulta meni kuulo n. 13-14 v ikäisenä, hampaat poistettiin 1,5 v. sitten. Lisäksi viime syksyin aikana selkeästi näkökin alkoi heikentyä, innostuksissaan törmäili tuolinjalkoihin, eläinlääkärikin totesi vasemman silmän sokeaksi, kaihi todennäköisesti. Kuitenkin selkeästi vielä hahmoja pystyi erottamaan, toisaalta koiranhan näkö on huonompi kuin ihmisen ja hajuaistilla he pärjäävät pitkälti. Kuitenkin ilman hampaita, kuuloaistia ja kunnon näköä meidän koira jaksoi hyvin lyhkäisiä lenkkejä - mitään tuki- ja liikuntaelinvaivoja sillä ei ollut. Krooninen silmätulehdus ja iho-ongelmat häiritsivät säännöllisesti. Suurimman osan päivästä vanha herra nukkui, kuitenkin valveilla olleessaan oli aina eloisa ja leikkisä ja sai joka päivä vielä tyypillisen hepulin juosten asuntoa ympäri, lisäksi hän halusi aina osallistua ja olla mukana mihin ikinä mentiinkin, aina oli ulko-ovesta työntämässä noukkaansa mukaan ihan viimeisiin päiviin asti.

Aistien heikentyessä koirastamme tule arempi ja helposti kosketusta säikähtävä. Myös erilaisten hoitotoimenpiteiden yhteydessä hän sinnikkäästi yritti näykkiä ikenillään. Heikentyneistä aisteista huolimatta liikkuminen onnistui ongelmitta eikä pimeässäkään tapahtunut törmäilyjä. Sen kyllä huomasi että ennen vesilammikot kierrettiin tarkasti, syksyn aikana niistä käveltiin suoraan läpi tassut rapaisina. Sateisina ja kosteina päivinä lenkit jäivät hyvin lyhyiksi, kotiin piti palata välittömästi kun tarpeet oli hoidettu. Kaiken kaikkiaan koiramme selkeästi jo kärsi vanhuuden vaivoista, silti ajattelimme hänen edelleen nauttivan laadukasta vanhuutta.

Jouluaattona menimme minun ja koirani yhteiseen lapsuudenkotiin, enää koiramme ei enää osannutkaan samalla tavalla palata ulko-ovelle vaan hänet piti hakea ulkoa sisälle. Sää oli pimeä ja märkä, juuri sellainen jota koiramme inhosi. Päästimme hänet uudelleen ulos, jouluaaton tohinoissa totesimme hänen jo tovin viettäneen ulkona, nyt koiraamme ei kuitenkaan löytynyt mistään. Etsimme intensiivisesti koko tontin, naapurien pihat ja tiet. Pahimpana pelkona oli mitäs jos koiramme on mennyt jokeen, se tuntui kuitenkin todella epätodennäköiseltä sillä ensinnäkin jokirantaan pääseminen oli hankalaa, oli pimeä ja märkä sää ja koiramme vihasi vettä. Järkytykseksemme löysimme hänet kuitenkin elottomana vedestä, josta kävimme hänet shokissa nostamassa.

Edelleen olemme aivan shokissa ja suruissamme tilanteesta. Joka päivä sattuu aivan kamalasti, koira oli meille niin rakas. Emme voi ymmärtää miksi koiramme sinne jokeen meni, vaikka aistit oli heikentyneet uskon kuitenkin hänen tietävän missä joki oli, olihan koiramme kuitenkin suurimman osan elämäänsä sillä tontilla elänyt ja ymmärtääkseni hajuaistin varassa koira pärjää hyvin pitkälle. Sääkin oli vielä mitä kamalin, normaalisti siinä tilanteessa koiramme odottaisi oven takana että pääsisi sisään lämpimään. Emme myöskään osanneet varoa ulos vapaaksi päästämistä, sillä niin olemme hänen kohdallaan jo yli 15 vuoden ajan tehneet. Koemme ettemme olisi pystynyt tapahtumaa estää, sillä emme kuvitelleet Rikun ikinä jokeen menevän. Uskomme että vanhuuden vaivoista huolimatta koiramme eli hyvää vanhuutta. Totta kai takaraivossamme pysyi jatkuvasti pelko luopumisesta, ikää kuitenkin oli paljon sekä vanhentumista oli selkeästi viimeisen vuoden aikana havaittavissa.

Ihmettelemme miksi koiramme jokeen meni, tippuiko hän sinne vahingossa? Eksyikö hän? Vai menikö hän sinne kuolemaan? Meidän mielestä biologisesti koiramme aika ei vielä ollut. Koiran käsitys poismenosta on varmasti erilainen kuin omistajan, ihmiset ehkä turhankin pitkään pitävät lemmikkiään keinotekoisesti elossa, kuitenkin koen että koiramme oli liian hyväkuntoinen ja elämäniloinen poismenoon. Kuitenkin ajattelimme että ystävällämme olisi vielä 1-2 vuotta elinaikaa jäljellä. Ehkä hän sitten suojeli meitä, meidän ei tarvinnut tehdä päätöstä hänen elämän päättymisestä eikä katsoa vanhuuden tuomia vaivoja.

Toivoisimme kommentteja/ kokemuksia samanlaisista kohtaloista tai jos on kokemuksia vanhan eläimen käyttäytymisestä.

Perustettu uusi ja ainutlaatuinen sekä uuniikki palvelu suomeen jonne lemmikkien omistajat voivat perustaa lemmikeilleen omia muistosivuja ja jossa voi jakaa omaa suruaan muiden kanssa.

http://www.muistosivu.fi

Miten muistaisin ystäväperhettä heidän kiransa pois nukkumisesta. Haluaisin jotenkin olla mukana surussa. vienkö lohtukarkkeja.

Tuntuu, etten kestä. Rakas koirani, uros, 11-vuotias Lhasa Apso, tuli meille kun olin 10-vuotias. Hänen kanssaan tuli aina leikittyä ja hän ei ollut minulle pelkkä koira. Hän oli perheenjäsen, tuki ja turva. Hän nukkui pois tänään. Oli ollut erittäin kipeänä suussa johtuvasta iäntulehduksesta. Veimme hänet tänään lääkäriin. Kaksi tuntia kului, lääkäri soitti, että on kyseessä pahempaa kuin ientulehdus. Pojalla oli ikenissä kasvain. Lääkäri suositteli, että parempi antaa nukkua pois, sillä lääkitys tulisi todella kalliiksi ja kivut ei kuitenkaan loppuisi. Päätimme sitten, että parempi antaa pojan mennä. Tämä oli elämäni vaikein päivä. En uskonut vielä eilen, kun tulin töistä. Poika tuli minua vastaan kotiovelle, hyppi ja haisteli housuistani uusia hajuja. Oli vaikea antaa pojan mennä. Katsoin häntä hänen ruskeisiin nappisilmiin, kun hänet nukutettiin ikuiseen uneen.. En kestä.. Maailmani sortuu..

Koksi koirani hävisi kesällä 1978.

Oltiin silloin mökillä, huutelin ja etsin Koksia, mutta Koksia ei löytynyt.

Oli hirvittävä suru jo mökillä.

Kaikken kauheinta oli kun tultiin kotiin. Koksin muovinen ruoka-astia jossa luki doggy jäi tyhjäksi.

Samoin koiran koppi, jossa luki , Koksi.

Eno kertoi 2006, että Koksi oli jäänyt auton alle ja eno oli haudannut Koksin.

Unessa kerran Koksi tuli nuoleskelemaan minua kun olin surullinen.

Paras kavereni, tuhannet muistot.

Tapaan koksin vielä. Sekä pois menneet siskon ja isän.

Kävelen loivaa rinnettä alas kesämökille, Koksi tulee vastaan. Avaan portin ja siellä siskoni ja isä jo odottavat minua..

Poissa on riidat ja kavala maailma. Istutaan pöydän äärellä ja Koksi pyörii jaloissa.

On ikuinen kesä omalla ihanalla kesämökillä.

Oma rakas kanini nukutettiin eilen lääkärissä sillä emme tienneet mikä sillä oli... kuolema tuli täysin puskista ja nukuttamisen syy oli liian alhainen ruumiin lämpö. Pikku Oskari makaa nyt rauhassa omenapuun alla. En ensin pystynyt käsittämään tapahtunutta mutta nyt ymmärrän sen olevan Oskarille parhaaksi:'( Itku meinaa tulla kokoajan jos ajattelen häntä, mutta toivon että tapaamme vielä. Rakkaudella Oskarille😿❤

Meidän 9v. Koira lopetetaan huomenna. Itkin tänään tosi paljon. Sain yhden paniikkikohtauksen ja pyörryin melkeen 2 kertaa. Ikävä on jo valmiiksi kova. Se tunne etten koskaan enää näe sitä, tai tunne sen pehmeää turkkia saa itkemään. Sillä on kohtutulehdus, se vaan oksentelee koko ajan ja tiiän et tää on sille paras vaihtoehto. Eipä enää ole kipuja. "Rakastan sinua Nala, ikuisesti 💞" -mun tulevat viimeiset sanat.

Hei

Tämä vanha ketju on nostettu esiin, mutta ajattelen, että itse asia on valtavan tärkeä. Mietin, että he, jotka vertaavat lemmikkejä kiviin tms., eivät ole koskaan saaneet kokea mitä on kiintymys ihmisen ja lemmikkieläimen välillä.

Monille yksinäisille se on jopa ainoa läheinen kontakti inhimilliseen olentoon. Ja vaikka olisikin monenlaisia ihmissuhteita ym. ovat lemmikkieläimet nykyään osa perhettä. On todellakin ymmärrettävää, että lemmikkieläimen kuolema tuo suuren surun ja ikävän. Siksi esitän osanottoni teille, jotka olette joutuneet luopumaan lemmikistänne.
Itselläni on koira joka on sairas. Tarkkaan ei tiedetä mikä sillä edes on hätänä. Joudun itsekin pohtimaan kuinka selviän sen menetyksestä sitten kun sen aika tulee. Se, että suree menettämäänsä lemmikkieläintä, ei ole ihmisen menetyksestä aiheutuvan surun väheksymistä tai niiden asettamista samalle viivalle. Mutta surua ei voikaan mitata millään mittatikulla. Se on aina henkilökohtainen asia.

Jaksamista kaikille!

Pappi Elisabet

Otan osaa kaikkien lemmikkien menettäneille ❤️ Meidän koira jäi tänään auton alle, ja suru on loppumaton. Siru, 9v hyvää matkaa sateenkaarisillalle. "Yksi pieni elämä, suuri valo sisällä" 👼muistakaa, ette olisi voineet olla parempia perheenjäsenillenne, lemmikkinne rakastivat teitä varmasti saman verran kun te niitä. Olo on tyhjä ja sekava, ja ajatukset on vain kokoajan lemmikissä. Ajatuksia; voiko hän nyt hyvin? Mitähän se ajattelee minusta? Onko hänelläkin ikävä? Onko hän yksin? Ajatukset on loputtomia. Voimme vaan ajatella että se on nyt hyvässä paikassa ja katselee meitä tuolta pilvenreunalta. 😢 Lemmikit on korvaamattomia. Se vahva side mikä niihin on ollut, pysyy sydämmessä aina tassunjälkenä❤️

Hei Pörräri
Ohjelma ei antanut kommentoida viestiisi, joten siksi tässä yleisesti.
Otan todella osaa suruusi ja kiitän samalla kauniista sanoistasi. On suurenmoista, että on kyky kiintyä, rakastaa ja pitää huolta. Pikku Pörrömörkönen on ollut onnen kissa kun on saanut olla juuri sinun lemmikkisi. Jollei olisi kiintymystä ja rakkautta, eipä olisi suruakaan.
Voimia ja lämpimiä ajatuksia Sinulle!

Pappi Elisabet

Kiitos Pappi Elisabet ja muut kauniista sanoista! Tietääkö kukaan onko Oulun seudulla vertaistukiryhmää lemmikkinsä menettäneille?

Lemmikin kuolema laukaisee saman surun, kun läheisen ihmisen kuolema, sanoo psykologi ja asia on niin. Voi käydä niin, ettei ihmisen kuolema kosketa juuri lainkaan, jos ei ole ollut kovin läheinen, vaikka olisi sukulainen. Lemmikki , joka on arjessa mukana vuosia, yli kymmenenkin vuotta, on läheinen perheenjäsen.

Luopuminen on kauheaa, iso tyhjä aukko jää elämään.

Minulta lähtenyt paljon rakkaita kuukaudessa :( Ensin serkkuni 2 kissaa jää auton alle, sitten hoitohevoseni lopetetaan ja nyt isovanhempieni koira kuolee :( Olen täysin romuna, energiat lähteny, en jaksa tehdä mitään...

Kiitos ♥

Mulla oli 3 gerbiiliä, nyt niitä on jäljellä vain yksi ja sekin on jo vanha. Meillä oli oikeastaan 4 gerbiiliä, mutta yksi oli mun siskon gerbiili jonka se sai.<br>
<br>
Mä sain ensin 2 gerbiiliä, ne oli ihania ja ne olivat siskoksia. Ne asuivat noin vuoden niiden omassa häkissä, kunnes me saatiin 2 todella nuorta gerbiiliä. Meidän piti totuttaa ne toisiinsa. Se ei mennyt hyvin joten ne erotettiin, nuoremmat aai oman häkin, vanhemmat oman.<br>
<br>
Mutta, sitten ne nuoret gerbiilit alkoi tapella keskenään. Mun todella kiltti valkoinen muori gerbiili sai monesti pahoja haavoja, kun mun siskon gerbiili ei saanut yhtään. Se mun gerbiili ei koskaan purrut sitä toista gerbiiliä. Sitten, mun sisko ei enään jaksanut gerbiileitä ja lopetti niiden hoitamisen kokonaan.<br>
<br>
Toinen niistä gerbiileistä oli mun. Ja me oltiin sovittu että mun sisko huolehtii niistä. Mutta sitten, mä aloin hoitamaan niitä nuorempia gerbiileitä. Sitten yks päivä, mun siskon gerbiili oli kuollut. Me ei vieläkään tiedetä miksi. Mä olin ainoa joka itki silloin. Mun siskoa ei kiinnostanut yhtään. Mä itkin melkein viikon.<br>
<br>
Ei ees kulunut yhtä vuotta kun yksi mun vanhoista gerbiileistä tai silloin 2 vuotiaista karkas keskellä yötä sen häkistä/terraariosta. Meillä oli 2 kissaa silloin. Ja ne oli heitellyt sitä ympäriinsä. Mä heräsin siis keskellä yötä ja olin menossa vessaan, mut mä huomasin verta joissain kohtia mun huonetta ja vessan oven edessä oli mun gerbiili, kuolleena. Mä en saanut unta koko yönä. Mä itkin koko seuraavan viikon.<br>
<br>
Sitten vuoden päästä se mun toinen vanha gerbiili joka oli nyt reilusti yli 3 v. Kuoli. Se löyty kuolleena sen häkistä/terraariosta. Mä itkin taas koko yön enkä saanut unta, mä itkin 2 viikkoo mun molempien vanhojen gerbiilien takia.<br>
<br>
Nyt mun viimenen gerbiili on pari viikkoo sitten täyttänyt 3v. Ja sen hengitys on alkanut naksumaan, sen sykkeen tuntee kun sitä pitää kädessä, se tulee mun luokse kun laitan mun käden sen terraarioon/häkkiin. Mä pelkään et se kuolee kohta.<br>
<br>
Mun elämässä on ollut tarpeeks kuolemaa. Ensi meni mun hoitoponi, sitten meijän koira, sitten mun gerbiilit.. Mä en oo enää saanu nukuttuu ja koulut alkaa pian.. Mä en pysty enään mihinkään.

12-vuotias kissamme kuoli äskettäin, kun auto törmäsi siihen, oli pystynyt raahautumaan suojaan mutten ollut itse paikalla ja kauhea syyllisyyden tunne. Karkasi valjaista. Oli meille kaikille todella rakas. itkusta ja surusta ei tule loppua... Oli suht perusterve kissa<3 :'(

"En mää täsä syylissi kaippa yhtikäs. Tikru mie kaipasi."


LEMMIKKIKISSAN KUOLEMA

Leikkauksen piti olla yksinkertainen tulehtuneen kulmahampaan poisto. Kun veimme Tikru-kissan vastaanotolle pyysimme ja saimme olla sen vierellä vähentääksemme sen stressiä siksi kunnes rauhoituspiikki olisi vaikuttanut ennen sen varsinaista nukuttamista ja leikkauksen alkamista, minkä jälkeen lähdimme kuluttamaan aikaa läheisen huoltoaseman kahvioon odottaaksemme puhelinsoittoa ja tullaksemme vastaanotolle Tikrun heräämisen aikoihin. Kahvioon saimme puhelinsoiton, jossa kerrottiin nukutuksen aikana tehdyn röntgenkuvauksen tuloksena löydetyn kaksi muuta viallista hammasta, joita ehdotettiin poistettavaksi joko nyt tai myöhemmin erikseen sovittavana aikana. Kun ehdotin niiden poistamista nyt samalla, koska Tikru ei erityisemmin pitänyt autolla matkustamisesta, en arvannut tällä vähäisellä lääketieteellisellä asiantuntemuksella tekemälläni suostumuksellani pitkittää leikkausta voivani osaltani vaikuttaa meitä piha-askareissamme aina seurailevan työnjohtajamme Tikrun lopulliseen kohtaloon.
Varatun leikkausajan lähestyessä loppuaan ajoin auton eläinklinikan parkkialueelle, jossa odottelimme soittoa saapua herättämisen ja tarkkailun jälkeen vastaanotolle noutamaan Tikru kotiin vietäväksi. Jonkin aikaa autossa odoteltuamme saimme kutsun saapua vastaanotolle odottamaan, sillä herättäminen oli aloitettu ja kestäisi enää vähän aikaa, kunnes kissa olisi täysin hereillä ja sen todettu olevan kunnossa.
Istuimme odotushuoneessa, kun lääkäri tuli ovesta ja sanoi herättämisen yhteydessä syntyneen ongelmia. Pelästyin ja pyysin lääkäriltä, että saisimme tulla Tikrun luokse. Tikru-kissa alkoi olla hereillä, mutta sillä oli keuhkoihin kertyneen liman johdosta hengitysvaikeuksia. Lääkäri totesi sen keuhkojen hengitysäänten kuulostavan kauheilta, ja sen suustakin valui limaa. Lisäksi lääkärin mukaan suun seudun sinertävä väri kertoi sen olevan tukehtumassa, koska lima tukki sen keuhkot. Lääkäri pyysi meiltä lupaa nukuttaa Tikru, koska se oli tukehtumassa eikä auttaminen enää ollut mahdollista. Pitelin kissasta kiinni, jotta nukutusmaski olisi pysynyt paikoillaan sen kuonon edessä samalla kun lääkäri antoi rauhoittavan pistoksen. Tikru rimpuili voimakkaasti adrenaliinin auttaessa sitä yrityksissä taistella minun ja eläinlääketieteen tarjoamaa ansaitsematonta kauhua ja kuolemaa vastaan sen sijaan että tämä lempeä ja seurallinen eläin olisi levollisesti herännyt hammaskivuttomaan päivään jatkaakseen olemassaoloaan lemmikkinämme. Kun lääkäri antoi Tikrulle lopullisen pistoksen, kesti vain hetken, kun se vaipui uneen ja lääkäri sen sydäntä kuunneltuaan saattoi todeta sen kuolleeksi. Jatkoin itkemistä.

Hei
Kyyneleet tuli silmiin lukiessani kertomustasi. Otan osaa menetyksesi vuoksi. Koska tämä tapahtui? Tällaista ei kukaan soisi tapahtuvan, asiat etenivät odottamattomaan suuntaan ja täysin yllättäen.

Lähetän lämpimiä ajatuksia!
Pappi Elisabet

Olen 13v ja menetin juuri kissani :( Päätin tulla kirjoittamaan tänne, jos se lohduttaisi. Hän oli 14v tyttö kissa maine coon. Hänen lempi paikkansa oli komero. Hän oli kaunis kissa. Kuitenkin eräänä päivänä Missi alkoi läähättämään kieli ulkona ja vanhempani veivät eläinlääkäriin hänet. Siellä luultiin, että kaikki on normaalisti. mutta kun lääkäri antoi nestettä Missi tuli kipeäksi ja eikä saanut hengitettyä ja alkoi riehumaan ja kuolaamaan. Sitten hänet vietiin huoneeseen ja annettiin piikki ja lääkäri toi hänet kuolleena ja sanoi, että nyt hän on levossa. Itkettiin koko auto matka. Missi on ollut paras kaverini koko elinikäni ajan. Tuntuu kamalalta kun käy komerossa niin hän ei ole siellä siristämässä silmiään. Hänet tuhkattiin, mutta en tiedä missä hänen tuhkansa ovat.
Tästä on jo 1kk aikaa ja ikävä on kamala.

Meillä jouduttiin laittamaan piikillä rakas kissa ikiuneen 12.12.2020 ja perheellä on itketty mutta itse olen itkenyt eniten koska oli se nyt rakas kissa joka oli vasta 4v. Nyt sen veli suree ja ihmitteelee että missä on hänen veljensä. Hän on tutkinut joka nurkan ja katsoo aina kun saa ruokaa että eikö veli tule syömään mutta eihän se tule kun hän elää nyt eläinten taivaassa

Mua itkettää joka ilta se kun hamsterini on jo 1vuosi ja 8kk ja se tulee kuolemaan tänä vuonna . Tiedän että tämä keskustelupalsta on vanha mutta voisiko joku auttaa;(

Nyt on suuri suru. 14 vuotias koiramme saa siirtyä sateenkaarisillan taakse.... suru on repivä. 💔

Kun olin 11.v( olen vieläkin) todella rakas lintu-lemmikkini kuoli. Äitini käsiin nukahti niin kaunis lintu naaras sisältä että ulkoa, juuri kun oli syntymäpäiväni. On mahdollista että joku ajattelisi että se oli vaan lintu mutta se oli mulle kaikki kaikessa!
Tämä lintu ei ollut kesy mutta tuli välillä käteen ja lenteli vapaana kodissame toisen lintuni kanssa, vaikkei se ollut kun koira (eli niin sosiaaline) se oli minulle niin tärkeä.
En kestänyt kun isäni viuhtoi siinä vieressä kirjaa ja äiti silitteli makaavaa pikku tipuani. Kun isäni sanoi minulle niin pettyneenä "se saattaa kuolla" syndämmeni murtui ja lopetti pumputtamisen. Se ei tuntunut elämältäni enää, minun elämässä meni yleensä niin hyvin, että rukoilin yli kaiken että se oli unta. Rakas tipuseni haudattiin samana päivänä lähimetsääni, vaikka ennen sitä laitomme sen toisen lintuni viereen että voisi hyvästellä. De oli kauheaa katseltavaa, kun toinen lintuni yritti auttaa elotonta lintua. En tullut ulos viikkoon ja itkin aina kun mieleeni tuli 3.v lintuni joka kuoli ehkä sydänkohtaukseen tai sairauteen. Tunsin oloni niin hirveäksi, kun en huomannut aijoissa että pikku tipusellani ei ollut kaikki kunnossa.
Olen syvästi pahoillani kaikille rakkaansa menettäville. Elävällä linnullani on 3 uutta ystävää mitkä eivät jokatapauksessa korvaa uniikkia pikku lintua.

Toivon että pärjäilette, vaikka ette ehkä pääse siitä ikinä yli kokonaan, kyllä olonne parantuu hiljattain (":

Ne ketkä ei ole omistanut lemmikkiä, eivät ymmärrä sitä surua jonka lemmikin menettäminen aiheuttaa. Olen vienyt kahdeksan lemmikkiä piikkille, yhden kissan ja 7 koiraa. Ensimmäinen koira on viety piikille vuonna 2004, 12 vuoden iässä. Vieläkin tulee haikea mieli kuin ajattelen koiriani. Oikeastaan se päätös koiran viemistä eläinlääkärille viimeistä matkaa varten on kova paikka. Mutta kun on huomannut, että koiran elämänlaatu ei ole enää hyvä ja se selvästi kärsii tuntuu vielä pahemmalta ja kun tietää, että koiran sairaus ei siitä parane vaan menee koko ajan huonommaksi. Kun koira on sitten saanut sen viimeisen ruiskeen tuntuu hieman paremmalta, kun tietää ystävän kärsimykset olevan ohitse. Välillä tulee vuosienkin jälkee suru pintaan kun ajattelee sitä karvaista kaveria. Tällä hetkellä meillä vanhin koira on 14 ja vielä on pirteässä kunnossa. Lähtee mielellään lenkille kahden nuoremman kanssa ( 7 v ja 3 v) mennään kuitenkin vanhemman vauhtia.

Hei, rakas 16 vuotias kissani jouduttiin lopettamaan eilen,kissa oksensi verta ja tutkimuksissa selvisi että vatsasta löytyi kasvain joka vuoti. Kaikki labra-arvot romahtivat päivässä ja eutanasia oli ainut vaihtoehto. Elämä on pysähtynyt, tuska on sanoinkuvaamaton, itken vaan enkä pysty syömään enkä nukkumaan, odotan että kohta kisuli tulee puskemaan ja hypähtää kaapin päälle nukkumaan lempipaikalleen. Ei tule, suru on musertava, en tiedä miten tästä selviän, olen aivan turta.

Koirani kuolema oli ja on raskasta kantaa.

Meijän Ville koira kuoli v. 1987 13 vuotiaana.

Toinen marsuistani kuoli eilen en pääse yli surusta

Eikä😪. Selvisikö lemmikki

Perheeni koira jouduttiin antamaan muille ja en tarkalleen tiedä miks enkä näin vuosien jälkeen kehtaa kysyä sitä, mutta kun koira lähti ja katoin parvekkeelta auton takaikkunaan ja näin kun koira meni pois silmistäni niin meinasin oksentaa koska oli shokissa ja oli kauhea suru.

En halunnut puhua vanhemmilleni koskaan mutta mykkäkouluni kesti vain päivän.

En ole miettinyt koiraa pitkään aikaan mutta kun kirjoitan tätä niin alkaa tulemaan hieman ikävä.

Tilanne on siitä hyvä että tiedän että koira on elossa, tai ainakin uskon näin, mutta kun koira kuolee en halua tietää sitä.

Aika auttoi loppupeleissä.

Meidän koiramme jouduttiin viemään piikille reilu
kuukausi sitten, ikää oli sekarotuisella jo 17 vuotta.
Kuulo oli jo mennyt eikä koskaan käyty sairauden takia
eläinlääkärissä.Liikkuminen oli aika verkkaista mutta
aina halusi lähteä lenkille.Viimeisinä aikoina aamuisin
käytiin vain omassa pihassa pissalla.Ennen kuin lähdin
töihin aina halasin koiraani.Sitten työmatkalla
kyyneleet valuivat poskia pitkin.Koiraa ajattelen joka
päivä ja on kova ikävä.

Ajattelin nyt jakaa tänne myös oman kokemuksen. Tosiaan olen 13 vuotias ja koiran menetys noin vuosi sitten oli kova pala. En edes muista elämää ilman koiraamme. Aina kun tätä miettii niin kyllähän siinä tippa linssiin tulee. Alkuun ei edes tuntunut pahalta kun kerrottiin että koira viedään lopetettavaksi. Tajusin vasta mitä oli tapahtumassa kun koira istui takakontissa ja menin antamaan viimeisen halin ja sanoin hyvästit siinä sitten itkettiin kun vanhemmat lähtivät pihasta ja jäin kotiin. Tämä koira oli erityinen hän tuli meille ollessaan noin. 2-4 vuotias olin itse ehkä 3. En liiottele kun sanon että hän oli maailman kiltein. Ei ikinä karannut, purrut eikä ollut IKINÄ agressiivinen tai tahtonut loukata ketään. Kova on ikävä valitettavaa on isojen koirien vaikka olikin sekarotuinen lonkka viat. Sydämmen vajaa toimintaa oli kestänyt noin vuosi kun päätös tehtiin, heti kun aika lopetukseen varattiin kunto romahti. Päätös tuntuu hirveältä, mutta samaan aikaan hän pääsi hyvään paikkaan ja kivuistaan. Oli kyllä tyhjä olo kun kukaan ei ollut vastassa kotiin tullessa. Noin vuoden jälkeen lopetuksesta uusi tulokas ( koiran pentu) saapui. Tuntuu pahalta oonko ihan hirvee ihminen kun välitän uudesta koirasta vaikka toisen lähdöstä on niin vähän aikaa.

Mä itkin ihan sairaasti ku mun koira kuoli tykkäsin siitä niin paljon ja se oli mun paras kaveri😭

Koiramme kääpiösnautseri on 13v ja siltä leikattiin kohtu tulehsuksen takia neljä vuotta sitten viimetingassa,siitä selvisi nopeasti.Mutta nyt tuli vakava diaknoosi sairaudesta jota ei voi enää hoitaa,vatsakasvain joka laihdutti koiran ja turvotti vatsan tiukalle.Iloinen kiltti tyttö hiipuu pois hiljaa ja eutanasia parin päivän päästä,raskaita päiviä katsaella kun toinen jo tuntuu antavan periksi.Haudan kaivaminen ja muut valmistelut tuovat ääretöntä tuskaa,vaikka ajattelee koiran parasta niin ei haluaisi millään luopua.Kaiken jälkeen tulee tyhjyys kun ei enää kuule niitä ääniä mihin on tottunut jo 13 vuoden ajalta,ja sitä ainaista riemua kun saapuu kotiin jostain.Olen viettänyt koirani kanssa aikaa enemmän kuin puolisoni kanssa,mutta aika on vain tullut koiralla täyteen sairauden takia.Olen päättänyt että kun viimeisestä koirastani aika taas jättää en ota enää tilalle muita koska tämä luopuminen on niin raskasta ja kivuliasta itselleni joka kerta.Sydän särkyy joka kerta pitkäksi aikaa,ja niitä muistoja tulee jatkuvasti mieleen.

tänään koirani vietiin lääkäriin lopetettavaksi ja minulla on hirveä ikävä ja itken tosi paljon

Muutama päivä sitten rakas kissaystäväni nukutettiin pois. Oltiin ehditty kulkea pitkä taival yhdessä: tää kissa oli oli olemassa yli puolet mun eliniästä. Se oli mukana kaikissa elämäni vaiheissa, peruskoulusta pitkälle aikuisuuteen. Tää ikävä on ihan valtava ja koko ajan oon itku kurkussa. Suru tuntuu fyysisenä kipuna rintakehässä, ihan kuin olisi ihan oikeasti repeytynyt iso pala sielua pois kissan myötä.
Kissalla oli kasvaimia, ja oli jo sen ikäinen ettei niitä kannattanut leikata. Todettiin että annetaan kissan elää niin pitkälle kuin jaksaa porskuttaa, ja pitkäänhän se porskuttikin. Oli aina sisupussi, loppuun asti. Lopulta yks kasvain alkoi vuotaa ja haista tosi pahalta, ja vaikka kissa yhä söi hyvin ja ulkoili monta kertaa päivässä valjaissa, siitä näki ettei olo enää ole niin mukava mitä hyvällä ystävällä soisi olevan. Haluttiin päästää kissa pois kun se vielä oli oma itsensä ja että se pari tuntia ennen piikkiä pystyi käymään ulkona.
Ystävä sai lähteä kotona, eteisessä. Ei tarvinnut kokea lääkäriin menon stressiä tai ahdistua kantokopasta mihin ei ollut tottunut. Haudattiin pihalle missä jo kaksi kissaa lepää. Joka päivä käyn haudalla itkemässä ja juttelemassa, aamuisin vien maahan muutaman raksun kun oli niin perso niiden perään.
Sattuu niin etten saa nukutuksi tai kunnolla syödyksi. Onneksi on yhä kaksi kissaa joiden läsnäolo lohduttaa ja jotka pakottaa nousemaan uuteen päivään ja ystäviä kenelle puhua. Yhden kerran oon jo kriisipuhelimeen purkanut sydäntä ja seuraavaks meen ammattilaiskuuntelijan juttusille.
Muistot ei koskaan katoa. Rakas kissa sai pitkän ja hyvän elämän, loppuun asti tiesi olevansa rakastettu ja pidetty. Kyyneleet kertoo vaan siitä kuinka paljon sen elämä merkitsi. Jonain päivänä taas kohdataan, kun oma aika on. Sitä ennen haluan antaa nykyisille ja tuleville kissoille niin hyvät elämät kuin mahdollista.

Kirjoitan oman tarinani jotta saan kerrottua jollekkin olen 11 vuotias tyttö ja minulla on kissa se on vielä hengissä enkä halua menettää häntä! Mutta aloitan jos joku näitä nyt vielä lukee. Olin 1-2 vuotias ja minun perheelläni oli ihana kissa nimeltä piip se oli perheelle todella rakas. Sitä puri ulkona kettu jalkaan ja päätimme että on hyvä antaa kissa pois koska emme voineet/ uskaltaneet päästää kissaa ulos. Annoimme kissan maalle jossa hän sai ystäviä. vuotta sen jälkeen kun annoimme kissan pois kysyin mossä piip äiti sanoi maalla ystävien kanssa. Juuri kun olin päässyt kolos luokalle ja ekana päivänä kun tulin kotiin äiti itki sohvalla ja hän kertoi että piip on nukkunut pois purskahdin heti itkuun ja äiti halasi minua olin 2 viikkoa pois koulusta ja veljeni myös. Siitä kuolemasta on melkein 3 vuotta en ole vieläkään päässyt yli äitini, isäni ja veljeni varmasti ovat mutta minä en mikä neuvoksi

Voi rakkaat lemmikkinne menettäneet... ikävä on kova, varmaan vaikea tilanne... se on aika kun parantaa, ei mikään muu auta, vain aika...

Ymmärrän ihan hyvin tunteesi kyllä se on niin että lemmikit ovat perheen jäseniä siinä kun ihmisetkin.
Niihin kiintyy kovasti , ja katselen omaa lemmikkiäni usein ja tuskan aalto menee kehossa kun ajattelen että joskus on sekin päivä kun pitää luopua .
Kyllä niitä rakastaa ihan oikeasti , ja siinä ei ole mitään väärää että tuntee isosti lemmikkiään kohtaan.
Itse en tule koskaan enää hankkimaan yhtäkään , jos tämä nykyinen otetaan minulta pois. Sillä suru on raskasta kantaa , sillä kokenut lemmikin menettämisen muutaman kerta elämässä

Meillä jätti aikansa eilen 9.4.2024 10v vanhus kani Toffee. Monia eläimiä olen menettänyt, mutta tämä tuntuu ylitsepääsemättömältä. Toffee oli niin ihmisläheinen, aina pusuttelemassa kättä kiitollisuuden merkeissä kun ruokaa tai vettä sai, tökkimässä kuonollaan jalkaa kun tahto paijausta. Juuri kelien lämpiessä ajattelimme, että kohta pääsee Toffee taas ravaamaan peltoja auringon lämmittäessä, vaan eipä enään. Ikävä on jo niin kova ja suru suuri. Toffeelta löytyi jokunen aika sitten mätäpaise suusta, joka kipeytti suun niin että ei syömään pystynyt. Antibiooteilla saatiin paise kuriin, tai niin luultiin. Oli ilmeisesti uusiutunut ja levinnyt kalloon. Parempi oli antaa mennä ettei kärsi enään. Sydämmeen sattuu niin kovasti. Emme unohda koskaan sinua rakas Tofifee<3