Hei haluan kertoa teille tarinani. Tapasin kesällä kavereitteni kautta upean ulkomaalaisen naisen. Olin hänestä tietoinen jo aiemmin muttemme olleet koskaan puhuneet. Me tutustuimme pikaisesti tapaamisen jälkeen ja minun mielestäni hän on edelleen upein nainen johon olen ikinä tutustunut. En koskaan löytänyt sen parin kuukauden aikana mitään vikaa hänestä. Ainoa mitä mietin jälkikäteen oli se että tiesikö hän itsekään mitä oli etsimässä ja mitä elämältään haluaa. Kenties ei.
Tapailimme viikoittain kunnes aloimme jo seurustelemaan. Läheisyys toimi hyvin vaikka molemmat olivat (ja edelleen) kokemattomia seurustelemisen suhteen. Minua kuitenkin vaivasi koko ajan pieni tunne että hän ei tunne minua kohtaan tarpeeksi tai että en ole hänelle tarpeeksi ok. Hän oli työtön maahanmuuttaja tosin aloitti opiskelun nyt myöhemmin. Kun olimme olleet pari kk yhdessä ja aloimme puhumaan (alkuun leikkimielisesti) yhteen muuttamisesta ja elämästä yhdessä, yhtäkkiä hän päätti lyödä suhteen poikki. Minä oli aivan ulapalla. Miksi oli lähinnä se mitä halusin vain kysyä. Hän halusi olla vain ystävä sillä ei tuntenut suhteen toimivan tarpeeksi hyvin hänen mielestä ja hän halusi jatkaa sinkkuna kuten tähänkin asti koko elämänsä.
Toki kulttuurierot ja kielimuuri vaikeutti asioita mutta minä olin jo alkanut itse miettimään asioita pidemmälle. Tuo ihana nainen muuttui yhdessä julmassa viikonlopussa muistoksi elämäni parhaasta kesästä koskaan. Yhä mietin häntä lähes päivittäin vaikka erostamme on jo kuukausi. Mietin mitä kaikkea menetinkään ja oliko hän lopulta oikeassa suhteemme vai ei. Katuuko hän päätöstään koskaan vai ei. Mitä olisin voinut tehdä toisin seurustelumme aikana jotta asiat olisivat menneet paremmin. Näitä asioita tulee funtsattua usein mutta yhteyttä emme enää toisimme pidä. En pysty siihen koska en halua tuntea häntä vain ystävänä, vaan haluan mielummin muistaa hänet ihmisenä johon rakastuin. Tosin hän ei rakastunut minuun samoin tavoin. Elämäni pyörii taas samaa tyhjää rataa työn ja kodin välillä. Hän täytti elämäni ilolla ja asioilla joita en voi yksin toteuttaa ikinä. Menetin jonkun kenen kanssa puhua päivittäin ja kertoa kaikki tunteeni. Avauduin hänelle aina kaikesta ja tunsin yhteyden häneen. Mutta hän ei samoin minuun. Tämä on julmaa mutta myös totta.
Kaikkea ei voi saada mitä haluaa eikä toista voi pakottaa samoihin tunteisiin. Yön lähestyessä hiljaisinta hetkeä tunnen itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan. Yhteydenpitoni ystäviini, kavereihini ja jopa vanhempiini on vuosi vuodelta käynyt vähäisemmäksi. Asunnossani ei ole käynyt vieraita yli neljään kuukauteen. Kukaan ei enää lähettele minulle viestejä tai postia. En saa puheluita tutuiltani kun kerran viikossa jos sitäkään. Elämä ahdistaa ja vituttaa. Työ jota teen on samaa paskaa vuodesta toiseen vaikka olen päässyt siinäkin eteenpäin ja menestyn. En ole vieläkään vakiintunut asumaan mihinkään vaan roikun aina vaan vuokralla. En osaa luoda uusia ihmissuhteita tai jos onnistun, ne eivät kestä. Harrastukseni ei kehitä minua enää mihinkään suuntaan. Elämä valuu viemäriin ja kolmenkympin kriisi on valmiina alkamaan.
Olen harkinnut vakavissaan ulkomaille lähtöä, jättäisin kaiken tämän PASKAN taakseni. Uusi elämä, uusi työ ja maa missä asua. Voisiko sieltä löytää jotain toivoa kun täällä ei ole enää mitään. Vituttaa joka hetki kun ajattelen omaa tilannettani. Oluen juonti ja satunnainen tupakointi rauhoittaa mutta ei ole terveellistä. Viikolla kun sitä harrastaa menee aikaa ja rahaa hukkaan, mutta eipä muutakaan ole. Onko muilla tällaisia ajatuksia tai kokemuksia. Jos on niin vastailkaa jotain. Mutten tarvitse mitään jeesusteluita. Niitä on joskus kuultu muttei ne ole ikinä kiinnostaneet eivätkä kiinnosta. En usko niiden vaikuttavan parantavasti tähän tilanteeseen.
Tarvisin vain jonkun kenen kanssa jakaa elämäni ettei yksin tarvisi taapertaa. Se ei ole helppoa nykyaikana. Naisten vaatimukset ja halut ovat valtavan laajoja ja korkealle asetettuja. Ei niitä voi normi kaveri mitenkään täyttää. Jos ei ole kaikkea sitä mitä halutaan niin ei kelpaa. Pää räjähtää...
Tapailimme viikoittain kunnes aloimme jo seurustelemaan. Läheisyys toimi hyvin vaikka molemmat olivat (ja edelleen) kokemattomia seurustelemisen suhteen. Minua kuitenkin vaivasi koko ajan pieni tunne että hän ei tunne minua kohtaan tarpeeksi tai että en ole hänelle tarpeeksi ok. Hän oli työtön maahanmuuttaja tosin aloitti opiskelun nyt myöhemmin. Kun olimme olleet pari kk yhdessä ja aloimme puhumaan (alkuun leikkimielisesti) yhteen muuttamisesta ja elämästä yhdessä, yhtäkkiä hän päätti lyödä suhteen poikki. Minä oli aivan ulapalla. Miksi oli lähinnä se mitä halusin vain kysyä. Hän halusi olla vain ystävä sillä ei tuntenut suhteen toimivan tarpeeksi hyvin hänen mielestä ja hän halusi jatkaa sinkkuna kuten tähänkin asti koko elämänsä.
Toki kulttuurierot ja kielimuuri vaikeutti asioita mutta minä olin jo alkanut itse miettimään asioita pidemmälle. Tuo ihana nainen muuttui yhdessä julmassa viikonlopussa muistoksi elämäni parhaasta kesästä koskaan. Yhä mietin häntä lähes päivittäin vaikka erostamme on jo kuukausi. Mietin mitä kaikkea menetinkään ja oliko hän lopulta oikeassa suhteemme vai ei. Katuuko hän päätöstään koskaan vai ei. Mitä olisin voinut tehdä toisin seurustelumme aikana jotta asiat olisivat menneet paremmin. Näitä asioita tulee funtsattua usein mutta yhteyttä emme enää toisimme pidä. En pysty siihen koska en halua tuntea häntä vain ystävänä, vaan haluan mielummin muistaa hänet ihmisenä johon rakastuin. Tosin hän ei rakastunut minuun samoin tavoin. Elämäni pyörii taas samaa tyhjää rataa työn ja kodin välillä. Hän täytti elämäni ilolla ja asioilla joita en voi yksin toteuttaa ikinä. Menetin jonkun kenen kanssa puhua päivittäin ja kertoa kaikki tunteeni. Avauduin hänelle aina kaikesta ja tunsin yhteyden häneen. Mutta hän ei samoin minuun. Tämä on julmaa mutta myös totta.
Kaikkea ei voi saada mitä haluaa eikä toista voi pakottaa samoihin tunteisiin. Yön lähestyessä hiljaisinta hetkeä tunnen itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan. Yhteydenpitoni ystäviini, kavereihini ja jopa vanhempiini on vuosi vuodelta käynyt vähäisemmäksi. Asunnossani ei ole käynyt vieraita yli neljään kuukauteen. Kukaan ei enää lähettele minulle viestejä tai postia. En saa puheluita tutuiltani kun kerran viikossa jos sitäkään. Elämä ahdistaa ja vituttaa. Työ jota teen on samaa paskaa vuodesta toiseen vaikka olen päässyt siinäkin eteenpäin ja menestyn. En ole vieläkään vakiintunut asumaan mihinkään vaan roikun aina vaan vuokralla. En osaa luoda uusia ihmissuhteita tai jos onnistun, ne eivät kestä. Harrastukseni ei kehitä minua enää mihinkään suuntaan. Elämä valuu viemäriin ja kolmenkympin kriisi on valmiina alkamaan.
Olen harkinnut vakavissaan ulkomaille lähtöä, jättäisin kaiken tämän PASKAN taakseni. Uusi elämä, uusi työ ja maa missä asua. Voisiko sieltä löytää jotain toivoa kun täällä ei ole enää mitään. Vituttaa joka hetki kun ajattelen omaa tilannettani. Oluen juonti ja satunnainen tupakointi rauhoittaa mutta ei ole terveellistä. Viikolla kun sitä harrastaa menee aikaa ja rahaa hukkaan, mutta eipä muutakaan ole. Onko muilla tällaisia ajatuksia tai kokemuksia. Jos on niin vastailkaa jotain. Mutten tarvitse mitään jeesusteluita. Niitä on joskus kuultu muttei ne ole ikinä kiinnostaneet eivätkä kiinnosta. En usko niiden vaikuttavan parantavasti tähän tilanteeseen.
Tarvisin vain jonkun kenen kanssa jakaa elämäni ettei yksin tarvisi taapertaa. Se ei ole helppoa nykyaikana. Naisten vaatimukset ja halut ovat valtavan laajoja ja korkealle asetettuja. Ei niitä voi normi kaveri mitenkään täyttää. Jos ei ole kaikkea sitä mitä halutaan niin ei kelpaa. Pää räjähtää...
Vastaukset 1
Vanhimmat
on se toivo oman pään sisällä ja sieltä se on kaivettava esiin. Omaa päätään/ajatuksiaan ei pääse karkuun, vaikka lähtis Timbuktuun. Samassa tilanteessa kamppailen itsekin ja helppoa tää ei kyllä ole. Tsemppiä syksyysi ja kyllä se valo sieltä pilkahtaa vielä, usko pois...