Olen aiemminkin kirjoitellut tällä palstalla tuntemuksistani avoeroon liittyen, mutta silloin lopullista eroa ei tullutkaan. Jatkoimme siis yhdessä vaikkakin hieman epävarmoin tuntein. Ei haluttu heittää hukkaan lähes 4 vuoden pituista suhdetta. Nyt on sitten kuitenkin edessä se tosipaikka, kun ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa erilleen ja päästää toisesta irti.
Valitettavasti tätä päätöstä edelsi avomieheni valehtelu ja salailu, jonka selviämisen myötä luottamukseni häneen meni lähes kokonaan. Luulin, että minulla olisi oikeus tietää, jos hän viestittelee jonkun uuden netistä löytyneen naispuoleisen "ystävänsä" kanssa, mutta eihän se niin ollutkaan vaan asia tuli ilmi muuta tietä. Ihminen johon luotin hankki jopa uuden liittymän tätä naista varten, jotta en saisi tietää viestittelystä. Silti se oli olevinaan vain ystävyyttä.
No, asutaan kuitenkin yhä yhdessä ja sovimme, että ei kiusata toisiamme millään uusilla suhteilla/hoidoilla, miksi niitä nyt haluaakaan sanoa. Elimme siis hieman sekavin tuntein ajatuksiamme keräillen. Muuten hyvä idea, mutta telkkarin treffi-chat oli miehelle vähän liian houkutteleva media ja sen kautta piti tänä "miettimisen" aikana hankkia tekstariseksinaisia ja muita vastaavia itsetunnon kohottajia.. Kai asia tuli siinä vaiheessa minullekin harvinaisen selväksi. Ehkä ei kannata enää jatkaa tässä hajottavassa suhteessa.
Harmittaa kyllä kovasti, että meidän suhde päätyi tähän pisteeseen eikä mies osannut päästää minusta irti ennen valheita, salailua ja mielipahaa. Nyt minusta, joka luulin olevani rakastettu ja haluttu on enää jäljellä tyhjä kuori, jota ei kiinnosta mikään. Olen jo aiemmin tässä suhteessa itkenyt eroitkut, joten olo ei ole enää niin paha. Kai valehtelijasta on helpompi päästää irti, kun miehestä joka oikeasti välittää. Silti ei ole helppoa olla saman katon alla ja työstää näitä tunteita. Jos olisi paljon rahaa niin voisi muuttaa vaikka minne ja heti, mutta kun ei ole.
Viimeksi kun olimme eroamassa, niin ajattelin, että en kelpaa enää kenellekään ja ennen kaikkea että en halua enää ketään muuta. Nyt ne tunteet ovat muuttuneet enemmänkin tunteeksi, että luottamukseni arvoisia miehiä ei ole olemassakaan. Internet ja kännykät yms. ovat liian suuria houkutuksia nykyajan nuorille miehille, jotta he pystyisivät olemaan vain yhden naisen kanssa. Varmasti joku sanoo, että ei kaikki miehet ole sellaisia, mutta totta puhuen uskon vasta kun itse näen.
Vaikka netissä on paljon pahaakin, niin olen kuitenkin kiitollinen, että on tämä palsta jolle voi kirjoittaa ja purkaa ajatuksiaan, vaikka kukaan ei edes lukisi tätä saati vastaisi. Olen muuttanut nykyiselle paikkakunnalleni muualta tämän miehen perässä aikoinaan eikä todellisia ystäviä ole löytynyt, joten tämä tuska on käytävä läpi itsekseen. Täällä palstalla olevat tekstit ovat kyllä suurena apuna prosessissa eli suuri kiitos kaikille teille empaattisille ihmisille, jotka jaksatte kannustaa muita. Se on todella tärkeää hädän hetkellä. Ehkä vielä minäkin löydän sen valon tunnelin päästä ja positiiviset tunteet tulevat joskus takaisin. Ehkä vielä uskon, että olen rakastamisen arvoinen, enkä vain hirviö, joka ajoi toiminnallaan miehen epätoivoisiin tekoihin. Sitä odotellessa siis..
Valitettavasti tätä päätöstä edelsi avomieheni valehtelu ja salailu, jonka selviämisen myötä luottamukseni häneen meni lähes kokonaan. Luulin, että minulla olisi oikeus tietää, jos hän viestittelee jonkun uuden netistä löytyneen naispuoleisen "ystävänsä" kanssa, mutta eihän se niin ollutkaan vaan asia tuli ilmi muuta tietä. Ihminen johon luotin hankki jopa uuden liittymän tätä naista varten, jotta en saisi tietää viestittelystä. Silti se oli olevinaan vain ystävyyttä.
No, asutaan kuitenkin yhä yhdessä ja sovimme, että ei kiusata toisiamme millään uusilla suhteilla/hoidoilla, miksi niitä nyt haluaakaan sanoa. Elimme siis hieman sekavin tuntein ajatuksiamme keräillen. Muuten hyvä idea, mutta telkkarin treffi-chat oli miehelle vähän liian houkutteleva media ja sen kautta piti tänä "miettimisen" aikana hankkia tekstariseksinaisia ja muita vastaavia itsetunnon kohottajia.. Kai asia tuli siinä vaiheessa minullekin harvinaisen selväksi. Ehkä ei kannata enää jatkaa tässä hajottavassa suhteessa.
Harmittaa kyllä kovasti, että meidän suhde päätyi tähän pisteeseen eikä mies osannut päästää minusta irti ennen valheita, salailua ja mielipahaa. Nyt minusta, joka luulin olevani rakastettu ja haluttu on enää jäljellä tyhjä kuori, jota ei kiinnosta mikään. Olen jo aiemmin tässä suhteessa itkenyt eroitkut, joten olo ei ole enää niin paha. Kai valehtelijasta on helpompi päästää irti, kun miehestä joka oikeasti välittää. Silti ei ole helppoa olla saman katon alla ja työstää näitä tunteita. Jos olisi paljon rahaa niin voisi muuttaa vaikka minne ja heti, mutta kun ei ole.
Viimeksi kun olimme eroamassa, niin ajattelin, että en kelpaa enää kenellekään ja ennen kaikkea että en halua enää ketään muuta. Nyt ne tunteet ovat muuttuneet enemmänkin tunteeksi, että luottamukseni arvoisia miehiä ei ole olemassakaan. Internet ja kännykät yms. ovat liian suuria houkutuksia nykyajan nuorille miehille, jotta he pystyisivät olemaan vain yhden naisen kanssa. Varmasti joku sanoo, että ei kaikki miehet ole sellaisia, mutta totta puhuen uskon vasta kun itse näen.
Vaikka netissä on paljon pahaakin, niin olen kuitenkin kiitollinen, että on tämä palsta jolle voi kirjoittaa ja purkaa ajatuksiaan, vaikka kukaan ei edes lukisi tätä saati vastaisi. Olen muuttanut nykyiselle paikkakunnalleni muualta tämän miehen perässä aikoinaan eikä todellisia ystäviä ole löytynyt, joten tämä tuska on käytävä läpi itsekseen. Täällä palstalla olevat tekstit ovat kyllä suurena apuna prosessissa eli suuri kiitos kaikille teille empaattisille ihmisille, jotka jaksatte kannustaa muita. Se on todella tärkeää hädän hetkellä. Ehkä vielä minäkin löydän sen valon tunnelin päästä ja positiiviset tunteet tulevat joskus takaisin. Ehkä vielä uskon, että olen rakastamisen arvoinen, enkä vain hirviö, joka ajoi toiminnallaan miehen epätoivoisiin tekoihin. Sitä odotellessa siis..
Vastaukset 49
Vanhimmat
Hei!
Jotenkin tuntui niin tutulta tilanteesi. Me seurustelimme n.1.5 vuotta. Itse olen hyvin avoin ja mies tuntuu salailevan vähän kaikkia asioita. Kun kyselin entisestä suhteesta yms. vastaukset olivat hyvin epämääräisiä. Suhde oli loppu ja piste. Työnsä takia he näkevät, sen tiedän mutta en tiedä kuinka usein yms. Olen yrittänyt luottaa tähän mieheen mutta salailujen takia se on vaikeaa. Saadakseni asiaan selvyyttä olen käynyt jopa hänen kännykällään. Tiedän että tämä on väärin mutta en halua roikkua suhteessa jos siinä on "epärehellisyyttä". Seurusteltuamme vuoden oli tämä ex lähettänyt minusta, ei sopivan viestin varatulle miehelle. Kerroin lukeneeni viestin ja sotahan siitä syntyi. Myös tämä mieheni on ainakin kerran käynyt kännykälläni. Eli yhtä syyllisiä olemme molemmat. Kesällä taas sattui eräs juttu jossa miesystäväni loukkasi minua pahasti. Olin mustasukkainen eräästä nuoresta naisesta ja halusin tietää että onko tämä mies ihastunut yms. siihen. On ollut välillä riitoja ja olen monesti yrittänyt lähteä, mutta olen niin rakastunut tähän mieheen. Olen yrittänyt keskustella että pidän hänestä todella ja että on vaikea lopettaa suhdetta kun ei ole oikeaa syytä siihen. Kännykkä on aina piilossa etten pääse siihen käsiksi...:) Koko ajan luottamukseni on tavallaan kasvanut mutta viime viikonloppuna sain sen käsiini ja sieltä paljastui että mieheni on soitellut tälle nuorelle naiselle ja viestitellyt milloin voisivat tavata yms. Suhteeni siis loppui ja tein mielestäni oikein kun tarkistin kännykän. Nyt olemme molemmat vapaita eikä tarvitse salailla mitään. Itsetuntoni on nollassa kun noin kuukauden ajan sain kuulla kommenteja et ole tainnut lihoa yms. Iästäni et olen nelikymppinen... mies minua muutaman vuoden vanhempi...
Kiitos kun kerroit oman tarinasi. Jollain tavalla se lohduttaa, että on muita saman kokeneita, mutta toisaalta taas se ei anna toivoa sen suhteen, että olisi mahdollista löytää luotettava mies vierelleen. Liian monta kertaa tulee vastaan "salarakasta" etsiviä varattuja miehiä (ja tietty naisiakin), jotka ilmeisesti ajattelevat, että "menevät hukkaan" ollessaan uskollisia puolisolleen. Aina pitää olla valmiina, jos vaikka parempi yhtäkkiä kävelisi vastaan. Ei ole kuitenkaan tarpeeksi "munaa" että uskaltaisi kertoa puolisolle ajatuksistaan. Onko inhimmillisyyttä enää olemassakaan?
Samaa miettinyt, että minne on hävinnyt inhimillisyys...miks ihmiset on niin pinnallisia, kertakäyttötavaraa toisilleen..sairasta..tekee pahan olon. Olisipa maailma erilainen..sitä toivoessa..ennenkuin hajoan tähän synkkyyteen.
Netistä löyty kuulema oikein ylioppilas ja pianonasoittaja jolla on siskona oikein lääkäri .Eihän tässä meikäläisellä sitten ollut enää mitään mahiksia. Kyllä se jo alkaa sujua täälläkin ja vientiä olis vaikka kuin mutta seuraavan kyllä katson tarkkaan .Tsemppiä kyllä aika antaa unohduksen usko vaan.Että voi ihmiset olla pinnallisia tänäpäivänä ihmiset on kun huonekaluja joita vaihdetaan oikeen oksettaa.
Niinhän se tuntuu olevan, että toisen ihmisen arvo tässä nykymaailmassa on aika olematon. Kaikki pyörii oman navan ympärillä niin kuin sanotaan. Terve itsekkyys on tärkeä asia, sen olen huomannut ihan omasta kokemuksesta, mutta jossain vaiheessa tuntuu se toinen ihminen unohtuvan ihan täysin.
Ennen tätä kohtalokasta suhdetta olin aika varovainen ja välttelin tilanteita, joissa voisin satuttaa itseni. Voisi sanoa, että olin jopa aika tunneköyhä. Suhteessa tähän mieheen opin kuitenkin näyttämään tunteeni ja jopa arvostamaan itseäni enemmän. Näytin miehelle, että välitän ja rakastan. Se ei kuitenkaan kaikesta päätellen riittänyt ja nyt taitaa taas muuri rakentua ympärilleni, halusin tai en. Itsesuojeluvaisto ottaa vallan.
Mistähän sen petturin ja valehtelijan osaisi sitten jatkossa tunnistaa, että pystyisi välttelemään viimeiseen asti..?
Olen jotenkin tullut siihen tulokseen että juuri varmuus siitä naisesta tekee miehelle sen olotilan että hän katselee muita. myöskin nykyään on paljon näitä narsisteja jotka panostavat aikansa vain omiin tarpeisiinsa joka suhteessa ja kun hyöty on saatu niin ei kun uutta kehiin ja reteilemään kuinka se uus on kaikessa yliveto entiseen orjaan verrattuna.
Niinhän se taitaa olla, että kun on joku "varma tapaus" jo vierellä, houkutus seikkailuun kasvaa helposti suureksi. Eipähän jää yksin, jos vieraan pedistä tulee häätö tai ei muuten suju. Aika raadollista, mutta sellaista se kai vain on täällä ihmispetojen maailmassa.. Miksi on niin vaikeaa erota, jos ei kuitenkaan ole kykyä oikeasti panostaa suhteeseen..? En itsekään ole houkutuksille immuuni, mutta toistaiseksi ei ole tuottanut vaikeuksia olla puolisolle uskollinen. Ilmeisesti omatunto on suurelta osaa nykyihmisiä kuollut tai sitä ei ole koskaan ollutkaan.
Että niinkuin sanotaan kaikki löytää voittajansa eli kolahtais niille omaan nilkkaan.
lopettaa sellainen suhde kun huomaa ettei merkitse toiselle mitään... olisipa sellainen hoitokoti minne voisi mennä nukkumaan muutamaksi viikoksi, kuukaudeksi ja kun heräisi pahin aika olisi mennyt ohi. Aikaisempien riitojen jälkeen minä olen tehnyt sovinnon ja seurustelu on jatkunut. Kun rakastaa toista, haluaa antaa anteeksi ja kaverit pitävät "binbona". Nyt olen kyllä niin pahasti loukattu että uskon minun ottaneen opiksi. Minun pitäisi lopettaa se oman rakkaan etsiminen ja opeteltava olemaan yksin. Olen jo niin monesti saanut siipeeni että haluaisin oikeasti vain nukkua pois...
olen käynyt aivan samat läpi
näyttäminen on minullekin ollu aina alussa vaikeaa (vaik ois jo aivan liimassa)ja se johtuu varmaan osittain siitä että on tullu 2 kertaa petetyks aikoinaan(viimeeks n.viikko takapakil)..sitä rupee vissii kertymään ylimääräistä kuorta"hertan" ympärille joka estää lausumasta kovin tiheään näitä taikasanoja: rakastan sinua! ja nii kaua on yleensä menny suhteissa hyvin enneku erehtyy lausumaan nämä ed.mainitut taikasanat sen jälkeen ne ongelmat vasta alkaa!;)mutta onhan ne kuitenkin"pakko"lausua jos oikein rakastaa toista(tai kolmatta osapuolta)..nyt vaik on valtava suru ja paha olo,ni tässäkin on 1 ERITTÄIN hyvä puoli ku huomaa että hertta toimii..voi vain toivoa että se joskus kyläilee oikeassa osoitteessa(ja pitäkööt hyvänään)
Minulle tämänlainen pettymys on ensimmäinen, mutta en voi muuta kun ihmetellä, miten joku, joka on kokenut sen useammin kuin kerran, pystyy silti vielä uudessa suhteessa antamaan kaikkensa. Vaatii jonkinlaista uskoa hyvyyteen kai. Voi tietty olla, että se on miehille helpompaa, vaikka eihän näissä asioissa voi yleistää. Onnea vaan sinulle tuleviin suhteisiin.
kyllä sinäkin vielä joskus uskot,kunhan kaik surut on surtu.saattaa vaa käydä niinkuin minullekin että hertan ympärillä on pikkasen muuria ja et päästä ketään ihan helpolla lähellesi!(toivon ettei näin käy)..eikä tämä helppoa ole uskoa että jotai hyvää on edessäpäin! on vain pakko uskoa muuten ei jaksa! enkä myöskään oo toista kertaa koskaan yrittäny pettäjän kans vaa ero on tullu joka pettämisestä(eivät ainakaa enää leiki minun kans)..jaksamisia sinulle!
ihan omaksi onneksesi huomata vanhan kliseen paikkansapitävyyden, mikä ei tapa, se vahvistaa. Se on totista totta.
Onhan sanottu, että kasvaakseen tarvitsee ainakin yhden pidemmän suhteen kariutumisen, siitä alkaa kasvu ja kehitys.
Optimistisesti vain eteenpäin, olet nuori, hyvin sinun vielä käy.
Kiitos paljon kannustuksesta. Kaikki positiiviset kommentit on tervetulleita. Sitä alkaa pikkuhiljaa itsekin uskomaan huomiseen ja sysäämään ahdistavat ajatukset mielestään. Tästä se lähtee..
täydellisen idioottimaista ja ajattelematonta toimintaa.Itse en tekisi niin koskaan kenellekkään enkä ymmärrä moista käytöstä.Jo että loukkaat toista niin siihen vielä mahdollinen tartuntatauti puolisolle ja muille.Missä on toisen kunnioitus ja sitoutuminen ja rehellisyys?Itsekin ex naiseltani sain maistaa tuota myrkkyä mutta halusin jatkaa.Hän sentään itse kertoi asiasta ja oli näin rehellinen.
All you need is love and love is all you need!
Luin tarinasi ja löysin paljon yhtäläisyyksiä omasta elämästäni. Omasta erostani on aikaa nyt noin puoli vuotta ja pikkuhiljaa alan olla siitä kuivilla.
Kun minulle kerrottiin, että minua ei rakasteta tarpeeksi tuntui kuin maailma olisi romahtanut. En osannut kuvitellakkaan elämääni ilman rakastani.
Eromme syy ei koskaan täysin auennut minulle, mutta kuulin hyvin äkkiä eromme jälkeen uudesta naisesta kainalossasi. Silloin jotain "pyhää" kuoli. En olisi koskaan uskonut, että hän jätti minut toisen takia.
Myöhemmin olen ymmärtänyt, että kaikille meille ei ole niin helppoa olla yksin. Ehkä joidenkin on vain pakko mennä suhteesta toiseen. En tiedä.
Jutun pointti on siinä että nykyisin olen tietoisesti opetellu elämän itselleni. Mikä mittari ihmiselle on se, että on parisuhteessa?
Itse järkytyksestä selvittyäni rupesin jäsentämään elämääni uudestaan.
-Missä haluan asua?
-Onko minulla oikea työpaikka?
-Ystävät ja perhe? (näenkö heitä tarpeeksi?)
Suosittelenkin sinua miettimään, että onko sinulla ne asiat paikkakunnallasi jossa asut. Yritä elää itsellesi ja opettele luottamaan uudestaan ihmisiin. Ajattele asiaa vaikkapa niin että ei ole sinun hölmöyttä luottaa ihmisiin vaan heidän hölmöyttä jos he pettävät luottamuksesi.
Kaikkea hyvää Sinulle...
-Yksin ei kannata jäädä.....
Olen kovasti yrittänyt miettiä tulevaisuutta ja niitä hyviä asioita mitä siihen liittyy. Toistaiseksi olen aika "jumissa" tämänhetkisellä paikkakunnallani opiskelujen takia. Opiskelijan on muutenkin vähän hankala tehdä täydellistä elämänmuutosta. Se vaatii aina vähän rahaa ja uskallustakin. Toisaalta voisi olla hyvä asia jos saisi aloittaa uuden elämän puhtaalta pöydältä ja toisaalta olisi aika pelottavaa, kun niin moni asia muuttuisi kerralla.
Harmi kyllä ettei tältä paikkakunnalta ole niitä ihan oikeita ystäviä siunaantunut. Nyt ne olisivat ihan tarpeellisia. Ehkä tämä ero pistää hankkimaan sellaisia, kun ei enää voi laskea koko elämäänsä parisuhteen varaan.. Outoa miten sitä voi muuttua parisuhteen myötä ihan toiseksi ihmiseksi..
Tarinasi riipaisi liiankin läheltä. Olen itse siinä vaiheessa, missä olit aiemmin. Muutama viikko sitten mieheni löysi baarista naisen ja jatkoi suhdetta tämän kanssa - selkäni takana. Mies tunnusti asian ja halusi jatkaa kanssani. Olin valmis jatkamaan ja unohtamaan, mutta kuinkas kävikään. Hän loi minuun uskoa, että kaikki paranee ja yhdessä jatketaan eteenpäin, kunnes...sain selville, että suhde toisen kanssa jatkui vain.
Nyt pitäisi luovuttaa ja romuttaa kaikki unelmat mitä meillä oli. Onneksi meillä ei ole vielä lapsia, mutta niitäkin oli tarkoitus yrittää tänä syksynä. Kaikista pahinta tässä on se, että meidän suhteemme on ollut todella hyvä ja luottamuksellinen. Se mitä tapahtui nyt on jotain niin käsittämätöntä, että kuvittelen koko ajan herääväni tästä painajaisunesta. Olen antanut hänelle kaikkeni; tukeni, arvostukseni, rakkauteni, enkä ajatuksissanikaan ole ajatellut muita miehiä. Mutta se ei riittänyt.
Mitä voisin sinulle sanoa, kun itsellänikin on paha olla. Annetaan aikaa, ehkä siellä on joku ihminen meitäkin varten joka osaa arvostaa sitä mitä voimme antaa. Tiedän kyllä sen tunteen mikä sinulla on. Kipu raastaa ja repii koko kroppaa; on paha olla, itkettää, ei voi syödä, ei nukkua ja ajatukset pyörii vain ympyrää. Ota kaikki tuki ystäviltäsi ja perheeltäsi. He välittävät ja auttavat sinua eteenpäin.
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja oikein paljon voimia ja jaksamista. Ehkä mekin joskus saamme taas olla onnellisia.
On kyllä erittäin masentavaa huomata, että löysi sellaisen miehen, joka oli lähes kaikin puolin täydellinen, mutta lopulta loukkasi sydänjuuria myöten. Miten ihmeessä osaa varoa sellaisia jatkossa?
Eksäni osasi kertoa tunteistaan, osoittaa hellyyttä, ottaa minut huomioon, ei koskaan tahallaan loukannut, kesti mun ajoittaista kiukuttelua jne. jne. Oli siis kaikkea sitä mitä mieheltä halusinkin. Tosin hän on pitkään sairastanut masennusta ja olisikin mielenkiintoista tietää miten tämä sairaus edetessään vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen. Osaisi ehkä ymmärtää toista paremmin. En halua kuitenkaan polttaa siltoja takanani vaan haluan että voimme olla eksän kanssa ystäviä joskus tulevaisuudessa.
Joku kirjoitti, että olisi kiva, jos olisi olemassa joku laitos johon mennä itkemään itkut ja nukkumaan pahan olon pois. Sitä toivon välillä itsekin. Olisi mukavaa jos voisi vaan pysäyttää ajan hetkeksi ja unohtaa kaikki velvollisuudet. On niin raskasta yrittää keskittyä johonkin koulutehtäviin tai ruoan laittoon kun elää kuin sumussa.
Onneksi olen törmännyt tämän tapauksen myötä paljon saman kokeneisiin ihmisiin ja saanut sitä kautta vertaistukea ja lohtua; tämä palsta yhtenä tärkeänä osana prosessissa. Kai ero on vain nähtävä jonkun uuden alkuna eikä niinkään vanhan tutun ja turvallisen loppuna. Aika saisi vaan kulkea vähän nopeammin..
varmaan osaa varoa etukäteen vaan aika sen näyttää mikä on miehiään!(/naisiaan)tosin kokemus opettaa aina vähäsen siis jos huomaa toisen luonteessa jotain,ni voi ruveta jo epäilee hyvissä ajoin että puihin menee,mutta harvemmin sitä alussa huomaa(kaikki kun on niin täydellistä);) minäkin voisin maksaa kynpin jos joku keksis miten sais tän nauhan pois päästä pyörimästä,mut ei tähän auta ku aika!(arvet voi jäädä silti)
Kuulostaa niin hankalalta tuo luotettavan puolison löytäminen ja tunnistaminen, että taidan unohtaa suhteet vähäksi (tai pitkäksi) aikaa kokonaan. Ei sillä että uudet ehdokkaat oven takana koputtelis..onneksi.. Pitää vaan keksiä joku lievitys tulevaan hellyydenkaipuuseen ja halipulaan. Kai tuo koiranpentu ajaa sen asian toistaiseksi.
sen asian mainiosti.se nimittäin EI PETÄ EIKÄ JÄTÄ!! mut ei kai se kuitenkaan iha samalta tunnu ku joku luttaa oikein kovasti=/ uusia ehdokkaita mietitään vasta sitten,ku vanha on valunu jo viemäristä alas! ja sithä myö vasta otetaaki HYVÄT EHDOKKAAT viereemme! vai mitä?
En nyt avaa kyynelten tulvaportteja miettimällä kuinka ihanalta se tuntuu, kun on joku joka halaa ja ottaa syliin rankan päivän jälkeen.. Valitettavasti koira ei ole ihan sama asia, mutta onhan se mukavaa joka tapauksessa, että joku odottaa kotona ja on aidosti iloinen saapumisestani.
Kummallista kuinka mielipaha ja ikävä vanhaa tuttua kohtaan vievät toimintakyvyn melkein totaalisesti. Vaikka kuinka yrittää asioita järkeillä, niin suru vain valtaa mielen. Sitä toivoisi, että eron toisesta osapuolesta tuntuisi yhtä pahalta ja lamaannuttavalta, mutta taitaa tuo miesten yleinen selviytymiskeino olla etsiä heti perään uusi lohduttaja. Tosi ainutlaatuinen olo..
taisit käsittää väärin..tässä voi mennä vielä pitkä aika surressa.tiedän vaan jo ed.kerrasta ettei sitä pettäjää kannata jäädä kaipailemaan(se ei ole sen arvoista),kun kerta valheessa elettiin..ystävät ne on minuakin ottanu niskasta kiinni ja vieneet melkein väkisin juttusille ja se on kyllä lohduttanut TOSI paljon..muuta lohtua ei tarviikkaan!! toiv.sinulla on myös HYVÄ ystävä jolle kertoa ja joka jaksaa kuunnella pitempiäkin versioita tapahtuneesta..jaksamista edelleen! ps.se toinen osapuoli saa vielä pahan palkkansa,mutta sinä saat paremman(uskotaan niin) =/
Onhan siinä toivossa hyvä elää, että tästä kaikesta seuraa jotain elämää suurempaa hyvää. Ehkä löytää oikeasti suunnan ja tarkoituksen elämälleen, ehkä huomaa kuinka turha osa tätä maailmaa onkaan.. Sitä kun on elänyt epäterveellisessä riippuvuussuhteessa, niin luopumisen tuska on valtava. Mistä syystä sitä nyt alkais elämään, kun ennen on elänyt toisen ihmisen ja suhteen kautta? Parisuhde on vaan mulle vähän liian tärkeä osa elämää.. Ei osaa olla ilman, mutta ei ole myöskään ketään jonka kanssa olisi. Ei tuu mitään..
Mietin että onkohan minunkin suhde ollut "epäterveellinen riippuvuussuhde". Koskaan aikaisemmin ennen ole ollut kyllä yhtä epävarma suhteen laadusta. Minullekkin suhde on ollut kaikki kaikessa. Totta on ettei pitäisi rakastua ettei joutuisi kärsimään. Kummallisen vaikea on päästää toinen irti vaikka kuinka on tullut loukatuksi. Muutamaan lähivuoteen on mahtunut muutakin surua ja painokin on siinä sivusssa hivunnut ylöspäin. Kun on surullinen ei paino ole minusta tärkein asia elämässä. Olen naisellisen pyöreä ja ainakin aikaisemmin olen tuntenut itseni ihan kivaksi.
Suhde loppui lopullisesti siis viikonloppuna ja muutama päivä on eletty eteenpäin. Unet parina viine yönä ovat jääneet todella vähiin.Mielialakin vaihtelee kuin vuoristorata.
Ja tällä hetkellä uskon voimakkaasti että löydän vielä itselleni ihanan minulle sopivan kumppanin. Mutta missä se on...
Ihmettelen mikä on tämän kaiken tarkoitus... Vai saako paha palkansa koska en ole itsekkään ollut joskus nuorena "puhdas pulmunen". Luonteeltani olen kiltti ja minusta tuntuu että jotkut ihmiset saavat "kiksejä" päästessään satuttamaan minua.
Haluaisin tavallaan olla samallainen paskiainen mutta sitten en voisi olla itsestäni ylpeä. Joten pysyn tälläisenä kuin olen.
Mietin ex-miestäni joka sanoi ettei rakasta minua,
eikä ketään muutakaan että miksi hän loukkaa minua kun yritän "jutella aikuismaisesti" En tiedä ollenkaan puhuukohän totta kun yritän kysyä eri asoita. Helvetin vaikeeta sanon minä!
Minunhan piti olla ottamatta yhteyttä mutta pakko oli eilen soittaa. Vähä helpotti omaa oloani mutta mitään selventävää vastausta en saanut. Jos toinen vain on yksinkertaisesti ihastunut nuoreen nättiin naiseen eikä tahdo sitä tunnustaa.
Ja voihan olla hyvä etten tiedä mitään muuta pahempaa. Haluaisin vain kiskaista sydämmeni irti ja lähteä etsimään omaa elämääni. Huh, nyt ei jaksa kirjoittaa enempää.
Tai no sitä ihmettelen miksi en osannut elää oikein omaa elämää hänen kanssaan.En halunnut käydä ilman miestäni ravintoloissa enkä oikein missään. Ex-miehelle oli tärkeää päästä joskus miesporuk. ravintolaan yms.
kuulostaa tutulta tarinasi! Minulle kävi AIVAN samalla tavalla kolmisen viikkoa sitten. Baarista oli löytynyt uusi nainen, minulle vain exä ilmoitti asian yhtenä iltana ja SILTÄ SAMALTA istumalta lähti uuden naisensa luo ja sillä tiellä on. Itse olen aivan rikki, en ymmärrä ollenkaan mitä tapahtui mutta näköjään olen kuitenkin joka aamu jaksanut herätä uuteen päivään. Voimia sinulle ja kaikille muillekin kohtalotovereille!
Sun mies oli onneksi sen verran fiksu, että jätti sut heti eikä pettänyt selän takana. Siitä ne arvet vasta ois jääny. Ois silti kiva tietää, että missä vaiheessa miehet noin keskimäärin ovat tarpeeksi aikuisia elämään parisuhteessa..? Tuntuu, että niin moni mies lähtee toisen naisen perään jossain satunnaisessa tunnekuohussa ilman, että yhtään harkitsevat. Mun miehelläkin tuli joku tarve elää nuoruuttaan uudestaan.. Hoh hoi, olisipa senkin tajunnut etukäteen. Ei tarvis pilata omaa elämäänsä tällaisella masentuneella mielialalla ja kaipuulla. Jaksamista sun arkeen, kai tämä tästä lähtee vielä joskus sujumaan ilman ahdistuksia.
En tunne oikeita termejä näille asioille, mutta mun tapauksessa epäterveellinen riippuvuussuhde tarkoitti seuraavaa:
- En nauttinut mistään lomamatkoista tai oikein muustakaan mukavasta tekemisestä ilman avomiestäni
- En todella nauttinut kenenkään muun seurasta ilman avomiestäni
- En tullut hankkineeksi ystäviä tai harrastuksia uudelta paikkakunnalta vaan elin koko ajan avomiehen kanssa
- En kertonut omista asioistani juuri muille kun avomiehelleni
jne.
Näin tiivistettynä avomieheni ja hänen kanssaan puuhastelu oli koko elämäni sisältö ja ilo. Avomies myös tavallaan ruokki tätä koska hänelläkään ei juuri muuta elämää ollut. Eihän tuollainen ahdistava suhde voi onnistua, mutta siitä eroaminen on todella repivää. Koko elämä menee ihan uusiksi ja nautinto asioihin pitää löytää jostain ihan uudesta paikasta.
Kaksi ensimmäistä asiaa oli kuin minulla. Ystäviä nään töiden merkeissä ja on ainakin yksi harrastus minulla oli jossa mies ei ollut mukana. Yritin kyllä saada häntä mukaan mutten saanut. Jälkeenpäin olen miettinyt että hän oikean naisen seurassa varmaan olisi tätä samaa lajia harrastanut. Tänä 1,5-2v aikana minulla oli hirveä kiire hänen luokseen aina kun oli mahdollista, Ja koko aika ollaan melkein asuttu/ oleskeltu yhdessä. Ihmettelin et miten hänelle kaverit ja jotkut omat jutut oli niin tärkeitä. Ja pitää niitä ollakkin.
niin - kyllä me vielä joku päivä noustaan vaikka nyt tuntuu aika toivottomalta. Minä hakeuduin terapiaan ja lääkityskin aloitettiin - pakko ainakin nyt tässä akuutissa vaiheessa koska päivät menevät vain itkemiseen ja yöt ahdistuneena valvomiseen. Käytännön asioihin pitäisi jaksaa tarttua jossain vaiheessa, kai on vain pakotettava itsensä liikkeelle ja yritettävä katsoa eteenpäin, ei kai tässä muuta neuvoa ole. Oikein paljon voimia ja jaksamista sinullekin.
Omat jutut molemmilla parisuhteen osapuolilla on kyllä erittäin tärkeitä. Sen tulin huomanneeksi kantapään kautta. Kun on tottunut vaan olemaan toisen kanssa kotona, niin siitä tavasta irrottautuminen ei olekaan niin helppoa. Meidän tapauksessa se näköjään vaati avoeron. Tarpeellinen kasvunpaikka molemmilla edessä, mutta toisaalta harmittaa, kun piti juuri tämän miehen kanssa se kokea. Olisi muuten ollut juuri sopiva minulle. No, aika näyttää mitä tapahtuu.
"If you love someone, set them free. If they come back they're yours; if they don't they never were."
-Richard Bach
Olen itse vältellyt tässä kriisissä terapiaan menoa, vaikka joskus aiemmin olenkin psykologille käynyt juttelemassa. Ehkä terapia noin muuten tekisi hyvää, kun yleensäkin olen tällaiseen riippuvuussuhteeseen joutunut. En haluaisi toistaa virhettä tulevaisuudessa.. Ymmärrän kuitenkin sun tuntemukset hyvin. Mikään ei vaan aluksi jaksa kiinnostaa ja niitä ikäviä ajatuksia ei saa pois päästä sitten millään, varsinkaan illalla hiljaisuudessa, kun pitäisi yrittää saada unen päästä kiinni.. Muista silti itkeä kun itkettää, jossain vaiheessa se helpottaa. En itsekään enää ratkea niin helposti ja koulussakin kykenen olemaan ilman nieleskelyä. Tälle palstalle kirjoittelu on myös terapeuttista. Ihanaa kun niin monet jaksavat vastailla!
aamulla kun herään ensimmäisenä tänne katsomaan onko tullut vastauksia, uusia kirjoituksia... sama toistuu päivällä kun tulen kotia, illalla ja yölläkin kun en saa nukutuksi. kun ihastun on joku aina samalla tavalla mielessä.rikottu84 olisitko halunnut vaihtaa sähköpostios? (vaikka voi kyllä näinkin kirjoitella)
Huomaan itsekin olevani koukussa tähän palstaan. Jatkuvasti pitää tarkistaa mahdolliset uudet viestit ja jotenkin se on niin lohduttavaa, kun huomaa, että sellainen on tullut. Yritän jo tietoisesti vältellä koneelle menemistä, mutta eihän siitä mitään tule. Helposti vaipuu ikäviin aatoksiin, jos vain istuu jossain muualla lukemassa tai katsomassa televisiota. Täällä myös tuntuu, kuin olisi paljon ihmisiä ympärillä eikä yksinäisyys ole niin päällekäyvää.
Periaatteessa voisinkin antaa sähköpostiosoitteeni, mutta olen tullut siihen tulokseen, että tämä palstalle kirjoittelu on kuitenkin enemmän mun juttu. Jotenkin työlästä se sähköpostien vaihto, kun tuntuu, että ei aina jaksa mennä keittiöön syömäänkään.. Täällä ei ole niinkään mitään "velvollisuutta" vastata. Minulle tulee aina niin huono omatunto, kun olen laiska vastaamaan ihmisten maileihin. Kiitos kuitenkin ehdotuksesta. Mukavaa, että tunnet samanhenkisyyttä kanssani. En ehkä ole aivan yksin ajatuksineni.
Mun mussukkani ilmoitti reilu kuukausi sitten, että ei ole enää kipinää ollut vähään aikaan. 9 vuotta oltiin kimpassa.
Oli hankkinut toisen miehen jo alkukesästä, onhan se mukavampi lähteä kun on lämmin vuode toisaalla odottamassa. Molempien kanssa oli tuota seksipuoltakin harjoitettu, ei huomannut kaksoiselämää meidän sänkykammarissa ei.
Eli viestin punainen lanka oli se, että kyllä naisetkin osaavat olla kylmiä. Miehet pettävät todennäköisesti tyhmyyttään, mutta naiset tekevät sen suunnitelmallisesti ja laskelmoidusti.
vähän samanlainen tarina. tosin meillä on jo yksi yhteinen lapsi ja toisen laskettu aika on 4viikon päästä. olen miettinyt jos olisin yksin (ei siis vielä lapsia) olisin lähtenyt suhteesta jo aika päiviä sitten. mieheni lähetteli ympäriinsä viestejä vaikka minne ja aina kiisti tehneensä niin. kerran testasin häntä, ostamalla iste prepaid liittymän ja tekstasin hänelle muutaman päivän ajan. se satutti millasia viestejä sieltä tulikaan. kun en enään jaksanut salata tota että se olin minä ketä sille tekstaili, töksäytytin asian suoraan päin naamaa. ensin avokkini oli kuin puulla päähän lyöty ja lopuks haukku mut, suuttu ja lähti ulos. ei suostunut koko asiasta enään puhumaan ja tokas vaan ettei hän ole tehnyt mitään muuta kuin vaan lähetellyt viestejä. viesteissä ehdotteli moneen kertaan jopa tapaamista ym. mun mielestä tuo meni kyllä pettämisen puolelle. nyt tuon tapahtuman jälkeen ei tietääkseni ole mitään vastaavaa käynyt mutta mitä sitten kun tulee taas uusi kerta? olen ihan rikki. muutenkin suhteemme on mennyt alamäkeä jo pari vuotta. ei lähisyyttä, edes seksiä vaikka joskus sitä haluaisin, ei pienintäkään kiinnostusta mua kohtaan, muistaa toki sanoa noin kerran kuukaudssa että muka rakastaa mua (teot kyllä puhuvat puolestaan). en todellakaan tiedä kuinka tästä jatkaa eteen päin vai jatketaanko ollenkaan....
Itsekin olen monta kertaa miettinyt, että eihän nämä mun eksän tekemät asiat nyt niin kamalan pahoja ole ja että ehkä voitais vielä sittenkin jatkaa. Mutta lopulta kuitenkin onneksi järki on tullut peliin mukaan ja sysännyt älyttömät tunteet sivuun. En vain kykene olemaan sellaisen ihmisen kanssa, joka ei luota minuun tai rakasta minua tarpeeksi ollakseen rehellinen. Aika loukkaavaa oli kuulla eksältäni, että asiat nyt vain täytyi sanoa mulle sillä tavalla ettei tulis riitaa tai mustasukkaisuuskohtauksia. Eli toisin sanoen valehdella.
Olisihan se hienoa, että kumppanin ei tarvitsisi todistella omaa arvoaan sinkkumarkkinoilla tai pönkittää surkeaa itsetuntoaan olemalla yhteydessä vieraisiin naisiin. Se vain taitaa olla aika turha toivo nykyajan nuorten miesten kanssa. Tosin mun eksä on kuitenkin jo (vai vasta) 26-vuotias, joten näköjään aikuistuminen kestää joillakin vähän kauemmin.
Mitä halusin tällä paatoksellani sanoa on se, että älä hyvä ihminen riko itseäsi sellaisessa suhteessa, missä sinua ei kohdella arvosi mukaisesti. Hankalaahan se lähteminen varmasti on lasten takia, mutta mukavampi lapsillakin olisi varmasti kasvaa rakastavassa ja tasapainoisessa kodissa. Se irti päästäminen on kyllä todella vaikeaa ja tuskaista, mutta joskus oma mielenterveys vain vaatii sitä. Parasta tietty olisi, että suhteenne löytäisi uuden suunnan ja oppisit taas luottamaan ja antamaan anteeksi, mutta kannattaa kysyä itseltään, että pystyykö siihen oikeasti. Minä en tällä erää pystynyt. Voimia!
olemme sitten suurin piirtein saman ikäinen pari. itse 23v ja mieheni 26v. sekin tekee päätöksen teostani vaikeeta koska mieheni on todella hyvä isä, rakastaa ja hoitaa lastaan esimerkillisesti, käy töissä, tekee usein pitkääkin päivää jotta pärjättäisiin taloudellisesti ja minä voisin hoitaa lapsia kotona niin kauan kun pärjäämme yhden ihmisen tuloilla. ei ryyppää eikä muutenkaan käy juuri missään mutta hän on vaan niin kylmä minua kohtaan. toki meilläkin on omat riitamme olleet ja suuret ne olivatkin mutta se on sitten asia erikseen. muuten olen tyytyväinen suhteeseeni mutta joka päivä se tulee mieleen että mitäs jos taas käy niin kuin on käynyt... elää päivästä toiseen pelossa. mieheni ei halua ymmärtää kuinka suuri asia se on minulle ja (hänelle se on omien sanojensa mukaan vain ajanvietettä kun on hiljasta töissä. se on niin väärin. olenkin monesti sanonut että jos sä rivoja viestejä/kuvien tai videoiden vaihtoa haluat, niin mulle voi kyllä viestiä laittaa ja varmasti samalla mitalla annan tulla takasin. mielikuvitukseni kun tuossa asiassa ei ihan heti lopukkaan :) joskus se on auttanut mut ei aina. no ehkä se aurinkokin joskus paistaa risukasaankin ja suhteemme alkaa jälleen toimia niin kuin pitääkin jollei tässä eroa tule. en niin helposti haluaisi luovuttaa koska kaikesta huolimata rakastan miestäni (ja myönnän etten sitä ehkä aina ole itsekkään osannut näyttää).
voimia myös sinulle! :) ihanaa kun joku ymmärtää :)
Kannattaa tosiaan punnita hyvät ja huonot puolet ja miettiä tarkkaan ennen kuin tekee eropäätöksen. Hienoa, että sinulta löytyy halua pysyä suhteessasi ja toivottavasti myös intoa yrittää korjata epäkohdat. En ole itsekään ollut suhteessani mikään täydellinen puoliso ja ymmärrän toisaalta myös eksääni. Silti olisin mielestäni ansainnut vähän parempaa kohtelua, kuin mitä sain. Itse kun olen sitä mieltä, että suhteessa ollaan avoimia ja kerrotaan toiselle, jos ei ihan kaikkea niin ainakin melkein kaikki. Ehkä mun käsitys on jotenkin vanhanaikainen. Pitäis olla vaan onnellinen, kun mies ei ryyppää ja riehu, vaikka muuten satuttaa.
Toivottavasti te kuitenkin selviätte vaikeiden aikojen yli ja onni palaa suhteeseenne. Olis tosi ikävää, jos sinä jäisit ihan vaille rakkautta ja hellyyttä, vaikka lapset sitä saavatkin. Olet kuitenkin varmasti rakastamisen arvoinen :) Tosiaan mukavaa, kun joku ymmärtää.
Kylläpä tuntui hyvältä lukea tätä keskustelua, kun huomasi, että kohtalotovereita löytyy muualtakin. Oma tilanteeni on nimittäin hyvin samanlainen kuin sinun... Vain sukupuolet ovat kääntyneet päinvastaisiksi.
Kaksi ja puoli vuotta (joista viimeinen vuosi myös asuttiin yhdessä) ehdittiin seurustella tyttöystäväni kanssa, kunnes kaikki kaatui tuossa ihan muutama päivä sitten. Meillä oli ollut vaikeaa jo viimeisen puolen vuoden ajan, mutta jotenkin kaikesta huolimatta sitä halusi uskoa, että vielä kaikkii kääntyy paremmaksi. Että rakkaus voittaisi. Mutta tuossa pari päivää sitten hän kertoi löytäneensä uuden unelmiensa miehen kolme viikkoa sitten ja haluavansa eron.. Ei kuulemma voinut olla oma itsensä kanssani. Senkin sitten sain selville, että oli jo ehtinyt pettää minua selkäni takana jo aiemminkin. Se kyllä lisäsi tuskaa entisestään... Meillä oli siis mennyt huonommin jo pitempää, mutta siltä sitä vaan halusi uskoa sokeasti parempaan, vaikka tiesi, että tämä päivä koittaa ennemmin tai myöhemmin.
Tämä vielä sattui olemaan elämäni ensimmäinen kunnon rakkaus. Ei voi muuta sanoa kuin, että kyllä tekee kipeää. Opiskelua pitäisi jotenkin yrittää jaksaa jatkaa, mutta tuntuu, ettei voimia vaan ole mihinkään.. Tentitkin painaa päälle. Ja minullakaan ei täällä opiskelupaikkakunnalla ole sellaisia ystäviä, kenelle voisi kunnolla puhua. Tuntuu todella yksinäiseltä. Vanhojakin ystävyyssuhteita on hieman tullut viime aikoina laiminlyötyä, mutta niitä sentään onneksi on. Mutta nekin ovat kaukana. Kaikkein eniten kaipaa sitä toisen läheisyyttä ja läsnäoloa...
Huoh.. kai tämä tästä joskus helpottaa, mutta nyt sitä tuntee olevansa aika pohjalla. Nukkumisesta ei meinaa mitään tulla, mutta pakko se on kai mennä yrittämään.. Jaksamisia kaikille!
Hei Viilee, kiva kun kerroit tarinasi. Toivottavasti helpotti edes vähän. Aika mielenkiintoista kyllä huomata kuinka monet ihmiset kärsivät näistä erovaikeuksista lähes samaan aikaan. Mukavaa, kun on ihmisiä joiden kanssa jakaa ajatuksia ja ahdistuksia ja jotka ihan oikeasti tietävät mistä on kyse.
Siinä (tässä?) pahimmassa vaiheessa, kun ero on vielä tuore, tämä on erityisen hyödyllistä. Tietää, että muutkin pyörivät illalla sängyssä eivätkä saa oikein mitään tehtyä, syömisestä puhumattakaan. Itselläni motivaatio koulunkäyntiin on edelleen aika heikko. Jotenkin se tuntuu niin toisarvoiselta asialta elämää suurempien tunneahdistusten rinnalla. Surut pitää tietysti ensin surra pois, ennen kuin voi täysipainoisesti taas paneutua arkiasioihin.
Todelliset ystävät olisivat tässä prosessissa kultaakin kalliimpia, mutta minullakaan ei sellaisia ole, ainakaan tällä paikkakunnalla. Kaikki lapsuudenystävät ja vanhat koulukaverit jäivät tänne muuttaessani. Uskon, että tämän prosessin läpikäyminen vahvistaa minua ihmisenä, ehkä vielä erityisen paljon, kun käyn tätä läpi hyvin pitkälti yksin. En kyllä varmaan edes oikein osaisi purkaa näitä asioita muille.
Luulen, että minulla on nyt paljon enemmän eväitä onnistua mahdollisissa tulevissa parisuhteissani, kun osaan välttää tiettyjä virheitä ja ymmärrän että hyvän parisuhteen ylläpitäminen vaatii työtä ja uhrauksia. Huonoa kohtelua puolestaan en aio jatkossakaan sietää. Muista sinäkin Viilee, että tyttöystäväsi ei ollut arvoisesi eikä todennäköisesti rakastanut ja kunnioittanut sua tarpeeksi, koska kykeni loukkaamaan niin pahasti. Tiedän ettei se lohduta nyt, kun kaipaa niin kovasti toisen kainaloon ja haluaisi, että asiat olisivat taas hyvin, mutta myöhemmin siitä ajatuksesta ehkä saa voimaa. Tsemppiä kuitenkin koulunkäyntiin ja sydänsuruista toipumiseen! Anna itsellesi aikaa.
Se on kyllä jotenkin hassua (ja lohdullista) miten samankaltaia tilanteita toisilla on meneillään juuri samaan aikaan. Välillä tosiaan tuntui, tänne kirjoittaneiden mietteitä lukiessa, että aivan kuin olisi omia ajatuksia lukenut.
Taas toisaalta se on aika pelottavaakin. Näinkö paljon niitä epärehellisiä ihmisiä riittääkin?! Omaan ajatusmaailman pettäminen esimerkiksi ei vain sovi millään tavalla. Se on vaan jotain sellaista mitä en koskaan pystyisi tekemään, enkä käsittämään. Kyllä on niiden ihmisten arvomaailma jotain aivan muuta kuin omani. No meitä on moneen lähtöön, sille ei kai minkään mahda.
Kun nyt vain nopeasti pääsisi tämän pahimman vaiheen ohi. Tänne kirjoittamisesta ja muiden mietteiden lukemisesta on paljon apua. Kumpa saisi käännettyä kelloa muutaman kuukauden eteenpäin. Tai saisi edes nukuttua yöt kunnolla ja tämän fyysisen pahan olon katoamaan. Jotenkin ei yhtään osaa edes arvioida, että miten kauan toipumiseen menee, kun aiempia tämän kaltaisia kokemuksia ei ole takana. Varmasti menee pitkään. Ja se ei kyllä lohduta ei sitten yhtään.
Jos jotain positiivista pitää etsiä, niin uusia elämänkokemuksiahan tästä syntyy. Ja niin kuin sanoit, näiden kokemusten jälkeen olemme taas vahvempia ihmisinä. Siihen on pakko uskoa.
minäkin tässä mietin kuinka montaa ihmistä petetään juuri tällä hetkellä..grrr kolmas suruviikko vasta alussa ja v**utt*a iha simona minkälaiseen saastaan oli kätensä(ja vähän muutakin)liannu! posiitivista on se etten viime yönä nähny unta tästä"kultinuppelista"joka oliki sit eka kerta hyvästien jälkeen.luulishan ton jo riittävän ku päivät miettii mitä kakkaa se teki ettei tarviis öitä enää riivata..eikä käännetä sitä kelloa etiäpäi vaan itketään ja kärsitään ja paikataan sydän kaikessa rauhassa! näin meistä tulee entistä vahvempia ja virheistä opittuamme emme anna sydäntämme sikojen ruuaksi! emmehän? ..ja annetaan nyt niitten ex.saastojen nauttia ku"sitä" niin halusivat,ei sitä kuitekaa kauaa kestä,sillä jos valheesta aloittivat(niinkuin minun tapaukses),ni siiheen se myös todennäköisesti päättyy(sitten vasta hymyilläänkin)..
"Viimeksi kun olimme eroamassa, niin ajattelin, että en kelpaa enää kenellekään ja ennen kaikkea että en halua enää ketään muuta. Nyt ne tunteet ovat muuttuneet enemmänkin tunteeksi, että luottamukseni arvoisia miehiä ei ole olemassakaan. Internet ja kännykät yms. ovat liian suuria houkutuksia nykyajan nuorille miehille, jotta he pystyisivät olemaan vain yhden naisen kanssa. Varmasti joku sanoo, että ei kaikki miehet ole sellaisia, mutta totta puhuen uskon vasta kun itse näen."
Itsellä siis aivan tarkalleen samanlaisia kokemuksia/ajatuksia sillä erotuksella että olen mies joka ei usko että vastaavanlaisia naisia on olemassa... =(
Uskon, että opin vielä olemaan yksin ja nauttimaan olostani. Uskon, että pääsen eroon läheisyyden ja kumppanuuden kaipuustani. Uskon, että riippuvuus toisen ihmisen läsnäolosta on voitettavissa. Jos eteeni sattuu joskus tulemaan mies, joka on luottamukseni arvoinen, niin en pane pahakseni, mutta etsimään en aio ruveta.
Olen huomannut, että motivaatio on elämässä erittäin tärkeä asia. Itse en ollut eksälleni tarpeeksi suuri motivaatio oikeastaan mihinkään, mutta muut ihmiset (naiset) saivat hänet kyllä toimimaan. Suhteemme aikana minä olin loppuvaiheessa se joka hoidin kaikki yhteiset asiat ja mies ei tehnyt juuri mitään yhteisen hyvän eteen. Oli niin masentunut ja voimaton.. Oli kuitenkin energiaa touhuta muiden kanssa ja esim. hommata salainen puhelinliittymä..
No niin, kirjoitukseni meni vähän ohi aiheen, mutta haluan vain sanoa, että opettele olemaan itseksesi ja viihtymään, niin se uuden naisen löytäminen ei ole ehkä enää niin välttämätöntä. Toivottavasti silti uusi onni tulee kohdallesi vielä joskus tulevaisuudessa. Omien jalkojen varassa on hyvä seistä, kunhan saa ne ensin kantamaan..
Mitä sitten oikein teit?
Miten niin mitä oikein tein?