Olen 30-vuotias nainen. Elin 11 vuotta väkivaltaisessa parisuhteessa. Erosta on nyt kulunut 1v ja 3kk.
Haluan kirjoittaa tämän rohkaisuksi niille naisille, joille parisuhdeväkivalta on arkipäivää. Vaikka Sinusta nyt tuntuisi, ettet koskaan pääse siitä helvetistä pois, se on mahdollista. Minä pääsin. Hengissä.
Tapasin mieheni ollessani 18-vuotias. Mies saman ikäinen kuin minä. Suhteemme alku oli kiihkeä, täynnä intohimoa. Menimme kihloihin vain parin kuukauden seurustelun jälkeen. Pian tulin raskaaksi (poika nyt 11v). Miehen mustasukkaisuus oli nähtävissä heti alussa, en tosin osannut olla varuillani, koska minulla ei tuolloin ollut kokemusta sairaalloisesta mustasukkaisuudesta (toisin kuin nyt...).
Mies oli "tunneihminen", osasi näyttää rakastavansa, puhua tunteistaan. Näin jälkikäteen ajateltuna se puhuminen tosiaankin oli VAIN HÄNEN tunteistaan, hänen ajatuksistaan, hänen haluistaan ja tarpeistaan. Jotta tarinani vielä tästä monimutkaistuisi, exäni käytti koko yhdessäolomme ajan suonensisäisiä huumeita, jotka mielestäni lisäsivät ja pahensivat väkivaltaa.
Väkivalta tuli suhteeseemme raskausaikana. Hän hakkasi minut aivan järkyttävän näköiseksi, molemmat silmät mustina, kasvot turvoksissa jne. Syynä tähän hänen mustasukkaisuus-epäili minun pettäneen häntä (olin viimeisilläni raskaana!). Hän tarkkaili minua jatkuvasti, vahti menemisiäni, vaati selonteon jokaisesta hetkestä, jota en ollut hänen kanssaan. En halunnut tavata enää ystäviänikään, koska joka kerta jonkun ystäväni luota tultuani alkoi kuulustelu: ketä siellä oli, mitä puhuitte, tapasitko tuttuja matkalla jne. Aina piti olla tavoitettavissa. Ellen ollut, olin huoraamassa. Kaupassa käyntiin oli varattu tietty aika, jos en annetussa ajassa ehtinyt kotiin, olin ollut huoraamassa. Työmatkaan oli myös tietty aika, hän vahti kellon kanssa kotona mihin aikaan tulin.
Minun piti antaa tarkkoja selvityksiä myös entisestä elämästäni, monenko miehen kanssa olin ollut, mitä olin heidän kanssaan tehnyt, olivatko he hyviä sängyssä, minkä kokoinen kelläkin oli ollut jne. Näitä kuulusteluja saattoi kestää läpi yön. Ja jos en osannut vastata tai en muistanut (yli 10 vuoden takaisia asioita), olin epärehellinen huora. Ja taas tuli turpaan. En pysty mitenkään kuvailemaan sitä pelon ja kauhun sekaista epätoivon tunnetta, joka minut valtasi, kun tajusin tämän kuulustelun alkavan. Niin käsittämättömän lamaannuttavaa. Ja aina tiesin, mihin se päättyy-minun pahoinpitelyyn.
Pahoinpitelyt raaistuivat ajan myötä. Tai jos sitä ensimmäistä "kunnollista" pahoinpitelyä ei lasketa (raskaana ollessani). Sen jälkeen pahoinpitelytilanteet olivat usein melko lyhytkestoisia, sylkemistä, tukasta repimistä, litsareita kasvoihin, nyrkillä lyömistä käsivarsiin tai reisiin jne. Viimeisimpinä vuosina pahoinpitelyt muuttuivat pitkäkestoisimmiksi ja samalla raaemmiksi. Hän hakkasi päätäni tiiliseinään, pieksi minua hiilihangolla tai muulla käteen sattuneella, istui jopa tunninkin päälläni ja kuristi vähän väliä, potki ympäri kehoa, heitteli pitkin seiniä jne. Tätä kesti yleensä niin kauan, että hän sai haluamansa vastauksen "puristettua" minusta ulos.
Kenellekään en tästä perhehelvetistä kertonut. Läheiset varmasti tiesivät. Häpesin tilannetta ja aina vain toivoin, että kaikki muuttuu paremmaksi. Mies petti minua useaan otteeseen suhteemme aikana. Voi kuinka monta vuotta toivoin, että hän löytäisi jonkun ja jättäisi minut. Tuolloin reilu vuosi sitten hän jälleen petti minua ja tajusin tilaisuuteni tulleen. Ajoin hänet pois yhteisestä kodistamme. Minulla oli vihdoinkin syy lopettaa suhteemme, ihanaa!! Hänelle en olisi koskaan uskaltanut sanoa etten häntä rakastaisi tai että haluan erota. Se ei kerta kaikkiaan sopinut hänelle... Tuo pettäminen oli syy, jonka hän tavallaan hyväksyi. Hän varmaan edelleen luulee, että siihen suhteemme loppui, vaikka pääsyy eroomme oli tuo sairaalloinen mustasukkaisuus, huumeiden käyttö ja väkivalta. Ex muutti suoraan tämän naisen luo, jonka kanssa hän minua petti.
Kun erostamme oli kuulunut vasta pari viikkoa, tunsin itseni niin mielettömän vapautuneeksi ja helpottuneeksi. Olin varmaan jo vuosia tehnyt tuota eroa mielessäni.
Ei koskaan enää...
Tänään tunnen todellakin olevani vapaa. Vihdoinkin.
Haluan kirjoittaa tämän rohkaisuksi niille naisille, joille parisuhdeväkivalta on arkipäivää. Vaikka Sinusta nyt tuntuisi, ettet koskaan pääse siitä helvetistä pois, se on mahdollista. Minä pääsin. Hengissä.
Tapasin mieheni ollessani 18-vuotias. Mies saman ikäinen kuin minä. Suhteemme alku oli kiihkeä, täynnä intohimoa. Menimme kihloihin vain parin kuukauden seurustelun jälkeen. Pian tulin raskaaksi (poika nyt 11v). Miehen mustasukkaisuus oli nähtävissä heti alussa, en tosin osannut olla varuillani, koska minulla ei tuolloin ollut kokemusta sairaalloisesta mustasukkaisuudesta (toisin kuin nyt...).
Mies oli "tunneihminen", osasi näyttää rakastavansa, puhua tunteistaan. Näin jälkikäteen ajateltuna se puhuminen tosiaankin oli VAIN HÄNEN tunteistaan, hänen ajatuksistaan, hänen haluistaan ja tarpeistaan. Jotta tarinani vielä tästä monimutkaistuisi, exäni käytti koko yhdessäolomme ajan suonensisäisiä huumeita, jotka mielestäni lisäsivät ja pahensivat väkivaltaa.
Väkivalta tuli suhteeseemme raskausaikana. Hän hakkasi minut aivan järkyttävän näköiseksi, molemmat silmät mustina, kasvot turvoksissa jne. Syynä tähän hänen mustasukkaisuus-epäili minun pettäneen häntä (olin viimeisilläni raskaana!). Hän tarkkaili minua jatkuvasti, vahti menemisiäni, vaati selonteon jokaisesta hetkestä, jota en ollut hänen kanssaan. En halunnut tavata enää ystäviänikään, koska joka kerta jonkun ystäväni luota tultuani alkoi kuulustelu: ketä siellä oli, mitä puhuitte, tapasitko tuttuja matkalla jne. Aina piti olla tavoitettavissa. Ellen ollut, olin huoraamassa. Kaupassa käyntiin oli varattu tietty aika, jos en annetussa ajassa ehtinyt kotiin, olin ollut huoraamassa. Työmatkaan oli myös tietty aika, hän vahti kellon kanssa kotona mihin aikaan tulin.
Minun piti antaa tarkkoja selvityksiä myös entisestä elämästäni, monenko miehen kanssa olin ollut, mitä olin heidän kanssaan tehnyt, olivatko he hyviä sängyssä, minkä kokoinen kelläkin oli ollut jne. Näitä kuulusteluja saattoi kestää läpi yön. Ja jos en osannut vastata tai en muistanut (yli 10 vuoden takaisia asioita), olin epärehellinen huora. Ja taas tuli turpaan. En pysty mitenkään kuvailemaan sitä pelon ja kauhun sekaista epätoivon tunnetta, joka minut valtasi, kun tajusin tämän kuulustelun alkavan. Niin käsittämättömän lamaannuttavaa. Ja aina tiesin, mihin se päättyy-minun pahoinpitelyyn.
Pahoinpitelyt raaistuivat ajan myötä. Tai jos sitä ensimmäistä "kunnollista" pahoinpitelyä ei lasketa (raskaana ollessani). Sen jälkeen pahoinpitelytilanteet olivat usein melko lyhytkestoisia, sylkemistä, tukasta repimistä, litsareita kasvoihin, nyrkillä lyömistä käsivarsiin tai reisiin jne. Viimeisimpinä vuosina pahoinpitelyt muuttuivat pitkäkestoisimmiksi ja samalla raaemmiksi. Hän hakkasi päätäni tiiliseinään, pieksi minua hiilihangolla tai muulla käteen sattuneella, istui jopa tunninkin päälläni ja kuristi vähän väliä, potki ympäri kehoa, heitteli pitkin seiniä jne. Tätä kesti yleensä niin kauan, että hän sai haluamansa vastauksen "puristettua" minusta ulos.
Kenellekään en tästä perhehelvetistä kertonut. Läheiset varmasti tiesivät. Häpesin tilannetta ja aina vain toivoin, että kaikki muuttuu paremmaksi. Mies petti minua useaan otteeseen suhteemme aikana. Voi kuinka monta vuotta toivoin, että hän löytäisi jonkun ja jättäisi minut. Tuolloin reilu vuosi sitten hän jälleen petti minua ja tajusin tilaisuuteni tulleen. Ajoin hänet pois yhteisestä kodistamme. Minulla oli vihdoinkin syy lopettaa suhteemme, ihanaa!! Hänelle en olisi koskaan uskaltanut sanoa etten häntä rakastaisi tai että haluan erota. Se ei kerta kaikkiaan sopinut hänelle... Tuo pettäminen oli syy, jonka hän tavallaan hyväksyi. Hän varmaan edelleen luulee, että siihen suhteemme loppui, vaikka pääsyy eroomme oli tuo sairaalloinen mustasukkaisuus, huumeiden käyttö ja väkivalta. Ex muutti suoraan tämän naisen luo, jonka kanssa hän minua petti.
Kun erostamme oli kuulunut vasta pari viikkoa, tunsin itseni niin mielettömän vapautuneeksi ja helpottuneeksi. Olin varmaan jo vuosia tehnyt tuota eroa mielessäni.
Ei koskaan enää...
Tänään tunnen todellakin olevani vapaa. Vihdoinkin.
Vastaukset 11
Vanhimmat
..todellakin selviytyjä ja voit kiittää Luojaamme siitä, että olet vielä hengissä. Aika pitkä aika elää väkivaltaisessa suhteessa, toivottavasti olet saanut terapia-apua ammattilaisilta kaiken kokemasi jälkeen, samoin lapsesi. Tsemppiä sinulle tulevaisuuteesi ja vahvuutta.
ja loppulauseet "Tänään tunnen todellakin olevani vapaa. Vihdoinkin." Mahtavaa! Onnea! Sä selviät!
puolesta! Muista että tuo on varmaan häneenkin jättänyt jälkensä.
Sääli nykyistä rouvaansa...
No olipas äijä - tosiaan suoraan helvetistä.
Ja varmaan sulle on itsestäänselvää että takaisin et ikinä enää mene? Oletteko muuten yhteydessä laisinkaan, onhan teillä yhteinen lapsi tosin?
Joo, kyllä mulle on itsestäänselvää, että tuohon helvettiin en palaa. Sitä paitsi mulla on tällä hetkellä uusi ihmissuhde. Suhde, jossa muhun luotetaan ja jossa mun ei tarvitse pelätä.
Tuntuu ehkä oudolta, mutta mulla on exän kanssa nykyään ihan hyvät välit, hän jopa hoitaa lapsia mun kotona. Yrittää päästä kuiville aineista ja mä olen häntä tukenut. Mutta sitä päivää ei tule, että hänet takaisin ottaisin kun kerran olen eroon päässyt.
Itse olen tilanteessa, jossa väkivalta ei ole päivittäistä, mutta se on tapahtunut kaksi kertaa tämän vuoden aikana. Yhdessä olemme olleet neljä vuotta kohta. Nytkin istun tässä toinen puoli kasvoista hellänä, kun sain melko kovan iskun tiitaina. Ja kävin lääkärissä keskiviikkona ja en voinut uskoa, että käyn siellä kotiväkivallan takia.
Olen aina pitänyt itseäni ihmisenä, joka jotenkin pystyisi välttämään tälläiseen tilanteeseen joutumisen "ihmisestä vaistoamalla".
On tietty riidan aihe, joka johtaa tähän.
Jäikö sinulle mitään pysyviä vammoja pahoinpitelystäsi. Tekstisi oli niin kauheaa luettavaa, että olen todella iloinen, että asiasi ovat nyt paremmin!
Niin, ei meilläkään väkivalta ollut päivittäistä (tuskin olisin hengissä, jos olisi ollut). Tosin kerrat pahenivat ja myös tihenivät ajan myötä. Mutta väkivallan uhka oli olemassa koko ajan. Aina piti olla varpaillaan: varoa puheitaan, sanavalintoja, sanamuotoja, katsettaan, ilmeitään, eleitään jne. Piti pukeutua tietyllä tavalla (ettei vaan ollut liian kireitä housuja, paljastavia/läpinäkyviä paitoja ym.) Ei helvetissä, kuinka minä pystyin elämään sellaista elämää??
Tuntui pahalta lukea tuosta tilanteestasi. Ja se kun kirjoitit, että "on tietty riidan aihe, joka johtaa tähän" - kuullostaa niin (kammottavan) tutulta.
Mitään pysyviä vammoja ei minulle jäänyt, jotain ikuisia muistoja kuitenkin henkisten arpien lisäksi: huulessa pari arpea, yksi lohjennut hammas, päänahassa muutama pieni arpi, joihin hiukset ei kasva ja päässä toisella puolella todennäköisesti ruhjevamman jäljiltä sellainen epätasainen kohta, jonka epäilen tulleen juuri päähän kohdistuneiden iskujen seurauksena. Ajattele, minä en koskaan käynyt lääkärissä väkivallan seurauksia hoidattamassa. Valitin lääkärissä milloin mitäkin, jos oli pakko jäädä sairaslomalle (niskat jumissa, selkä kipeä, vatsatauti jne.)Mutta en koskaan puhunut väkivallasta.
Kerrankin olin mielettömän huonossa kuonnossa, luulen että lantiossani oli tuolloin murtuma (lantio oli _hipaisu_arka ja kauttaaltaan mustana ja turvoksissa) Lopullinen pareneminen vei useita viikkoja. Uskoisin että kylkiluitakin on murtunut pienesti joitakin kertoja. Olen monesti miettinyt, että montakohan vanhaa murtumakohtaa kehostani löytyisi, jos menisin kokovartaloröntgeniin...?
Mutta tuo sinun tilanteesi... Tiedän, kuinka sitä haluaa jollain tavalla vähätellä aina kun tapahtuneesta on kulunut jonkin aikaa, mutta: nyt pitäisi hälytyskellojen soida. On mielestäni typerää neuvoa ihmistä, joka on kokenut parisuhdeväkivaltaa, vain sanomalla "jätä se". Kukaan ei pysty toisen elämää elämään. Olen päättänyt, etten koskaan sano tuota em. lausetta ihmiselle, joka kertoo minulle kokemastaan pahoinpitelystä. Ensinnäkin, jokainen varmasti ymmärtää, myös uhri, mikä olisi se järkevin ratkaisu. Mutta kun usein (lähes aina) siihen liittyy niin monta muutakin asiaa, eikä se lähteminen ole todellakaan helppoa. Minun kohdallani suurin este oli yksinkertaisesti pelko. Se saa ihmisen sietämään yhtä ja toista.
Toivon sydämestäni ettei sinun tarvitsisi enää koskaan kokea väkivaltaa. Hyvää syksyn jatkoa!
Naisen asema fyysisesti heikompana on tosi veemäinen.
Itse olen mies ja minulla on avopuoliso joka käyttää alkoholia ja huumeitakin satunnaisesti.
Henkinen väkivalta on tosi rankkaa kestettävää miehellekin. Osaa hän sanoja käyttää väkivaltaisesti. Yrittää fyysistäkin väkivaltaa, vaan se ei tehoa, koska on yksinkertaisesti liian heikko, että voisi minua satuttaa. Tosin jos saa jotain kättä pitempää se on mahdollista.
Jotenkin miehenä tuo naisen fyysinen väkivalta vain huvittaa. Ei se satuta minua jotenkin se on "sairaan" nautinnollista, kun toinen välittää niin paljon että käy päälle että saa tahtonsa läpi. Tosin se on lopulta varmaan itsellenikin todella sairasta, koska ilmeisesti nautin siitä vallasta, kun toinen on kuitenkin heikompi eikä voi minua satuttaa. Itselläni olisi se valta jos haluaisin. vaan en tarvitse, koska yleensä se onneton satuttaa itseään vielä enemmän kuin minua. potkii kännipäissään ohi ja saattaa osua johonkin kaappiin.
Päihteet tekevät ihmisestä hullun. Itse olen aikaisemmin käyttänyt alkoholia kohtuullisesti.
Tapasin tämän naisen noin 2.5 vuotta sitten. Se oli pihalla päihteistä jo aika pahasti silloin. Oli paremassa kunnossa välillä, ajattelin että tämä suhde tästä lähtee hyvinkin toimimaan, kun sain sen vähentämään alkoholin käyttöä. Mitä ihanin ihminen selvinpäin. Vaan nyt on mennyt pahasti alaspäin, itsekin kesällä tuli otettua alkoholia enemmälti, joten siinä sivussa luisui molempien elämä alamäkeen. Kun toinen on suhteessa alkoholisti tai päihteiden ongelmakäyttäjä, niin siinä sairastuu koko perhe. Helposti vetää mukaansa, ainakin miehen on helppo alkaa käyttämään päihteitä naisen kanssa joka niitä käyttää. Se jotenkin sopii kulttuuriin ja on perinteisesti miehekkäämpää.
Pitää varmaan lopettaa tämä suhde, vaikka toinen roikkuu kuin hullu, etten jättäisi. Eikai sitä säälistä tarvitse toisen kanssa minunkaan olla.
Ei tämmöinen elämä ole mistään kotoisin. Aivan pers..eestä suoraan sanottuna. Sairasta!
Hienoa! Onneksi olkoon! Mutta: hoida nyt itsesi kuntoon. ei tuollainen elämä ole jättämättä jälkiä psyykeesi. traumaattiset kokemukset ovat varastoituneena sisällesi ja tulevat sieltä esiin tavalla tai toisella vuosien myötä. Mene siis nyt heti terapiaan, mieluummin ammattitaitoisen TRAUMAterapeutin luo...
Pelottavaa. Olen nimittäin mieheni kanssa tilanteessa "kerro kaikki mitä on tapahtunu aikaasemmas elämäs". Asennot, orgasmit ym. ja sama on tuo että jos en muista niin pettäny oon eherottomasti