Tarinamme on tällainen.
Kun kohtasin vaimoni ensikerran työpaikka kierroksella.Hän oli edessäni ja meille esiteltiin toimitusjohtajan toimistoa.Hän seisoi oven suulla enkä nähnyt hänen takaansa yhtään mitään.Kurkkasin hänen olkansa yli sinne toimistoon ja samassa tunsin ihmeellisen väreilyn.Niskakarvani nousivat pystyyn ja minulla oli outo tunne sisälläni.Samassa vaimoni kääntyi ja hymyili minulle hölmistyneen näköisenä.Se oli se hetki kun rakastuin häneen silmittömästi,vaikka en tuntenut häntä ollenkaan.Yritin päästä asiasta yli ja taistelin tunteitani vastaan.En pystynyt öisin nukkumaan kun hän pyöri ajatuksissani,enkä pystynyt mitään muutakaan tekemään.Jostain kumman syystä aloin olemaan uskollinen häntä kohtaan vaikka en tiennyt edes tulisimmeko ikinä seurustelemaan.
Meni noin puoli vuotta siinä kärvistellä ja yritimme lähestyä toisiamme puolin ja toisin.Olimme vain niin ujoja ja arkoja,että emme saaneet sanotuksi asioita joita olisimme silloin halunneet sanoa.Lopulta kun rupesimme tapailemaan,paljastui että vaimonikin oli tuntenut tuon väreilyn.Hänkään ei ollut saanut minua mielestään,ja oli ottanut selvää missä asun ja missä käyn vapaa-ajallani.
Hän oli etsinyt minua yhdestä ravintolasta jossa tiesi minun käyvän.Siellä me sitten lopulta kohtasimme ja nyt olemme olleet yli kahdeksan vuotta yhdessä.En ole ikinä kokenut lähellekkään samanlaista kuin mitä meillä vaimoni kanssa on.
Minua kiinnostaisi tietää onko kenelläkään samanlaisia kokemuksia,tai onko ketään tuntenut tuollaista väreilyä kenenkään lähellä?
Staattista sähköä se ei ollut ja siitä voin laittaa pääni pantiksi.
Kiitoksia vastauksista etukäteen ja kiitos jos jaksoitte lukea!!!!
Kun kohtasin vaimoni ensikerran työpaikka kierroksella.Hän oli edessäni ja meille esiteltiin toimitusjohtajan toimistoa.Hän seisoi oven suulla enkä nähnyt hänen takaansa yhtään mitään.Kurkkasin hänen olkansa yli sinne toimistoon ja samassa tunsin ihmeellisen väreilyn.Niskakarvani nousivat pystyyn ja minulla oli outo tunne sisälläni.Samassa vaimoni kääntyi ja hymyili minulle hölmistyneen näköisenä.Se oli se hetki kun rakastuin häneen silmittömästi,vaikka en tuntenut häntä ollenkaan.Yritin päästä asiasta yli ja taistelin tunteitani vastaan.En pystynyt öisin nukkumaan kun hän pyöri ajatuksissani,enkä pystynyt mitään muutakaan tekemään.Jostain kumman syystä aloin olemaan uskollinen häntä kohtaan vaikka en tiennyt edes tulisimmeko ikinä seurustelemaan.
Meni noin puoli vuotta siinä kärvistellä ja yritimme lähestyä toisiamme puolin ja toisin.Olimme vain niin ujoja ja arkoja,että emme saaneet sanotuksi asioita joita olisimme silloin halunneet sanoa.Lopulta kun rupesimme tapailemaan,paljastui että vaimonikin oli tuntenut tuon väreilyn.Hänkään ei ollut saanut minua mielestään,ja oli ottanut selvää missä asun ja missä käyn vapaa-ajallani.
Hän oli etsinyt minua yhdestä ravintolasta jossa tiesi minun käyvän.Siellä me sitten lopulta kohtasimme ja nyt olemme olleet yli kahdeksan vuotta yhdessä.En ole ikinä kokenut lähellekkään samanlaista kuin mitä meillä vaimoni kanssa on.
Minua kiinnostaisi tietää onko kenelläkään samanlaisia kokemuksia,tai onko ketään tuntenut tuollaista väreilyä kenenkään lähellä?
Staattista sähköä se ei ollut ja siitä voin laittaa pääni pantiksi.
Kiitoksia vastauksista etukäteen ja kiitos jos jaksoitte lukea!!!!
Vastaukset 13
Vanhimmat
muitakin. Kun aikoinani näin mieheni silmät, olin saman tien myyty. Onnekseni hän tunsi aivan samoin. Ja todellakin, vetovoima oli melkoinen.
Nyt jo yli 20 vuotta onnellisesti naimisissa.
Onnea teille!!!
On mukava välillä lukea onnellisiakin asioita tältä palstalta.Välillä on tuntunut siltä,että täällä ei ole ainuttakaan onnellista ihmistä.
Kiitoksia vastauksesta!!
ja sen todella teen, kun olen lukenut näistä parisuhteista.
Toisaalta, ehkä onnelliset eivät kovin usein näille palstoille eksy. Minäkin olen uusi tulokas, lasteni takia aloin seuraamaan tätä parisuhdetouhua, heille kun kohta on ajankohtaisia nuo asiat.
Ikävä yllätys tämä kieltämättä on ollut, että ihmiset ovat niin onnettomia.
Oikein tai väärin, lapsilleni olen korostanut, että tosissaan kannattaa ottaa vasta kun "jalat menevät alta"
Onnellista elämänjatkoa teille!
Voi etta on mukava lukea, etta joillakin on noin hyvin kaynyt. Itse olen 28 vuotias ja seurustellut muutaman kanssa mutta ei ole kukaan vienyt 'jalkoja alta'. Mutta toiveissa on, etta viela joku veisi! Ihanaa, etta osaatte myos arvostaa onneanne etteka pida sita itsestaanselvyytena.
Oikein hyvaa jatkoa teille molemmille edellisille kirjoittajille!
ensisilmäyksellä oli meidänkin tapauksessamme. En silloin edes tiennyt että tulisin tapaamaan ko. miehen vielä uudelleen samana päivänä! Kului kuitenkin kolme kuukautta kun nyk. mieheni etsi minut lopulta käsiinsä. Nyt olemme olleet viisi vuotta onnellisesti naimisissa.
Kun kaikki ihmiset ymmärtäisivät että täytyy odottaa sitä "oikeaa rakkautta"!
Muistan vieläkin sen tunteen, minkä koin ollessani alkuaikoina mieheni lähellä. Siinä oli jotain yliluonnollista... tai sitten se oli vain kemiaa...
Juu, ei se väreilyä meillä ollut, mutta jotain kummaa se oli. Ensimmäinen suudelma vaihdettiin pari päivää ensitapaamisen jälkeen, 9.6.2000. Yhdessä edelleen, kaiken todennäköisyyslaskennan vastaisesti.
Ihanaa ajatella taas ensitapaamista :D
Minulla kuului vain päässä "klik" ja oli kokonainen olo. Siltä tuntui kun ensimmäisen kerran rakkaani näin. Humahdus vain ja kaikki mikä oli ollut, oli mennyt ja selkeä tulevaisuus edessä. Työn merkeissä mekin. Smana iltana sovittiin punaisesta talosta ja perunamaasta ja vaihdettiin suudelmat, olo oli kuin uudestisyntynyt. Siellä tiellä yhä. Saman katon alle muutettiin muutaman viikon päästä ja sormukset oli tilauksessa ennenkuin täysi kuukausi oli tunnettu. Nyt pari muksua ja koti maalla, viisi vuotta yhteiselämää ja elämää suurempi onni.
***
Ihanaa lukea, että "se oikea" todella voi olla olemassa. Lohduttaa ainakin minua, joka juuri erosin pitkästä suhteesta, koska se vain ei tuntunut "siltä oikealta". Nyt vaan tuntuu niin toivottomalta, kun toinen on kuitenkin niin tuttu ja turvallinen, eikä oikein haluaisikaan enää päästää irti.
On ihanaa kuulla, että se on todella mahdollista tuntea, että se on tässä ja tässä haluan pysyä.
Mietin vaan, että onko ihmisestä kiinni, että pystyy tuntemaan niin, että tässä on se oikea. Pystyykö vain toiset tuntemaan niin. Onko teillä "onnellisilla" ollut aikaisempia, vakavia suhteita, joissa ette ole tunteneet samoin ja myöhemmin vasta kohdanneet tämän nykyisen onnen?
olla pari pidempää suhdetta. Pidempi niistä kesti yli 5 vuotta ja olimme kihloissakin. Jotain tuntui vain puuttuvan. Tuon jälkeen asuin yksin pari vuotta, ennenkuin tapasin mieheni, vuoden suhde siihenkin aikaan mahtui, mahtava kaveri mutta ei se oikea. Yksin asuminen teki hyvää itsetunnolleni ja löysin itseni. Tsemppiä.
Puolisen vuotta sitten tavattiin nettitreffeillä ja tuntikausia kestäneet treffit päättyivät tuliseen suudelmaan. En ollut koskaan ennen kokenut sitä, että suudelma voi viedä jalat alta. Huh - kun ajattelenkin sitä. :)
Kannattaa odottaa sitä, joka todella kolahtaa.
Meillä kävi vähän samoin nykyiseni kanssa. Näimme kuntosalilla ensimmäisen kerran ja molemmat olivat heti kiinnostuneita toisistaan. Näimme sitten siellä viikottain ja vaihdoimme katseita ja välillä muutaman sanankin. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään kun minä olin hieman ujo vielä silloin, enkä oikein näyttänyt kiinnostustani. Sitten tuli niin paljon ohjelmaa etten ehtinyt käydä kuntosalilla enää samaan aikaan, ja kun sitten ehdin, niin tämä mieheni ei siellä enää käynytkään, muut hänen kaverinsa kylläkin. Silloin en tiennyt että hän oli lähtenyt vuodeksi ulkomaille.
Aina kun menin kuntosalille, niin odotin näkeväni hänet siellä, mutta hän ei siellä ollut. Sitten lähdin opiskelemaan toiseen kaupunkiin, ja tämä vähän unohtui, ei kokonaan, mutta kuitenkin ajattelin ettei enää nähdä.
Sitten kuitenkin muutamaan otteeseen ulkona ollessamme törmäsimme, mutta hän oli aina ottanut niin paljon että vain muutama sana vaihdettiin. Sitten kuitenkin kerran näimme ulkona myöskin, niin että kumpikaan ei oikeastaan ollut ottanut mitään. Aloimme sitten juttelemaan, ja siinä vierähtikin koko ilta=) Siitä on nyt sitten 1,5v aikaa, eikä paremmin voisi mennä! Ensitapaamisestamme oli sitten kolme vuotta aikaa, muttei kumpikaan ollut toista kokonaan unohtanut.
Oli kyllä kiva lukea välillä iloisiakin asioita täällä!
Vastaus en ole kokenut.
Vastakysymys: säilyykö "väreily" samanlaisena pitkässäkin suhteessa?
Joissain tilanteissa saattaa vieläkin väreilyä esiintyä,mutta ei niin vahvana kuin silloin ensikerralla.
Vaimoni kun laittaa ruokaa hellan ääressä ja menen halaamaan häntä niin silloin saattaa tällaista lievempää väreilyä tulla.Tai jos olemme olleet erossa pitkän aikaa ja tulen kotiin ja halaan vaimoani,niin silloin yleensä väreilee taas.