Pitkästä aikaa eksyin taas tällekin palstalle.
Olen siis entinen au pair ja lueskeltuani näitä juttuja, mieleeni ponnahti kysymys:
Olenko oikeasti ainoa, joka myöntää olleensa huono au pair?
Olin tottunut asumaan itsenäisesti 3 vuotta ennen au pair-aikaani, lisäksi minulla on edelleen vahvoja ongelmia auktoriteetteja vastaan, eli minun on vaikea ottaa käskyjä vastaan (kaiken lisäksi koin olevani vain yksi lapsi lisää siinä perheessä, minua ei otettu "aikuisena")
Lapset olivat hankalia, en kokenut saavani sitä arvostusta perheen jäseniltä, mikä mielestäni minulle olisi kuulunut. Siivosin yksin koko talon kahdesti viikossa, tosin lasten kanssa vietettyä aikaa oli vähemmän kuin monella muulla, koska he viettivät osan viikosta isällään.
Sain auton käyttööni, kun olin ollut pari kuukautta. Sain pyytää kavereita käymään milloin vain halusin. Sain mennä lähes miten halusin, kunhan ilmoitin minne menen, kenen kanssa olen ja koska palaan takaisin.
Homma kuitenkin keskeytyi, koin oloni huonoksi. En nukkunut. Painoni nousi lähes kymmenen kiloa (puolen vuoden aikana!), itkin joka ilta ikävääni ja pahaa oloa. Vaikka olin "vapaa" tunsin olevani vanki. Hyviäkin hetkiä oli, mutta loppua kohden ne olivat todella harvassa. Sitten ajoin pienenpikkuriikkisen kolarin ja tein päätökseni. Lähden kotiin. Se oli elämäni paras päätös.
Olin huono au pair. Häpeän, koska tiedän, että olisin pystynyt parempaankin. Uskallan myös myöntää sen.
Mutta mitään en kadu.
Olen siis entinen au pair ja lueskeltuani näitä juttuja, mieleeni ponnahti kysymys:
Olenko oikeasti ainoa, joka myöntää olleensa huono au pair?
Olin tottunut asumaan itsenäisesti 3 vuotta ennen au pair-aikaani, lisäksi minulla on edelleen vahvoja ongelmia auktoriteetteja vastaan, eli minun on vaikea ottaa käskyjä vastaan (kaiken lisäksi koin olevani vain yksi lapsi lisää siinä perheessä, minua ei otettu "aikuisena")
Lapset olivat hankalia, en kokenut saavani sitä arvostusta perheen jäseniltä, mikä mielestäni minulle olisi kuulunut. Siivosin yksin koko talon kahdesti viikossa, tosin lasten kanssa vietettyä aikaa oli vähemmän kuin monella muulla, koska he viettivät osan viikosta isällään.
Sain auton käyttööni, kun olin ollut pari kuukautta. Sain pyytää kavereita käymään milloin vain halusin. Sain mennä lähes miten halusin, kunhan ilmoitin minne menen, kenen kanssa olen ja koska palaan takaisin.
Homma kuitenkin keskeytyi, koin oloni huonoksi. En nukkunut. Painoni nousi lähes kymmenen kiloa (puolen vuoden aikana!), itkin joka ilta ikävääni ja pahaa oloa. Vaikka olin "vapaa" tunsin olevani vanki. Hyviäkin hetkiä oli, mutta loppua kohden ne olivat todella harvassa. Sitten ajoin pienenpikkuriikkisen kolarin ja tein päätökseni. Lähden kotiin. Se oli elämäni paras päätös.
Olin huono au pair. Häpeän, koska tiedän, että olisin pystynyt parempaankin. Uskallan myös myöntää sen.
Mutta mitään en kadu.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hyvä kun sait purkaa tänne. Eihän aupairius kaikille sovi. Se on yksi "työ" siinä missä muutkin, ei jokainen jokaiselle alalle sovi. Mitä sitä sitten piinaamaan itseään väärällä alalla. Meillä on aupair, itse en ole ollut aupairina, koska tiesin kokeilemattakin aikoinaan, että itsestäni siihen hommaan ei olisi ollut. Joistain on, joistain ei. Meillä juuri tällä hetkellä sattuu olemaan sellainen, josta siihen todella on. Yritämme auttaa häntä viihtymään parhaamme mukaan.
olen lähdössä aupairiksi ja minua pelottaa että käy juuri niin että olen huono au pair. en pidä siitä että minua käskytellään ja vaikka pidän lapsista en oikein tiedä miten olla niiden kanssa paitsi heittäytymällä itsekin lapseksi. saattaa käydä niin että lapsilla ja minulla on hauskaa mutta unohdan olla vastuullinen ja tehdä ne "vakavat" asiat kuten päiväunille viemisen tai siivoamisen yms. tai jos nimenomaan HALUAN olla yksi lapsista ja tarvitsen aupairperheeni vanhemmilta huolenpitoa.
jos en olekaan vielä valmis itsenäistymään?
Vastuutonta jos näinen ajatuksinesi sitten päätät lähteä. Kasva aikuisemmaksi ja tee muita töitä.
mietipä kaksi kertaa kannattaako sinun lähteä aupairiksi. ensinnäkin kannattaa hankkia lastenhoitokokemusta ensin suomesta niin saat selville tuletko toimeen lasten kanssa jne. mikäli kaikki sujuu hyvin, voit lähteä miettimään seuraavaa askelta eli sitä oletko valmis muuttamaan oman perheesi luota (kirjoituksestasi päätellen asut edelleen vanhempiesi luona) muualle. tätä voit 'harjoitella' esimerkiksi lähtemällä kuukauden reilille tms. itseksesi (ei kaveria mukaan!), vaikkakaan reili ei tietysti vastaa missään nimessä aupair-vuotta mutta tuona aikana voit kuitenkin totutella ajatukseen siitä että olet vieraassa maassa ja 'täysin yksin' - sinun täytyy selviytyä yksin vieraalla kielellä erilaisista tilanteista jne. mikäli edelleen näyttää hyvältä, voisit mielestäni siirtyä pohtimaan mahdollista aupair-vuotta.
kertomasi perusteella et ole mun mielesta huono au pair. sanoit vaan etta et viihtynyt niin kuin en makaan, mut se ei tee musta huonoo. teen kaikki au pairin hommat hyvin, siivoon ja oon lasten kanssa sen mika on kaskettykin. mut en vaan viihdy taalla. koko ajan tulee enemman ja enemman mieli kotiin ja taalla ei kiinnosta olla. en paase perhetta yhtaa lahemmaks ja en tunne oloa kotoisaksi. mut uudet au pairit alkaa silti jattako naitten puheitten perusteella kokematta tata jos on tahan asti kiinnostanut. se on paljon myos siita perheesta kiinni miten aika sujuu taalla. ma vaan ite tajuun et ei taalla oo mitaan jarkee toisten jalkii vaan siivota ja saada niin paskaa palkkaa, kun perhekaan ei oo mikaan mukava
Hei, eihan tuo kuulosta silta etta sina olisit ollut huono aupair, lahinna vaan onneton! Kylla monella aupairilla on sopeutumisongelmia, varsinkin ensimmaisen 3 kk aikana. Paljon riippuu perheesta etta miten siita hankalasta alkuvaiheesta selviaa!
Minakin olin itsenainen, aikuinen ihminen lahtiessani Amerikkaan (olin esim. opiskellut aikaisemmin yliopistossa ulkomailla). Alussa oli vaikeaa kun perheeni ei tuntunut ymmartavan etta mina parjaan yksin ja ilman minkaanlaista huolehtimista. Mina en myoskaan tykannyt kertoa heille menemisistani ja siita tuli tietysti myos sanomista. Lisaksi alussa oli yksi tapaus missa perheenisa kohteli minua kuin teinia, ja siita seurasi pieni kriisitilanne. Me keskusteltiin tapahtuneesta eika moinen enaa ikina toistunut.
Alun hankaluuksien jalkeen minua kohdeltiin kuin aikuista, tasavertaista ihmista. Ja kun perheeni oppi arvostamaan itsenaisyyttani, meidan valillemme muotoutui laheinen, tasa-arvoinen ystavyyssuhde joka on kestanyt tahan paivaan asti. Vanhemmat kuuntelivat minun mielipidettani kaikissa kasvatukseen liittyvissa asioissa ja he antoivat minulle aivan taydellisen vapauden lasten hoidon suhteen. He myos vaativat laatuaikaa minun kanssani ja mina joustin onneksi tassa asiassa. Vahintaan kerran viikossa me vietimme koko perheen (ja joskus myos poikaystavani) kanssa perheillan missa sai juoruta vapaasti, puhua filosofiasta/ yhteiskunnasta/ lapsista, ihan mista vaan, ja taydellisella luottamuksella. Silloin se valilla tuntui velvollisuudelta jaada kotiin raskaan tyopaivan jalkeen kun sita vaan halusi ulos tuulettumaan, mutta nyt noita iltoja jo arvostaa ihan eri tavalla. Siita naki etta he todella arvostivat minua ihmisena ja perheenjasenena.
Kun nuori aikuinen, itsenainen ihminen lahtee aupairiksi niin se on vaikeaa... Tuntuu pahalta joustaa asioissa jotka ennen on ottanut itsestaanselvyytena. Vapaudenmenetys oli varmasti kauhein asia. Ja se kun piti taas oppia kertomaan omista menemisistaan... Yllattavan vaikeaa!!! Harmittaa etta sinulla vuosi ei ollut onnistunut, mutta ala turhaan hapea, minusta kuulostaa silta etta sina kylla yritit, siita ei vain tullut mitaan! Ja lisaksi sina teit moraalisesti oikean ja kunniallisen ratkaisun lahtiessasi takaisin tuntiessasi ettei sinusta ole aupairiksi! Sekaan paatos ei varmasti ole ollut helppo tehda!