Onkohan olemassa jonkinlainen parisuhteen 5-vuotiskriisi? Aika monella parilla on suhde kuulemma joko kariutunut kokonaan tai ollut suurissa vaikeuksissa juuri 5 vuoden täyttymisen aikoihin. Minä ja avomieheni kuulumme kai samaan kastiin... Mistä johtuu, että juuri nyt tuntuu että ei jaksa. Että on paettava pian, ennen kuin on liian myöhäistä. Ennen kuin se talo ostetaan yhdessä ja mennään naimisiin. Että mies ei tunnu ollenkaan sellaiselta, jonka kanssa haluaisi olla enää pidemmän päälle.
Johtuvatko tällaiset tunteet vain jostakin maagisesta 5 vuoden rajasta, vai pitääkö tämä ottaa tosissaan?
Johtuvatko tällaiset tunteet vain jostakin maagisesta 5 vuoden rajasta, vai pitääkö tämä ottaa tosissaan?
Vastaukset 12
Vanhimmat
... itselläni ei 5-vuotiskriisi ole muuttunut aikojen kuluessa kuin pahemmaksi....
Mieti miltä tuntuu jättää miehesi kun yhteistä taivalta on jatkunut 10vuotta?
Itselleni se on "mahdoton" ajatus,
uutta elämää kun on niin kauhean pelottava lähteä rakentamaan.
Jokatapauksessa meillä ei ole kuin 1. elämä, ja se kannattaa elää siten että kaikki vaihtoehdot ja valinnat on niitä oikeita,
eli ei kaduta jälkeenpäin.
elämä juu.
Elämässä on ihan mahdotonta tehdä vain oikeita valintoja. Parhaita vaihtoehtoja voi olla monta, joita ei voi kaikkia valita. Monesta taas tuntuu, että kaikki vaihtoehdot ovat huonoja, joista on valittava se paras.
No tuo 10 vuotta.Mä voisin sanoa et kriisejä on jatkuvasti. Mut omasta kokemuksesta niitä tulee 3,5,7,9,11 vuoden välein ja ne pahenee jatkuvasti!
pahenee??? Kerro heti, Make! Erittäin mielenkiintoinen aihe. Onko ne sinun henkilökohtaisia kriisejä, yhteisiä vai sekä että??? Kerkiääkö selvittää yhden ennenkuin toinen alkaa?
Taitavat olla myyttejä nuo vuosiluvut.
Olen asiaa (5- tai 7-vuotiskriisi) mietittyäni tullut siihen tulokseen, että tämä vuosiluku tulee lapsista. Yleensähän mukulat tekaistaan, kun on vietetty 1-2 vuotta yhdessä, ja sitten alkaa se vaikea aika, jolloin lapset ovat vaippaikäisiä ja kaikkein vaativimpia. Mutta annas, kun 5-7 vuotta on kulunut ja muksut vähän kasvaneet ja tulleet itsenäisemmiksi ja vähemmän hoivaa vaativiksi. Tapahtuu sama kuin työelämässäkin usein jonkun suuren työn tai projektin loputtua. Henkilö sairastuu, kun stressi laukeaa eikä tarvitse olla enää ihan tikkana koko ajan. Niin liitossakin, lasten kasvettua jää enemmän aikaa pohdiskella sitä puolisoakin ja suhteen hyviä ja huonoja puolia. Usein ollaan jo niin stressaantuneita ja väsyneitä, että niitä hyviä puolia on enää vaikea nähdä, ja kriisi on valmis..
mutta kun ei ole niitä lapsia meillä, joten ainakaan minun tilanteeseen tuo ei sovi.
Ehkäpä on kaukaa haettua syyttää jotakin salaperäistä 5 tai 7 vuoden rajapyykkiä, suhde on semmoinen kuin on, elää aikansa tai sitten kestää loppuiän... Tai sitten ihmiset ovat vain niin hitaita tajuamaan, että kestää viisi vuotta ennen kuin huomaa olevansa aivan väärässä paikassa.
Käyn itse läpi samaa, vaikka seurusteltu on vasta pari vuotta. Kai tällaiset ajatukset tulevat mieleen siinä vaiheessa, kun pitäisi alkaa tekemään sitovia päätöksiä, esim. talon ostaminen, naimisiin meno, lasten hankkiminen tms. Eli jos ei ole ihan varma siitä, että "tämä on nyt se juttu", niin alkaa ahdistaa. Ja pelkäänpä, että tämä tunne vain pahenee ajan myötä.
Hei
Ei kannata luovuttaa liian helposti. Itsellänikin oli joskus avioliiton alkuaikoina aika ontto tunne, että eipä tämä nyt ole niin ruusuista, mutta onneksi se meni ohi. Vuodet kuluivat ja avioliitto tuli paremmaksi: nyt on takana jo 25 yhteistä vuotta ja tuntuu aina vain mukavammalta. Vaikeuksia ei ole puuttunut, on rakennettu yhdessä omakotitalo ja kiirettä ja stressiä on molemmilla työelämässä. Kuitenkin olemme kasvaneet yhteen ja olemme onnellisia toisistamme. Kannattaa puhua aviosiipalle rohkeasti toiveista ja siitä, mikä toisessa ärsyttää. Välillä mekin tietysti riitelemme, mutta se kuuluu mielestäni normaaliin elämään ja puhdistaa ilmaa.
Kyllä kriisejä tulee aika ajoin. Jopa sellaisia, joita ei olis ikinä itselle edes kuvitellut.
13-vuoden seurustelun ja 10 maailman parhaan avioliittovuoden jälkeen olen ihastunut ja tapaillut kuvankaunista nuorta naista (itseäni 12 vuotta nuorempaa) muutamaan otteeseen.
Älkää moralisoiko! Tämä tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mutta (toivottavasti) häivytin sen saman tien. Ette ikinä arvaa kuinka sattuu... Ajattelen ihastustani koko ajan. Sanalla (tai oikeastaan kahdella) sanoen olen _rakastunut_.
Moraalini ei kuitenkaan kestä raikkaimpani pettämistä. En pysty toiseen suhteeseen! Vaimoni ei luojan kiitos tiedä tästä mitään, eikä toivottavasti koskaan kuulekaan.
Raastaa... Mutta nyt tiedän ketä rakastan vielä seuraavankin kymmenen vuoden päästä. Tiedän myös että kestän toisen naisen ihastumisen ja omaan riittävästi luonnetta torjuakseni moisen.
Avioliiton vaiheet ovat symbioosi, eriytyminen ja kumppanuus. Avoliiton vaiheista en tiedä, siinähän ei tarvitse sitoutua.
Suurin osa eroista syntyy eriytymiskriisissä: "kasvettiin erilleen", "halusin kokeilla muuta"... Klassiset selitykset ja kootut kertomukset tulee juuri tässä vaiheessa. Kriisi on kuitenkin asiaan kuuluva. Sitoutuneet, parisuhdetaan vaalivat ja hoitavat käyvät sen läpi ja heidän luottamuksensa toisiin vain kasvaa.
Joka ei ole selvinnyt kumppanuuteen asti, ei tiedä parisuhteen onnesta paljoakaan. Heidän parisuhteensa jää torsoksi.
itselänin on olut pairisudessa ja mitä jos oman poikaystävä suutu mitä pitäis tehdä
kun kysyn mittä kuulu yhttä äkiä se suutu kunka kauan mitäsi tehdä olen myös olut kymmen vuota kestänyt serustellua mitä pitäsi tehdä oman poikaystvän kanssa