Tuntui todella hyvältä kun 8-vuotiaamme sanoi tänään "Äiti, minä olen onnellisempi kuin koskaan. Olen varmaan maailman onnellisin poika." Hieman sisällä nipisti... eikö isin pois muutto tunnu missään...
Elämme avioeron harkinta-aikaa. Mieheni muutti pois kotoa lopullisesti kolmisen viikkoa sitten. Minulle ero on tuntunut helpotukselta, olinhan joutunut kokemaan mieheni haukkumista viime vuosina todella paljon. Lisäksi hän on pettänyt minua joka vuosi tällä vuosituhannella :( Lasten takia olen aika paljon murehtinut; vaikka isi ei olekaan paljoa lasten kanssa ollut, ehti hän kuitenkin alkaa yrittää olla läheisempi isä - etenkin vanhemmille pojille - muutama kuukausi ennen eroa. 2-vuotiaan kanssa hän on hetken aikaa hupsutellut päivittäin jo aikaisemminkin. Lapset eivät kylläkään ole isää kaipailleet. Tapaamisoikeus hänellä on 5 päivää 2 viikossa. Isän tapaamispäivinä lasten ei tarvitse liikkua pois kotoa, vaan aikuiset vaihtavat paikkoja. Se on ollut lasten kannalta todella hyvä ratkaisu. Toivottavasti kumpikaan meistä ei ala seurustella kovin vakituisesti vielä lähiaikoina, koska se mutkistaisi hienosti toimivaa järjestelmäämme.
Voinko selvitä näin hyvin erosta? Olen ollut kuin uudestisyntynyt viime viikkoina. Onko muita joista ero on tuntunut lähes pelkältä helpotukselta, myös lasten kannalta? Pelkään että jossain vaiheessa tulee masennus, kun kaikki minua siitä varoittelevat. Voimia kaikille joilla on vaikeata!!
Elämme avioeron harkinta-aikaa. Mieheni muutti pois kotoa lopullisesti kolmisen viikkoa sitten. Minulle ero on tuntunut helpotukselta, olinhan joutunut kokemaan mieheni haukkumista viime vuosina todella paljon. Lisäksi hän on pettänyt minua joka vuosi tällä vuosituhannella :( Lasten takia olen aika paljon murehtinut; vaikka isi ei olekaan paljoa lasten kanssa ollut, ehti hän kuitenkin alkaa yrittää olla läheisempi isä - etenkin vanhemmille pojille - muutama kuukausi ennen eroa. 2-vuotiaan kanssa hän on hetken aikaa hupsutellut päivittäin jo aikaisemminkin. Lapset eivät kylläkään ole isää kaipailleet. Tapaamisoikeus hänellä on 5 päivää 2 viikossa. Isän tapaamispäivinä lasten ei tarvitse liikkua pois kotoa, vaan aikuiset vaihtavat paikkoja. Se on ollut lasten kannalta todella hyvä ratkaisu. Toivottavasti kumpikaan meistä ei ala seurustella kovin vakituisesti vielä lähiaikoina, koska se mutkistaisi hienosti toimivaa järjestelmäämme.
Voinko selvitä näin hyvin erosta? Olen ollut kuin uudestisyntynyt viime viikkoina. Onko muita joista ero on tuntunut lähes pelkältä helpotukselta, myös lasten kannalta? Pelkään että jossain vaiheessa tulee masennus, kun kaikki minua siitä varoittelevat. Voimia kaikille joilla on vaikeata!!
Vastaukset 14
Vanhimmat
Keväällä muutimme poikani kanssa pois entisestä ja se oli suuri helpotus.
Muutaman viikon jälkeen poikani tokaisi että "äiti tässä on mukavampi asua kuin siellä entisessä ja sinä äiti et ole aina niin vihainen"
Kieltämättä tuntui hyvältä ja näinhän se on en tuiski joka asiasta kun itsellänikin on asiat kunnossa.
Poikani on sopeutunut hyvin tähän uuteen järjestelyyn.
Nyt kun eromme on virallinen itselleni on tullut sellainen "masennus" vaihe.
Sitä on alkanut miettimään niitä entisiä hyviä aikoja ennen kuin asiat alkoi mennä huonommin.
Ja sitä miettii että olisiko voinut tehdä vielä jotain että liittomme olisi jatkunut.
Tähän osaltaan voi vaikuttaa exäni uusi ystävä ja se että hän on alkanut enemmän ja enemmän "touhuamaan" siinä entisessä kodissamme (jota parhaillaan jaamme).
Mutta olen silti onnellinen siitä että poikani voi hyvin ja enköhän itsekin tästä vielä piristy ja ala elää.
Jaksamisia sinne sinulle ja jos masennus iskee niin siitä selviää usko pois! :)
Harrastuksia, uusia ystäviä ym.
Olen sitä mieltä, että lapsen on parempi olla kahden onnellisen aikuisen kanssa erikseen kuin onnettoman, kylmän parisuhteen keskellä. Riitely ja vittuilu ei ole lapselle hyvä paikka kasvaa. Oppii vaan kummallisen mallin ihmissuhteilleen.
Minulla on onnelliset lapset, vuoroin isällä vuoroin minulla. Kotona on rauha ja hyvä mieli.
...lukea edelläolevia viestejä. Itselläni harkinta-ajan 2.vaihe menossa, asutaan vielä miehen kanssa saman katon alla...Meillä on 8-vuotias tytär, joten olen miettinyt juuri näitä asioita lapsen parhaan kannalta.
Mieheni tunnusti pettäneensä minua lapsemme syntymän jälkeen 4-vuoden ajan, ts. suhde samaan naiseen jatkunut ko.ajan...Olen aivan rikki, mies haluaisi jatkaa, mutta itse olen aivan hukassa mitä haluan. Ehkä vaakakuppi on enemmän eron puolella, en luota mieheeni, nukutaan eri makuuhuoneissa jne. Mietin, minkä kuvan tyttäremme saa parisuhteesta??
-harkinta-aikana olisi varmaankin hyväksi asua eri osoitteissa, saisi vähän perspektiiviä mitä se tulisi olemaan, ja hengähdystaukoa tästä ahdistavasta yhdessäasumisesta. Jatkuvasti, lähes päivittäin, tulee se toinen nainen mieleeni, vaikka ko. suhde päättynyt 3 vuotta sitten, ja mieheni tajunnut meidän olevan hänen elämänsä tärkeimmät ihmiset.
Minulla on hyvä olla, kun olen tyttäreni kanssa kahdestaan, mutta ahdistus iskee monesti kun koko perhe on koolla...Kai siitä jotain voisi päätellä, mikä on hyväksi. En myöskään halua tuottaa ylimääräistä tuskaa miehelleni päättämättömyydelläni, vaikka hän tämän on aikaan saanutkin. Oma elämä tuntuu vain olevan tällä hetkellä tyhjäkäynnillä...
Miehen suhteen aikana sairastuin melanoomaan (josta onneksi selvisin), isäni, mummini, sisareni tytär, koirani kuoli...Riittävästi kriisejä kerrakseen mieheni lohduttautuessa toisen naisen sylissä. Jospa olisin asian silloin tiennyt!! Jouduin elämään itsekseni tyttöni kanssa, mieheni selitellessä menojaan/väsymystään töillä ym. Läheisyydestä ei ollut tietoakaan, ja välillä mies nukkuikin eri makuuhuoneessa. Halusi kai olla uskollinen rakastetulleen...Itse olen periuskollinen luonne, enkä halunnut mitään rakastajaa hankkia, vaikka sellaiselle olisi ollut tarvettakin...Mutta uskoin miestäni, nyt on kiireitä, "meidän kaikkien hyväksi" hän tekee niin kovasti töitä.
Oman arvomaailmani toin jo suhteemme alussa esille, en hyväksyisi missään nimessä pettämistä, ja hän oli aivan samaa mieltä. Kuinka kaksinaamainen voi ihminen ollakaan! Tuntuu, että tällaiseen on aivan turha yrittää rakentaa mitään. Tehdään vain katkeraksi toinen toisemme vuosien saatossa.
Joudun käsittelemään mennyttä elämääni koko 4 vuoden ajalta, mitä tehty/mitä sanottu/selitelty, ja kasaamaan tätä palapeliä pala palalta. Millainen kuva siitä muodostuu, selviää jollain aikavälillä, ja auttanee minua tekemään lopullisia ratkaisuja.
Tulipas paljon tekstiä, mutta helpotti saada purkaa sydäntään vaikka näin virtuaalisesti. Voimia ja jaksamista kaikille petturuuden kokeneille/eron kanssa pakertaville!
Erosta voi selvitä, voi heittää kintaalla niitä jotka sanovat että itku tulee kuitenkin eikä elämä yksin ole helppoa. Kukkua kaikki, minä muutin lapsineni yhteisestä kodista, jokainen päivä uudessa kodissa on kuin joulu, jokainen päivä eilistään parempi.
Kyllä erosta saa selvitä hymyssä suin jos liitto oli hankala. Ei elämä aina muutu huonompaan suuntaan, ei edes joka kerta.
kysyn. Miten kauan olet asunut "yksin"?
Minä olen asunut erossa miehestäni kuusi kuukautta (kahdenkymmenen avioliitto vuoden jälkeen). Avioliittoani olin pohtinut sitä ennen todella pitkään ja monelta kantilta. En nähnyt valoa, joka olisi loistanut tulevaisuudesta ja antanut voimia jatkaa liitossani. Se, että sain rohkeuden hakea itselleni omaa asuntoa ja muuttaa "omilleni" vaati valtavan työn ja olin siinä vaiheessa kaatua ahdistukseeni ja pelkooni.Ratkaisun tekeminen otti todella voimille.Mutta sen jälkeen, kun muutin ja hain avioeroa olen koko ajan voinut jokseenkin hyvin ja kokenut tehneeni oikean päätöksen omasta elämästäni vaikkakin elintasoni on romahtanut.
Voin hyvin ja iloitsen elämästäni päivä päivältä enemmän. Kuitenkin jatkuvasti saan kuulla, että kyllä se masennus sinuun iskee, kunhan tajuat mitä olet tehnyt, ei avioerosta voi selvitä ilman vuosien vaikeita aikoja.... Nyt sitten odottelen milloin se masennus iskee :)
takana ja nyt reilu 6kk erosta.
Voin sanoa että miettimään on pistänyt (menneisyyttä) mutta silti tunnen olevani onnellinen.
Tein kuitenkin oikean ratkaisun.
Miksi turhaan odottaa masennusta :) elää päivä kerrallaan ja nauttii...
Liitossa voi olla yksinäisempi kuin yksinollessa konsanaan.Tämä on tosi ja sitä ei saa aliarvioida.
Ihan hyvä asia jos asiat on niin että myös lapsi on eron kannalla, silloin ero on perusteltu, mutta 3 viikkoa on vielä lyhyt aika tehdä mitään johtopäätöksiä ja huomaan että miehesi teki pahoja mokia ja ero on oikeutettu.
Yleensä on tosinpäin että lapsi kyselee että miksi vanhemmat ei asu yhdessä ja ei voi ymmärtää ero asioita, oli eräs tutkimus n. 1v sitten että lapsi vaikka eläisikin riidan kylvämässä perheessä piti sitä ratkaisua parempana kuin eroa ja näissä tapauksissa ei auta toisen syyttely vaan peliliin katsominen jos tosiaan haluaa pelastaa sen mitä pelastettavissa on.
Voin sanoa oma kohtaisesta kokemuksesta sen että ei ole mieltä ylentävää kuulla eron syyksi sen että vanhemmat eivät älynneet erota ja lapsuus ollut jatkuvaa tasapainottelua, siinä vaiheessa ero on perusteltua ja järkevää lapsen kannalta, mutta niitä asioita ei saa tuoda jatkumona uuteen parisuhteeseen ja sukupolveen.
Jos joku katsoi dokumentin rotista joilla oli jälkeläisiä ja ne erotettiin emosta säännöllisesti tietyn väliajoin, niin huomattiin että niitten käyttäytyminen muuttui ja aivoissa oli tapahtunut muutoksia kans, tarkoitan tällä sitä että oli ero sitten helppo tai vaikea, niin se jättää aina lapseen tarauman, joka ei näy heti, vaan saattaa putkahtaa esiin kymmenien vuosien kuluttua.
Hyvä isä kantaa vastuunsa myös eron jälkeen ja jättää omat tarpeensa taka alalle ja kantaa vastuunsa lapsesta, mutta jos haluaa tehdä myös pahaa viattomalle lapselle niin sen se tekee sillä että ei halua tavata lapsiaan ja näin ollen jo pilaa lapsensa onnellisuuden ja tulevaisuuden heti elämän taipaleen alussa.
Kenekään lapsen pitäisi joutua vertailemaan, onko elämä nyt parempaa kuin silloin, kun perhe oli yhdessä. Eikä varsinkaan kertomaan vanhemmilleen pitäisikö heidän erota.
Miksi pitää pohtia sellaista, että "miksi vanhemmat eivät ymmärrä erota" sensijaan että "miksi vanhemmat eivät ymmärrä olla riitelemättä"?
Kummallista tuo ehdottomuus, jos joku kysyy neuvoa ongelmiinsa, hän saa vastaukseksi liudan "Jätä se sika heti!"-vastauksia. Kukaan vastaajista ei tiedä siitä "siasta" mitään.
Ei haluta muidenkaan yrittävän mitään, vaan kaikkien pitäisi suosiolla antautua luusereiksi.
Kannattaisi ehkä hankkia parempaa lukemista, kuin tämä foorumi.
Jokainen tehty tutkimus on osoittanut, että rikkinäisen perheen lapset voivat huonommin kuin ehjän. Minä luen rikkinäiseksi myös sellaisen perheen, jossa ainakin toinen haluaisi erota. Se ei ole enää mikään ydinperhe.
Turha väittää, että "meidän lapset nauttivat erosta".
Ei hyvä vanhemmuus ole sitä, että lakaistaan ongelmat maton alle.
Yksikään täällä ei tietenkään halua tunnustaa olevansa huono äiti/isä, mutta moniko on ihan oikeasti tehnyt kaikkensa parisuhteen hoitamiseksi, että lapsilla säilyisi ehjä, rakastava koti riitaisen avioerohelvetin sijaan?
Nämä "Jätä se sika"-vastaajat eivät ainakaan vaikuta sellaisilta.
Ihmiset eivät ole rottia, mutta nyt on jo paljonkin tietoa, että rikkinäisen kodin lapsi ajautuu avioeroon suhteellisen usein. Moniko ylipäätään edes uskataa solmia avioliiton? Uskoisin, että vähemmän kuin muut?
Voiko joku väittää, että ero olisi hyvä ratkaisu? Varmasti olisi parempi elää onnellisena elämänsä loppuun asti, niinkuin kaikki alunperin tarkoittavat.Tällä luovuttaja-sukupolvella vain ei ole taitoa eikä halua siihen! Parempi saada itselleen pientä lohtua ja rauhaa eroamalla heti, lapsista ja muista piittaamatta.
Meillä ei juurikaan riidelty (koska olen ylikiltti... siinäkö vika), ja ei voi sanoa että emme olisi yrittäneet selvitellä ongelmiamme. Ajatukseni oli pitkään "en voi erota, koska menin naimisiin loppuiäkseni ja kaikki ongelmat pystyy selvittämään jos vain tarpeeksi yrittää".
Asuttiin 7 vuotta yhdessä ennenkuin ruvettiin hommaamaan lapsia ja oltiin kaveruston onnellisin pari. Eka lapsi oli helppo vauva; kaikki meni hyvin siihen asti kun toinen lapsemme oli syntynyt. Esikoinen tuli uhmaikään ja vauva nukkui 8 kk ikään asti tosi huonosti refluksiongelman takia. Mies raivostui päivittäin lapsille, isompaan poikaan kävi käsiksikin varsin usein ja löipä joskus vauvaakin. En voinut uskoa sitä todeksi kivasta miehestäni! Lukuisat kerrat jouduin menemään rauhoittelemaan tilannetta. Tuo ajanjakso oli selkeä käänne huonompaan meidän suhteessamme. Menin tunteissani ja monesti fyysisestikin lasten puolelle miestäni vastaan.
Olin aikaisemmin ollut "helppo nainen" sängyssä, miehen ei tarvinnut nähdä vaivaa nautintoni eteen. Repesin pahasti toisessa synnytyksessä ja siihen loppui "helppous". Miehen olisi pitänyt toimia sängyssä täysin eri tavalla kuin siihen asti jotta olisin hommasta kunnolla nauttinut ;) Olihan se kuitenkin aina ihan kivaa joten en sitä herkkua mieheltäni kieltänyt.. sen takia ei ainakaan olisi tarvinnut lähteä toisten naisten syliin. Mieheni tosiaankin petti minua sekä yhden illan panojen kanssa että vakituisen naikkosen kanssa. Kun sivusuhdetta oli jatkunut 2 vuotta, naikkosen mies sai asioita selville ja valisti minua. Olin luottanut mieheeni täysin ja maailma tuntui romahtavan. Käytiin keskustelemassa monessakin paikassa ja muutaman kuukauden kuluttua elämä tuntui paremmalta kuin aikoihin ja hommattiin kolmas lapsi (alunperin olimme suunnitelleet hommavamme kolme lasta...). Seksielämäämme ei kuitenkaan sitten parantanut raskausaikana saatu kommentti "sinun kanssasi rakastelu on kuin hiljainen raiskaus". Ja minä kun olin ollut aina salaa vähän ylpeä siitä että vaikka itse en ekstaasissa olisikaan niin yritän olla sängyssä aktiivinen ja mahdollisimman ihana toiselle!!
Reilu vuosi sitten selvisi että mies oli pettänyt minua myös vauvan syntymän jälkeen, ensimmäisen kerran kun vauva oli ollut 2 kk. Minusta tuntui että rakkauteni kuoli lopullisesti. Hain eroa. Kävimme taas keskustelemassa eri parisuhdeterapioissa jne. Emme eronneet. Mies alkoi käyttää masennuslääkkeitä viime keväänä. Hän syntyi ikäänkuin uudestaan, paransi välejään vanhempiin lapsiin, oli mukava minulle...
Elämä olisi kai kääntynyt parempaan suuntaan ellei mieheni olisi ystävystynyt liian läheisesti hyvän ystäväni kanssa. Nyt olen menettänyt ystäväni, hän on eroamassa miehestään ja naapurusto kuhisee uteliaisuudesta (ystäväni asuu naapurissa). Mieheni haukkui minua päivittäin ennen eropäätöstä mielisairaaksi ja vainoharhaiseksi koska olin mustasukkainen hänestä ja ystävästäni. Ystäviä kuulemma vain olivat ja ovat, siitä huolimatta näihinkin kuvioihin liittyy paljon salailua mieheni taholta. Mutta, hyvä oli päästä siitä haukkumisesta eroon.
Olen yrittänyt itse olla haukkumatta miestäni mistään asioista ja vältellyt riitoja. Hän on kuitenkin aina huomannut että jokin painaa mieltäni eikä ole hyväksynyt vastaukseksi "ei minua mikään vaivaa". Sitten hän ei kuitenkaan kestänut kuulla mitä sitten mietin. En tiedä mitä minun olisi pitänyt tehdä välttääkseni eron. Ehkä olla vaatimatta häneltä osallistumista kotitöihin tai yhteisiin ulkoiluihin lasten kanssa - olla vaatimatta yhtään mitään. Olen pitänyt ulkonäöstänikin huolta, antanut miehen pitää omat menonsa, koettanut olla ystävällinen (mutta en ole antanut kenenkään myöskään kävellä ylitseni). Luonnettani en ole voinut muuttaa. Olen liian kova murehtimaan menneitä ja en oikeastaan ikinä selvinnyt miehen uskottomuudesta.
Lapsien takia eropäätös oli tosi vaikea. Mutta minusta tuntuu ihan oikeasti että vanhin poika (se 8-vuotias) on tyytyväinen minun kanssani ollessaan. Isän kanssa ollessaan ikävöi minua. Keskimmäinen poika (7v) ei taida ikävöidä isäänsä minun kanssani, eikä minua isänsä kanssa ollessaan, vaan on aina tyytyväinen! Nuorin poika (2v) ikävöi isiä kun isi on poissa, ja äitiä kun äiti on poissa. Hänelle ero on varmaan rankin. Mutta niinkuin täällä kommentoitiin, erosta on vasta lyhyt aika ja vielä on vaikea sanoa miten tämä kaikki vaikuttaa lapsiin. Uskon että siihen kuinka paljon lapsi kärsii erosta, vaikuttaa ennekaikkea se, kuinka riitainen tai sopuinen on ero ja sen jälkeinen aika. Me ollaan oltu ensi järkytyksen jälkeen ihan hyvin sovussa, enkö usko että kumpikaan mustamaalaa toista vanhempaa lapsille.
käydä, muttei kannata yleistää että jos yksi lapsi on tuota mieltä niin ovat kaikki.
Olin aina isin tyttö, kunnes vanhemmilleni tuli ero ennen kuin olin edes kouluikäinen.
Oma isäni menetti kiinnostuksensa minuun, mutta jatkoi kylläkin yhteydenpitoa isoveljeeni(!) mitä olen sitten koittanut järkeillä sillä että heille ehti syntyä syvälliset välit mutta itselleni ei koska olin niin pieni...
Niin kuin ei olisi riittänyt että oma isäni unohti minut, niin äitini otti vielä tilalleni kamalan isäpuolen joka inhosi minua ja veljeäni ensi näkemästä asti.
Erityisesti mies otti uhrikseen juuri minut, minähän olin veljestäni poiketen todella kotona viihtyvää tyyppiä ja pyrin aina viimeiseen saakka olemaan kiltti ja harmiton lapsi koska veljeni oli ollut aina villi..
Koin että minun "tehtäväni" oli olla se kiltti lapsi kun veljeni oli niin vilkas.
No eipä ole mikään ihme että minusta kasvoi erittäin masentunut, itsetuhoinen ja lihava nainen..
En minä siitä osaa varsinaisesti ketään syyttää, kiltti kun olen edelleenkin.
Minua on aina saanut vapaasti kiusata ja vetäydyn vain yhä enemmän kuoreeni.
Olen kuitenkin näin jälkeenpäin ihan satavarmasti sitä mieltä, että en olisi sitä mitä nyt olen jos nuo eroasiat olisi hoidettu hiukan eri tavalla..
Jos vanhempani olisi todella pohtineet eroamistaan..
Ja jos sitten eroaminen olikin pakko, niin eikö isäni olisi voinut olla kiinnostunut minustakin, vaikka olinkin nuorempi ja hämmentyneempi kuin veljeni?
Ja oliko äitini sitten vielä pakko ottaa juuri sellainen uusi mies, joka ei voinut suvaita meitä uusiolapsia millään tavalla?
Ainakin omalla kohdallani koen edelleenkin kolmekymppisenä naisena, että vanhempieni ero on selvä este sille etten voi koskaan edes harkita ryhtyväni suhteeseen.
Niin ... vai kokeeko lapsi perusteetonta syyllisyyttä siitä, ettei isä asu enää kanssanne ... ja voisiko ajatella, että ellei kehu nykyistä oloaan, lähtee kohta toinenkin vanhemmista.
En tiedä jos näin tilanteessanne.
Mutta sen tiedän, että lasten viesti ei aina sanoissa.
Poika voi sanoa saman isälleen, kun on hänen kanssa. Lapset ovat lojaaleja molempia vanhempia kohtaan, koska molemmat vanhemmat ovat yhtä tärkeitä, asuivatpa nämä yhdessä tai ei. Vanhempien pitäisi muistaa se ja muistaa puhua positiivisia asioita toisistaan, eikä tehdä vääriä johtopäätöksiä lapsen sanomisista.