Mielenkiinnosta kaipaisin vastauksia.
Miehet, te jotka olette jo kasvaneet aikuisikään. Asuitte taloudessa ilman isäänne. Kertokaa miten se vaikutti teihin, vai vaikuttiko? Oliko teillä paljon aikuisia miehiä elämässänne? Olisitteko kaivanneet päivittäisesti miestä taloon? Miten voin auttaa poikaani parhaiten, nyt kun olen jäämässä yksinhuoltajaksi, eikä tarkoituksena ole "etsiä tai löytää" ketään partneria itselleni entisen "tilalle".
Toivoisin saavani hyviä näkökohtia tähän, jos ehkä voisin valmentautua muutokseen myös lapsen silmin????
Miehet, te jotka olette jo kasvaneet aikuisikään. Asuitte taloudessa ilman isäänne. Kertokaa miten se vaikutti teihin, vai vaikuttiko? Oliko teillä paljon aikuisia miehiä elämässänne? Olisitteko kaivanneet päivittäisesti miestä taloon? Miten voin auttaa poikaani parhaiten, nyt kun olen jäämässä yksinhuoltajaksi, eikä tarkoituksena ole "etsiä tai löytää" ketään partneria itselleni entisen "tilalle".
Toivoisin saavani hyviä näkökohtia tähän, jos ehkä voisin valmentautua muutokseen myös lapsen silmin????
Vastaukset 10
Vanhimmat
poikahan saa olla äitis kans. mun vanhemmat eros ku mä oli aika nuori... mä oisin halunnut et isä ois asunut meillÄ! Eiks lapset just tarvi vastakkaista sukupuolta enemmän, niinku peilatakseen itteensä?
Itselläni on ollut jonkinlainen isä, mutta neuvoja:
Lapsi löytää kyllä niitä roolimalleja ympäristöstään, esim. elokuvista/tv:stä, tietokonepeleistä, kirjoista, lehdistä, koulusta(miesopettajista), harrastuksista(kamppailulajit, joukkuelajit, yms..), sukulaisista ja kavereiden vanhemmista.
Mallit saattaa sitten olla hyviä tai huonoja..
Koulut/päiväkodit ei välttämättä ole pojille paras ympäristö, koska ne toimii pääasiassa naissukupuolen ehdoilla, joten kannattaa kokeilla jotain terveitä harrastuksia.
Siihen, tarvitseeko lapsi omaa sukupuolta olevan, oman vanhemman jakamatonta huomiota, ja miten huomion puute vaikuttaa, en osaa vastata.
Auttaahan tuokin. Pitää vaan olla uskoa, että näin todella on. Eikä elämässä mistään vakuuksia saa. Uskoa, toivoa ja rakastaa.
Itselläni on ollut jonkinlainen isä, mutta neuvoja:
Lapsi löytää kyllä niitä roolimalleja ympäristöstään, esim. elokuvista/tv:stä, tietokonepeleistä, kirjoista, lehdistä, koulusta(miesopettajista), harrastuksista(kamppailulajit, joukkuelajit, yms..), sukulaisista ja kavereiden vanhemmista.
Mallit saattaa sitten olla hyviä tai huonoja..
Koulut/päiväkodit ei välttämättä ole pojille paras ympäristö, koska ne toimii pääasiassa naissukupuolen ehdoilla, joten kannattaa kokeilla jotain terveitä harrastuksia.
Siihen, tarvitseeko lapsi omaa sukupuolta olevan, oman vanhemman jakamatonta huomiota, ja miten huomion puute vaikuttaa, en osaa vastata.
Jos viitsisit kertoa vielä kuinka vanha poikasi on?
Itse olin 10v, kun vanhenpani erosivat.
Älä vaan katkeroita poikaasi isäänsä kohtaan missään nimessä. Itse katkeroitin välini isääni, ja nyt vasta
30v myöhemmin löytyy jonkinlaista isä/poika kontaktiaväliltämme.
Äidillä oli uusia kanditaatteja ja yksi jopa asuikin 5 vuotta kanssamme. Maailman mukavin selvinpäin, mutta aika harvoin kyseisessä tilassa. Erosivat kun olin n.17v.
Miesmalleihin.
Opettajat olivat aika tärkeä mallin lähde. Ihan hyvä jos joukossa olisi erilaisia persoonia.
Oma isäkin oli kyllä kerran pari vuodessa mallina.
Isosiskon poikaystävät oli kanssa aika tärkeä minulle.
Mutta se tärkein malli kyllä asui sen viisi vuotta meillä. Itse olin jo niin iso että tajusin olla ottamatta kaikkia esimerkkejä, joita hän antoi ehkä tahtomattaan. Oma vanhin lapseni asuu äitinsä luona, ja hänelle minun rikkinäisestä lapsuudestani on ollut ehkä eniten hyötyä. Hän on oivaltanut että hänellä on kaksi kotia, kahdet veljet ja kaikkea tuplasti mitä normaalilla lapsella. Yritä löytää ne positiiviset asiat erostasi ja kerro ne pojallesi.
Kyllä sinäkin sen mallin pojallesi löydät. Usko tai älä. Selitä lapsellesi aina mahdollisiman tarkkaan mistä mikin johtuu.
Hyppii aiheesta toiseen mutta koeta saada selvää.
Jatkan vaikka huomenna.
Ihanaa, et joku viitsii vastata näinkin, ehkä nykymaailmassa typerryttävään kysymykseen. Todellakin olen huolissani miten käy. Eli, rehellisyyttä peliin.
10 ja 6 vanhojen poikien äitinä voin kokemuksella kertoa että yksinkin pärjää.tosin mulla on ollut mies (poikien isä)koko ajan kotona vaan ei läsnä!jotenka väsyneenä yksin pyörittämään tätä teatteria kerroin selvästi säännöt :parisuhde hiiteen jos peli ei kulje ja lapset kärsii.pojat tarvitsevat selvästi isäänsä joka joko oli väsynyt töistä tai kaljareissustaan.itse olin 6 vuotta kotona ja nyt siis takaisin työelämässä,elikkä itse en enää jaksanut!nyt isä ottaa enemmän aikaa pojilleen ja täältä kotonta on poistunut se nalkuttava akka joka olin... mutta edelleen jos peli ei kulje mies menköön vaikka äitinsä luo miettimään mikä on tärkeintä!koska olen päättänyt että lasten onnellisuus on kuitenkin se tärkein asia meille äideille.
Olen nyt 37 v. ja vanhempani erosivat kun olin 4 v.
Onneksi sentään sain tavata omaa isääni milloin halusin, mutta halusin aina asua äitini kanssa, joka antoin kyllä kaiken rakkautensa minulle.
Isän kanssa meillä oli todella hyvä suhde ja tapaisimme noin 1-4 kertaa kuukaudessa. Onneksi äitini muutti lähelle isääni silloin (etäisyyttä vain 30 km)
Näin jälkeenpäin ajateltuna oli hyvä, ettei äitini mennyt uudestaan naimisiin miesystävänsä kanssa, vaan hän tapasi häntä silloin tällöin viikonloppuisin.
Jokaisella ihmisellä on vain yksi äiti ja yksi isä !
Muista aina kysyä oman lapsesi todellinen mielipide, älä johdattele häntä.
Äläkä milloinkaan alennu haukkumaan lapsen isää lapsesi kuullen, jos teet sen joudut katumaan sitä varmasti myöhemmin. Tämä koskee myös lapsen isää.
MUTTA MUISTAKAA, EROA EI KANNATA OTTAA MINKÄÄN PIKKUASIOIDEN TAKIA, LUULLEN ETTÄ RUOHO ON VIHREÄMPÄÄ AIDAN TOISELLA PUOLELLA, mutta esim. aviomiehen väkivaltaisuuteen ei nainen saa koskaan alistua.
Tässä muutamia kommentteja joita tuli nopeasti mieleen.
t. Naimisissa oleva 2 lapsen onnellinen isä !
Yhdessä oltu yli 14 v. lapset 4 ja 6 vuotta.
Miksi et nimenomaan halua uutta miestä taloon?
Voihan olla että se isäpuoli on paljon parenpi isänä kuin se alkuperäinen.
Toisaalta olin kyllä joskus aika helpottunutkin välillä kun ei aina ollut isää vahtimassa kotona jokaista liikettä. Vapaanpi kasvatus tuosta kyllä seuraa. Se taas on lapsista kiinni miten he sen hyödyntävät, vaiko hyödyntävätkö ollenkaan. Sinulta yksinhuoltajana vaaditaan mielestäni aika paljon enemmän kuin normaalissa perheessä olevilta.
Koulussa siihen aikaan meitä pidettiin aina ensinmäisenä syyllisinä kun jotain tapahtui, johtuen siitä että vanhempamme olivat eronneet. Näihin epäasiallisuuksiin kannattaisi kyllä mielestäni kiinnittää huomiota myöskin. Nykyisin eronneita on kyllä paljon enemmän kuin silloin, eikä ehkä enää yleistetä niin voimakkaasti perherakenteen johdosta.
Kyllä ne asiat yleensä järjestyvät, mutta mies auttaa ja helpottaa teidän kaikkien elämää.
Olin lukevinani rivien välistä että olet juuri tällä hetkellä katkera miehille noin yleensä.
Lapsesi ovat aika alttiita vaikutteille, ja he imevät kaiken sinusta jos muita ei ole lähellä.
Sitten on vielä ne naiset jotka käyttävät poikaansa
(en tarkoita mitään insestijuttuja yms.) miehen korvikkeena. Se on kanssa otettava huomioon. Itsekkin jouduin tosi nuorena miesten hommiin. Kasvattaahan se kyllä toisaalta mutta joskus äiti ehkä vaati liikaa. Toisaalta pojat kyllä on aika venyväisiä ja voikin vaatia. Se kultainen keskitie olisi löydettävä tässäkin asiassa.
Olet aivan oikealla asialla. Ei sitä hävetä kannata, että uskaltaa olla huolissaan. Itse kasvatan kahta poikaa yksin. Lasten isä on alkoholiongelmainen mielenterveyspotilas ja tapaa lapsiaan valvotusti.
En loukkaannu yh-äitinä, vaikka miehen mallin puuttumisesta huolta kannat. Olen itsekin havainnut poikien yrittävän hakea mallia milloin kenestäkin. Itse en arvostele lapsille heidän isäänsä, mutta en myöskään kerro mitään satuja. Lapsella on oikeus itse muodostaa oma suhteensa elämän poluilla sortuneeseen isäänsä ja rakastaa tätä olosuhteista huolimatta omana isänään. Olen lapsille rehellinen (lapsi ei ole tyhmä, mutta vilkas mielikuvitus vie äkkiä lapsen itse tekemät johtopäätökset väärille urille jos ei kerro asioita niin kuin ne ovat). Isälle olen myös linjani asiasta kertonut. Vastuu kaiken selittämisestä on jäänyt ikävä kyllä minulle, vaikka olen entiselle puolisolle sanonut, että hänen on uskallettava puhua itse pojilleen. No, eipä itsensä hallitsematon henkilö kykene kuitenkaan rehellinen lapsilleen olemaan, kun ei kykene sitä edes itselleen olemaan.
Siitä äidin pehmeämmästä kasvatuksesta, mitä yksi isä edellisissä viesteissä kertoi, en ole täysin samaa mieltä. Se riippuu henkilöstä. Itse pidän selvät rajat ja kurin pojilleni, mutta en myöskään hellyyttä ja rakkautta säästele. Vilkkaat pojat ovat todellakin vauhdikkaita ja mielikuvituksellisia. Väsymyksestä huolimatta en tietyistä rajoista siltikään jousta. Selkeät rajat ovat rakkautta ja tuovat lapsen elämään turvallisuutta kun se turvallinen ympäristö on pahasti aikaisemmin horjunut. Yksin on kuitenkin varsin raskasta kaikki vastuu kantaa, joten joskus tulee hetkiä, ettei ole mikään "vuoden äiti" -mitalisti. Onneksi anteeksi pyyntö ja halaukset toimivat molempiin suuntiin välillämme. Jos ei aina jaksa olla malli-mami, ei kannata siitä mitään mahdottomia tunnontuskia kantaa. Ihan ne tavalliset morkkikset vaan.
En kuitenkaan kysele pojiltani lupaa omiin aikuisen ratkaisuihini. Minulla aikuisena on vastuu siitä, että otan lapseni ratkaisuissani oikeudenmukaisesti huomioon. Ei lapsen päälle saa kaataa mitään aikuisten vastuuta päätöksen teossa. Kyllä lasta pitää kuunnella, mutta myös lapsen on opittava, että ihmissuhteissa on opittava tulemaan myös itse muita vastaan. Äiti ja isäkin ovat ihmisiä, joilla on myös omat tarpeensa ja jotka on opittava ottamaan huomioon. Tärkeintä on selittää lapselle asiat siten, miten parhaiten osaa ja että asiat tulevat ymmärretyksi.
Välillä vanhempi poikani (7 v) yrittää ottaa isän roolia, mutta palautan hänet yleensä selkeällä keskustelulla takaisin lapseksi. Vastuuta hän silti on tottunut ottamaan pikkuveljestään (5 v), ehkä se on hyväkin asia, kunhan ei mene liian pitkälle ja stressaa lasta. Samaa vastuun ottoa yritän myös pikkuveljelle opettaa, joka välillä jopa muistaa tehdä niin. Varsin vahva kun tuo nuorin miehen alku on luonteeltaan. Välillä otetaan oikein tosissaan mittaa toisistamme.
Isän mallia heille vielä joskus toivon omasta kodistakin löytyvän, mutta jos sitä oikean tuntuista ei tule vastaan, jatkan sitten näin. Toista virtahepoa en olohuoneeseen lasteni eteen halua. Itse en kuitenkaan yritä olla mikään isän korvike. Onneksi päiväkodissa ja koulun iltapäiväkerhossa on ollut molemmille miesohjaajia, jotka ovat ilmiselvästi olleet pojille tärkeitä malleja. Lisää vain miehiä kouluihin ja päiväkoteihin sinne myös hyvien naisohjaajien joukkoon!