Ympärilläni on useita ystäviä, joiden suhde on muuttunut toveruudeksi. Lapset, työt ja lainat hoidetaan, mutta seksi ja läheisyys on täysin kadonnut. Osalla yhdessäolo on täysin piinaa, kotona ahdistava ilmapiiri, toisilla taas rutiini pyörii hyvässä yhteisymmärryksessä, ystävyydellä, mutta siinä kaikki. Useat heistä kaipaavat romantiikkaa, rakkautta tai edes seksiä. Toiset hakevat aktiivisesti uutta suhdetta, pettävät jos sellainen löytyy. Tavallisia ihmisiä, suhteissa ei ainakaan ulospäin näyttäisi olevan alkoholi- tai väkivaltaongelmaa.
Haluaisinkin kysyä, miksi ihmiset jäävät vuosiksi tällaiseen suhteeseen eivätkä eroa? Itsellänikin on kokemusta asiasta, mutta kaipaisin toisenlaisia näkemyksiä.
Onko kysymys mukavuudenhalusta, muutoksenpelosta vai siitä, että tunteita on sittenkin vielä jäljellä eikä lopullista päätöstä voi vielä tehdä - eli siis odotellaan, että suhteessa tapahtuisi ihme?
Vai odotetaanko uutta rakkautta, joka auttaisi päätöksenteossa?
Haluaisinkin kysyä, miksi ihmiset jäävät vuosiksi tällaiseen suhteeseen eivätkä eroa? Itsellänikin on kokemusta asiasta, mutta kaipaisin toisenlaisia näkemyksiä.
Onko kysymys mukavuudenhalusta, muutoksenpelosta vai siitä, että tunteita on sittenkin vielä jäljellä eikä lopullista päätöstä voi vielä tehdä - eli siis odotellaan, että suhteessa tapahtuisi ihme?
Vai odotetaanko uutta rakkautta, joka auttaisi päätöksenteossa?
Vastaukset 21
Vanhimmat
Olen todennut aivan saman. En ymmärrä. Lukemattomia tunteja olen muutamaa ystävääni kuunnellut ja yrittänyt auttaa, mutta ei.
- kaipaa vaihtelua
- ei haittaa vaikka miehelläkin joku olisi
- ei halua edes tietää jos mies on pettänyt
- lapset kärsii erosta (pahin mahdollinen vale)
- missä sitä asuisi
- tulot tippuisi
- täytyisi selitellä sukulaisille
- sosiaalinen piiri muuttuisi
- jne.
Olen sanonut suoraan että valita tai lähde, en jaksa enää kuunnella. Tuntuu että on enemmän tapa kuin poikkeus että naimisissa olevat naiset (alle 40 v.) pettävät. Ja he ovat "suosittuja" pettäjäkumppaneita, koska on aivan liikaa menetettävää...
Toine lukunsa on sitten ne miehet jotka eivät kuolleesta avioliitostaan lähde sitten millään (muita suhteita kokoa ajan, pidempiä ja lyhyempiä): jos se nainen lähtisi...? Tätähän ne toivovat, ettei itse tarvistsi tehdä sitä askelta. Blääh. Näitä riittää niin paljon, että näin sinkkuna en taida uskoa enään mihinkään.
Juttuhan on niin, että eroottinen rakkaus ja seksi eivät ole sellaisia inhimillisiä perustarpeita - kuten uni,lämpöja ruoka - joita ilman ei voi elää.
Ilman seksiä ja eroottista/romanttista rakkautta voi vallan mainiosti elää ja olla onnellinen. Ilman rakkautta ei todellakaan voi elää, mutta rakkauttakin on montaa lajia.
Rakkauttahan on monenlaista, ei kaikki rakkaus ole sitä miehen ja naisen välistä eroottis-romanttis-seksuaalista lajia. On olemassa myös rakkaus ystäviin, työhön, isänmaahan, lapsiin, taiteeseen, Jumalaan jne. Jos elämä on muuten kunnossa, ts. rakkautta on - jotakin rakkauden lukuisista lajeista - mutta seksi ja erotikkaa puuttuvat, niin ei pitäisi olla ihmeemmin valittamista.
Ympäröivä erotiikkakulttuuri, mm. telkkarisarjojen antama informaatio, on tehnyt ihmisistä seksi- ja VARSINKIN tunnenarkomaaneja. Halutaan elää jatkuvassa tunnekuohussa, ikäänkuin huumattuina. Pelkkää ekstriimiä, kiksejä, elämyksiä.
Tavallinen arkinen hiljainen onni ei ole muka mitään.
Pakonomainen elämyshaukuisuus on, paitsi kypsymätöntä, myös erittäin vaarallista. Pahimmillaan se saa ihmisen elämään itsetuhoisasti, lyömään päätään seinään yhä uudelleen ja pilaamaan sekä oman että läheistensä elämän.
Jos elää hyvässä toimivassa parisuhteessa, on silkkaa lapsellisuutta lähteä etsimällä etsimään jotain parempaa rakkautta, varsinkin jos paremmuuden kriteereinä ovat omat tunnekuohut. Pääpaino ei silloin olekaan siinä toisessa ihmisessä, rakastetun persoonassa, vaan omissa rakastuneisuuden tunteissa. Etsitään kiksejä eikä ihmissuhdetta. Juostaan tunteiden ja elämysten eikä asioiden perässä.
Sitten voi tietysti käydä niinkin, että rakkaus osuu kohdalle, vaikka sitä ei millään lailla etsitä eikä edes kaivata. Vastaan voi ihan arvaamatta ja etsimättä kävellä sellainen extreme ettei sille mitään mahda. Joku ihminen vain tulee ja myllertää koko olemuksesi. Silloin en ole enää kyse elämyshakuisuudesta vaan - niin melodramaattiselta kuin tämä saattakin kuullostaa - kohtalolta. Ne tapaukset ovat erikseen.
Jos suhde on pelkkää mielipahaa, valtataistelua, henkistä väkivaltaa ja kurjaa oloa, pitääkin erota. Sitä suuremmalla syyllä, jos liittoon kuuluu lapsia. Lapsilla on oikeus iloiseen ilmapiiriin ja turvallisuuteen. Kodin ilmapiirilläon ratkaiseva vaikutus lapseen.
Mutta. Jos suhde ei ole onneton eikä ahdistava vaan jäljellä on ystävyyttä, yhdessä viihtymistä, kunnioitusta ja jos arki sujuu, ja varsinkin jos perheeseen kuuluu lapsia, niin ero olisi minun mieltäni älytön ajatus. Tämä on siis minun mielipiteeni, ja muut saavat vapaasti olla eri mieltä.
Puhutaanpa lapsiperheestä.
Ei ole perheen onnelle ollenkaan välttämätöntä, että isän ja äidin välillä on eroottista viritystä. Riittää jos on iloa, ystävyyttä, kunnioitusta ja hyvää arkea. Mutta jos isä ja äiti inhoavat, halveksivat, sortavat, kiusaavat ja vähätelevät toisiiaan ja heidän välillään on vain vihaa ja valtataistelua, on kaikkille parempi kun erotaan.
Jos olisin naimisissa, ja perheeseen kuuluisi lapsia ja tulisimme mieheni kanssa hyvin toimeen mutta emme olisi enää rakastuneita, en eroaisi. En ainakaan ennen kuin lapet olisivat lentäneet pesästä.
Sitten voisi tielle osuakin se oikea rakkaus, ja silloinhan tilanne muuttuisi. Silloin jääminen ei olisi enää itsestään selvä ratkaisu - muttei erokaan sen puoleen. Voisi tuntua väärältä ja itsekkäältä hylätä perhe OMAN intohimonsa vuoksi, ja voisi tunttua väärältä sekin, että elää yhden miehen kanssa, vaikka sydän sykkii kaiken aikaa toisaalle.
Kuka on se kaikkitietävä profeetta joka osaa niin vuorenvarmasti sanoa mitä kuuluu tehdä?
eli mistä kirjoituksesi (erittäin mielenkiintoinen ja ajattelmisen arvoinen. Olet varmaan itsekin ajatellut asiaa, toisin kuin monet kirjoittelijat) nimimerkki? Tuli vain mieleen onko kenties oma kokemus takana?
Olen ollut kuolleessa suhteessa, jossa vuosia meni ennen kuin riuhtaisin itseni irti. Loppuun asti jaksoin uskoa, että asit muuttuisivat, vaikka järjen tasolla tiesin ettei niin käy. Minua on petetty ja tiedän miltä se tuntuu. Asia tuli silloin kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Nyt harkitsen suhdetta varatun miehen kanssa, jolla on ehkä sama tilanne. Harkitsen, huom!
Varmaksi en voi tietysti tietää, mitä siellä kotona oikeasti tapahtuu.
Jos silloin huonossa parisuhteessa riutuessani olisi sattunut oikea kaveri vastaan, olisin innolla hypännyt kelkkaan... saadakseni voimaa lähtemiseen, hellyyden ja rakkauden puutteessa..
Joten puolin ja toisin olen katsellut näitä kuvioita. Olenko tulossa kyyniseksi, kun en enää näe ympärilläni onnistuneita suhteita? En enää toivo mitään kestävää.
Tähän minulla ei ole lisättävää. Erittäin oivaltava ja monipuolisesti pohdittu kirjoitus.
Nimimerkkini kuuluu kokonaisuudessaan "Ex-kakkonen, Nyk-ykkönen" mutta en jaksa käyttää niin pitkää nikkiä, joten lyhensin sen pelkäksi Ex-kakkoseksi.
Nimimerkki tulee siitä, että olin viime syksyn ja talven kakkosena.
Kesäkuun puolivälissä ukkomies päätti jäädä vaimon luo, ja silloin minä puolestani päätin että se siitä ja menköönkin lopullisesti, toista tilaisuutta en hänelle anna.
Myöhemmin kesällä löysin ihanan miehen vapailta markkinoilta.
Nyt se ukkomies on kuitenkin eroamassa ( siis oma-alotteisesti ja vapaaehtoisesti, vaimo ei heitä ulos vaan hän lähtee itse )ja tahtoisi minut takaisin elämäänsä, eikä enää kakkosena vaan ykkösenä, mutta - liian myöhäistä, liian myöhäistä....
Tosi on, että ilman seksiä ja romanttista rakkautta voi elää, mutta mikäli toinen osapuoli tätä kaipaa ja jää ilman, niin tuskin silloin voi olla onnellinen, kuten sanot.
Nähtävästi tarkoitat tällä kirjoituksellasi sellaisia pareja, jotka kumpikin tuntevat näin, eivätkä piittaa toistensa läheisyydestä. Mielestäni he ovat kuitenkin jotenkin tunneköyhiä, kun eivät pysty tuntemaan ja haluamaan toisiltaan näitä asioita. He eivät voi olla 100 %:sti onnellisia. He ovat onnellisia vain osittain. Joillekin tämä riittää, mutta ehkä vuosien päästä tämä tyhjyys huomataan tai tunnustetaan ja halutaan erota. Esim. kun lapset kasvavat isoiksi.
Omakohtaisesti minulla on käynyt siten, että tunnen tarvetta myös eroottiseen ja romanttiseen rakkauteen, mutta sitä en puolisoltani saa, kun hän tarjoilee näitä muille yhä jatkuvasti. Vaikka meillä lapsia, niin tämä suhde ei tunnu riittävän. Ei voi sanoa, että ei ole valittamista, kun muut asiat ovat kunnossa.
Mielestäni en ole tunnenarkomaani tai muutenkaan tunnekuohuja haluava, vaikka haluaisin puolisoltani enemmän. Tavallinen arki on hyvä, mutta kuitenkin se erittäin tärkeä asia, mikä liittoon kuuluu puuttuu täysin. Silloin ihminen ei voi olla onnellinen.
Lisäksi sanot, että toisen kunnioitus on tärkeää. Voin sanoa, että liitossa, jossa haetaan tätä eroot.rakkautta ulkopuolelta, niin tuskin siinä liitossa voidaan kunnioittaa toista kovinkaan korkealle.
Sinä haluat suhteeltasi esimerkiksi seksiä ja romanttista rakkautta, niin haluan minäkin (saankin sitä ihan riittämiin). Silti sinä tai minä emme voi määritellä, että joku toinen on tunneköyhä tai hän ei voi olla täydellisen onnellinen ilman näitä asioita. En edes usko, että kukaan on koko ajan 100% onnellinen. Jotkut (esimerkiksi kakkoset) hyväksyvät suhteen, jossa on vain ihtohimoa ja ovat tyytyväisiä. Jotkut toiset taas tyytyvät arjen sujumiseen. Joskus myös elämäntilanne sanelee elämisen reunaehdot. Harvan tavallisen ihmisen parisuhde on pikkulapsivaiheessa intohimoa ja romantiikka pullollaan samoin kuin se oli seurusteluaikana. Jotkut pääsevät sen vaiheen yli kunnialla ja uskollisena ja ehkä se kiitos siitä pitkäpinnaisuudesta tulee myöhemmin.
Jos koko elämänsä viettää kumppania vaihdellen, kun ei "ole enää kivaa", niin lopulta jää mustapekka käteen.
Tapauksia on monenlaisia, mutta eiköhän se tottumus ja tapa ole liimannut tiukasti yhteen. Kuinkahan moni tuossa tilanteessa tosissaan miettii, mitä muutosta haluaa. Liian helppo nakki etsiä se sulostuttaja elämäänsä.
Jos elämä tuntuu mälsältä, syy on usein siinä, että elämä vaatii kasvamista. On tullut aika ottaa uusia haasteita elämäänsä sekä suhteeseen. Sen ei tavitse merkitä siis eroa. Joskus tuo ero on paikallaan, jos on miettinyt ensin, mitä sitä oikeastaan haluaa.
Avioliitot tuntuvat hajoavan lähinnä naisten aloitteesta. Miehet ovat sopeutuvimpia elämään ns. kehnossakin suhteessa. Ehkä heille avioliitto, perhe jne. ovat eri asioita elämässä kuin naisille. Mm. erotilanteissa on väkivallan mahdollisuus monikertainen - joillekkin naisille se on tarkoittanut jopa hengen menetystä.
Oikeastaan mikään suhde ei ole aina täydellinen. Ja varmasti aika iso meistä ihmisistä sortuu siihen, että v-käyrän ollessa huipussaan, tulee soitettua parhaalle/parhaille ystävättärille ja haettua henkistä tukea. Harvemmin ihmiset soittelee kavereilleen, että olipa mukava perjantai-ilta perheen kanssa ja miehen kanssa harrastettiin seksiäkin pitkään ja hartaasti. Niinpä ystävien liitoista saa sen kuvan, että koko liitto on pelkkää kulissia, vaikkei se välttämättä olekaan.
Varmaan myös mukavuudenhalulla on osuutta asiaan ja toisaalta ihmiset ovat pelkureita eli odottavat uutta rakkautta ennen kuin uskaltavat tehdä ratkaisuja. Itse en koskisi kepilläkään pettäjään paitsi ehkä seksin tarpeessa. Pettäminen kertoo minulle raukkamaisesta luonteesta, joka ei uskalla tiukan paikan tullen ottaa elämäänsä omiin käsiinsä. Sellaista miestä en itselleni halua.
auringonpaistetta ja rakastumisen huumaa. On hyviä hetkiä, rospuuttoaikoja ja aikuisen parin tulisi ne ymmärtää ja sietää.
Kuka on väittänyt, että elämä on aina helppoa. Parisuhteessa on oma kulkunsa. Nii kalseiden vaiheiden yli eläminen on vain joillekkin kypsymättömille ihmispoloille mahdottomia.
Eiköhän se ole se ihmisenä kasvaminen tärkrintä , sama oliko puolisona Sanna, Tintti,Leena tai Mimmi tai Kale , Janne Justeeri tai Otto. Samat vastoinkäymiset on edessä. ( En nyt tarkoita alkoholisteja tai rikollisia).
Hyvä yhteisymmärrys, ystävyys, seksi- kuvittelisin, että sillä on pitkässä juoksussa toinen nimi eli eiköhän siinä rakkaudesta ole kysymys tv. ajatuksia 37 avioliittovuoden jälkeen.
Sitten se on eriasi se keskenkasvuisten pettämiskaruselli. Keskenkasvuisten , jotka eivät koskaan tule kokemaan rakkauden onnea.
Tottakai pitkä suhde karsii romantiikan ja lapsiperheissä erityisesti. Mutta kuinka pitkä on normaali "kuiva kausi"? Viisi vuotta, kymmenen? Missä kohtaa voisi päätellä, ettei homma tule enää toimimaan. Varsinkin, jos katsotaan seuraa perheen ulkopuolelta. Mikä parisuhde se sellainen oikeasti on?
Uskottomuus on viesti parisuhteen kriisistä, mikäli se on niin sanotusti "vakavaa" laatua ja jatkuu pidempään. Itse en ylikorostaisi yhden illan juttuja. Tottakai pitkässä parisuhteessa voi olla aallonpohjia, mutta "kuiva kausi" ei kyllä kestä kovin pitkään. Pitkässä avioliitossa lapset ovat kavaneet pesästä ulos.
Itse olen nainen ja aviolitto kestänyt lähemmäs 40v, lapset ovat aikaa sitten lentäneet pesästä, uusia perheenjäseniä on tullut vävyjen ja miniöiden kautta ja lastenlasten kautta.
Mutta mitä te odotatte avioliitolta. Jatkuvaa romantiikkaa. Kyllä rakkaus sisältyy siihen arkipäivään, toisen kunnioittamiseen, välittämiseen, huolen kantamiseen toisesta. Se on rakkautta. ja seksiäkin siihen sisältyy. Myös matkustamista kotona ja ulkomailla, edustamistakin, aivan tavallista elämää myös arjen kautta.
rakkaus on ? Ei ainakaan itsekkyyttä, se on toisen huomioonottamista ,josta seuraa hyvä olo toisen lähellä. Kuka sitä jaksaisi nuoruuden hehkutteluja loputtomasti ,sitäpaitsi yleensä ihmiset kasvavat ja kypsyvät iän myötä ja ne odotukset parisuhteessa muuttuvat. Näin väitän onnellisesti naimisisa 28 vuotta, seksi pelaa, hellyyttä ja "kuherteluakin" on. Ei ole tylsää eikä ptkästyttävää. Toki on niitä ylä ja alamäkiä.
uskoton ei sovi kyllä avioliittoon vaikka kuinka kaikki olis hyvin hän pettää.
Vika on jossain muualla kun puolisossa eli pettäjän korvien välissä ja muuallakin.
Sitä ei ole kovin järkevää luokitella kenenkään toisten suhteita kuolleeksi. Niissä voi olla enemmän elämää kuin yhdestäkään ulkopuolisesta saattaisi tuntua. Ja vaikkei olekaan, niin on vain jokaisen suhteen osapuolten harkittavissa onko suhteessa vai ei. Joidenkin mielestä hyvinkin huono suhde on paljon parempi kuin ei suhdetta ollenkaan! Eiköhän kunnioiteta toisten päätöksiä, vaikkei ne aina kovin fiksuilta tuntuisikaan? Jokaisella on vain oma elämänsä elettävänään.
Määritelmä "kuollut" on näiden suhteessa olevien itse tilanteestaan käyttämä sana. samalla sanalla voisin kuvata oman edesmenneen liittoni tilaa kaksi vuotta ennen eroa. Mutta osasta "kuolleita suhteita" seuraa ero, osa taas jatkaa avioliittoa tai avoliittoa, vaikka muutosta parempaan ei tapahdu.
Joku tuolla kommentoi, että nämä kaudet ovat luonnollisia, niin minustakin. Eikä tietystikään pitkä suhde ole yhtä romantiikkaa ja auvoa, sehän on selvä. Usko ja toivo ja yhteinen historia kantaa pitkälle. Mutta kuinka kauan sen pitää kannattaa? Viisi vuotta, kymmenen...
Riittääkö, että jaamme arjen, lastenhoidon, sukujuhlat, arki-illat? Seksiä tosi harvoin, ja silloinkin puren hammasta, kun´ei kostu niin ei kostu. Haaveilen jostakin muusta. Olen pistänyt raskauden jälkeisen uupumuksen piikkiin, mutta kolme vuotta on mennyt. Haaveilen jostakin muusta..