Olen sellaisessa tilanteessa, johon en olisi uskonut ikinä joutuvani. Olen naimisissa ja minun paras ystäväni on naimisissa mieheni parhaan ystävän kanssa. Olemme paljon tekemisissä perheinä. Lapsia on molemmissa perheissä, olemme kummeja puolin ja toisin toistemme lapsille. Meillä on jo isompi lapsi, heillä alle kouluikäisiä.
Olen aina pitänyt ystäväni miehestä, olkoon tässä vaikka Jussi, ja tuntenut myös jonkin verran vetovoimaa häneen. Tunteet eivät olleet häiritseviä, eivätkä vaikuttaneet mitenkään suhteisiimme eli "en ottanut niitä vakavasti". Viimeisen vuoden aikana tunteet yllättäen syvenivät, yhtäkkiä huomasinkin odottavani tämän Jussin tapaamista, kun olimme aikeissa tavat koko perheiden voimin. Jussi pulpahti mieleeni mitä ihmeellisimmissä tilanteissa ja sydän alkoi takoa, kun olimme hetkenkin kahdestaan. Ärsyynnyin itseeni, mutta järkeilin tunteiden olevan ohimeneviä enkä antanut asian häiritä jokapäiväistä elämääni.
Kunnes keväällä Jussi tuli yksin meille saunomaan mieheni kanssa. Silloin huomasin hänen katselevan minua "sillä silmällä" ihan selkeästi. Sen jälkeen alkoivat ajatukset häiritä, näin jopa eroottisia unia Jussista ja rakastellessani mieheni kanssa, mieleeni saattoi yhtäkkiä tulla Jussi, hänen katseensa tms.
Välillämme "kipinöi" ihan selvästi, taisivat puolisommekin huomata, koska ensimmäistä kertaa havaitsin mieheni olevan mustasukkainen.
Jonkin aikaa sitten tuli tilanne, jossa annoin krapulaiselle Jussille kyydin, olin ainoa ajokuntoinen ja vein hänet kotiin kaupungista. Hän kysyi jäisinkö kahville ja jäinhän. Tässä vaiheessa olisi pitänyt tehdä toisin. Olimme kahdestaan ja kaikki meni aluksi hyvin, viattomasti ja mukavasti, kuten PITÄISIKIN. Jotenkin päädyimme puhumaan parisuhteista ja niiden vaikeuksista. Olimme aiemmin jo huomanneet, että meidän ajatusmaailmamme ja arvomme ja toimintatapamme kohtasivat paremmin keskenään kuin puolisoidemme kanssa, joten oli mukavaa ja innostavaa keskustella oikeastaan mistä vain. Puheeksi tuli ensitapaamisemme, joka oli myös Jussin ja vaimonsa ensitapaamisemme. Yllättäen kävi ilmi, että me molemmat olimme tunteneet jotain välillämme, mutta kumpikaan ei tehnyt asialle mitään...minähän seurustelin jo mieheni kanssa, joka on Jussin ystävä.
Tunnelma muuttui ja puhuimme tunteistamme ja haluistamme ja päädyimme suutelemaan, halaamaan ja hyväilemään toisiamme...Se oli todella intohimoista, mutta keskeytimme ja totesimme sen olevan väärin ja minä lähdin. Tapasimme vielä ja melkein päädyimme rakastelemaan, mutta lopetimme ajoissa. Viimeisen kerran tavatessamme puhuimme vain ja totesimme, ettei tämä ole sen arvoista ja sovimme ettei nämä asiat saa tulla puolisoidemme tietoon ikinä, ei missään vaiheessa. Molemmilla huono omatunto, kumpikaan ei halunnut loukata omaa puolisoaan, eikä muuttaa elämäänsä eikä myöskään alkaa "salasuhdetta". Totesimme kuitenkin haluavamme vielä toisiamme ja pitävämme toisistamme ja sovimme, että sen täytyy riittää, että ajattelemme niin, käytännössä sitä ei toteutettaisi.
Tästä on nyt useampi viikko aikaa, enkä saa rauhaa. Parisuhteeni on mennyt huonompaan ja huonompaan suuntaan, ajattelen Jussia jatkuvasti, en pysty nukkumaan enkä syömään kunnolla. Olen rakastunut Jussiin, enkä tiedä miten elää asian kanssa. Tämä on minulle todella iso itsetutkiskelun paikka, minulla joka on aiemmin ollut uskollinen jopa ajatuksissani. Olen pettynyt itseeni ja ennen kaikkea mietin miten pystyn jatkamaan elämääni tällaisenaan. Kaipaan vain toista miestä koko ajan ja odotan innolla hänen näkemistään. Vaistoan hänessä myös samaa intoa tavatessamme.
Mitä teen, katkaisenko välit ystäviimme..????????????
Olen aina pitänyt ystäväni miehestä, olkoon tässä vaikka Jussi, ja tuntenut myös jonkin verran vetovoimaa häneen. Tunteet eivät olleet häiritseviä, eivätkä vaikuttaneet mitenkään suhteisiimme eli "en ottanut niitä vakavasti". Viimeisen vuoden aikana tunteet yllättäen syvenivät, yhtäkkiä huomasinkin odottavani tämän Jussin tapaamista, kun olimme aikeissa tavat koko perheiden voimin. Jussi pulpahti mieleeni mitä ihmeellisimmissä tilanteissa ja sydän alkoi takoa, kun olimme hetkenkin kahdestaan. Ärsyynnyin itseeni, mutta järkeilin tunteiden olevan ohimeneviä enkä antanut asian häiritä jokapäiväistä elämääni.
Kunnes keväällä Jussi tuli yksin meille saunomaan mieheni kanssa. Silloin huomasin hänen katselevan minua "sillä silmällä" ihan selkeästi. Sen jälkeen alkoivat ajatukset häiritä, näin jopa eroottisia unia Jussista ja rakastellessani mieheni kanssa, mieleeni saattoi yhtäkkiä tulla Jussi, hänen katseensa tms.
Välillämme "kipinöi" ihan selvästi, taisivat puolisommekin huomata, koska ensimmäistä kertaa havaitsin mieheni olevan mustasukkainen.
Jonkin aikaa sitten tuli tilanne, jossa annoin krapulaiselle Jussille kyydin, olin ainoa ajokuntoinen ja vein hänet kotiin kaupungista. Hän kysyi jäisinkö kahville ja jäinhän. Tässä vaiheessa olisi pitänyt tehdä toisin. Olimme kahdestaan ja kaikki meni aluksi hyvin, viattomasti ja mukavasti, kuten PITÄISIKIN. Jotenkin päädyimme puhumaan parisuhteista ja niiden vaikeuksista. Olimme aiemmin jo huomanneet, että meidän ajatusmaailmamme ja arvomme ja toimintatapamme kohtasivat paremmin keskenään kuin puolisoidemme kanssa, joten oli mukavaa ja innostavaa keskustella oikeastaan mistä vain. Puheeksi tuli ensitapaamisemme, joka oli myös Jussin ja vaimonsa ensitapaamisemme. Yllättäen kävi ilmi, että me molemmat olimme tunteneet jotain välillämme, mutta kumpikaan ei tehnyt asialle mitään...minähän seurustelin jo mieheni kanssa, joka on Jussin ystävä.
Tunnelma muuttui ja puhuimme tunteistamme ja haluistamme ja päädyimme suutelemaan, halaamaan ja hyväilemään toisiamme...Se oli todella intohimoista, mutta keskeytimme ja totesimme sen olevan väärin ja minä lähdin. Tapasimme vielä ja melkein päädyimme rakastelemaan, mutta lopetimme ajoissa. Viimeisen kerran tavatessamme puhuimme vain ja totesimme, ettei tämä ole sen arvoista ja sovimme ettei nämä asiat saa tulla puolisoidemme tietoon ikinä, ei missään vaiheessa. Molemmilla huono omatunto, kumpikaan ei halunnut loukata omaa puolisoaan, eikä muuttaa elämäänsä eikä myöskään alkaa "salasuhdetta". Totesimme kuitenkin haluavamme vielä toisiamme ja pitävämme toisistamme ja sovimme, että sen täytyy riittää, että ajattelemme niin, käytännössä sitä ei toteutettaisi.
Tästä on nyt useampi viikko aikaa, enkä saa rauhaa. Parisuhteeni on mennyt huonompaan ja huonompaan suuntaan, ajattelen Jussia jatkuvasti, en pysty nukkumaan enkä syömään kunnolla. Olen rakastunut Jussiin, enkä tiedä miten elää asian kanssa. Tämä on minulle todella iso itsetutkiskelun paikka, minulla joka on aiemmin ollut uskollinen jopa ajatuksissani. Olen pettynyt itseeni ja ennen kaikkea mietin miten pystyn jatkamaan elämääni tällaisenaan. Kaipaan vain toista miestä koko ajan ja odotan innolla hänen näkemistään. Vaistoan hänessä myös samaa intoa tavatessamme.
Mitä teen, katkaisenko välit ystäviimme..????????????
Vastaukset 19
Vanhimmat
selvennykseksi vielä tuhon loppuun, että emme tapaa enää kaksin, vältämme itse asiassa kaksin jäämistä. Tapaamme vain perheet keskenämme ja silloin aina aluksi katsomme toisiamme silmiin "tietyllä tavalla", jaamme tavallaan oman pienen hetken, siitä tiedän etteivät tunteet ole hävinneet häneltäkään, mutta kuvittelen hänen olevan enemmän sovussa tunteidensa kanssa. Ehkä hänellä on parempi avioliitto kuin minulla tai hänen tunteensa minua kohtaan eivät ole yhtä syvät kuin minun tunteeni häntä kohtaan, ken tietää.
Elämä on vaikeaa tämän salaisuuden kanssa ja vaikeammaksi sen tekee se tosiasia, että haluaisin toimia tunteideni perusteella, joka taas satuttaisi niin montaa ihmistä. En halua kokea itsessäni moista itsekkyyttä, sitä on vaikea myöntää itselleen. Siksi kirjoitankin tänne, ehkä tämä tunteiden purkaminen näin neutraalisti helpottaa olotilaani ja selkeyttää asioita. En vain tiedä miten jaksan tätä ja miten kauan pystyn salaamaan tunteeni.
Mutta keskustele sen (Jussin) kanssa asiat selväksi ja eroa jos vaikka sitten saisit mielen rauhoittumaan
ennen kuin menet naimisiin TOLLO!
rakastunut Jussiin; olet rakastunut ihastumisen tunteeseen.
Aikuisena ihmisenä sinun pitäisi tajuta, että kaikki on vain omassa päässäsi, kaipaaminen on ihanaa, todellisuus on toista.
Mieti nyt todella tarkkaan; sinun pitää tiedostaa ketkä maksavat laskun aikuisten hölmöilystä ja itsekkyydestä; lapset.
Kyllä se varmaankin näin menee elämässä että on otettava vastuu valinnoistaan.
Miehesi ehti ensin.
Sinä valitsit hänet, jos teidän välisenne vetovoima tuon toien kanssa olsi ollut yhtä kovaa kamaa, niin olisitte väistämättä jo tuolloin päätyneet yhteen.
Vene ei keiku jos ei sitä keikuta.
Ja jos haluaa keikuttaa venettä niin voi varautua siihen että joku ehkä hukkuu.
lapset ja puolisot maksumieheksi itsekkäästä lapsellisesta rakastumisenhuumasta. Aikuisen pitäisi ymmärtää, että niitä ihastuksia ja rakastumisea tulee ja menee vaikka onnellisessakin avioliitossa eletään. Niihin pitää vain suhtautua aikuisen lailla eikä hypätä punkkaan kuin jokin teiniangsti, joka alkaa kärventää omaa parisuhdettaan.
Voi hyvä tavaton etkö tajua ,että elämä ja parisuhteet ovat sekä ylä-, että alamäkeä. Jos kaikki alkaisi jonkin vanhan heilan tai jonkin sentapaisen kanssa paneskelemaan ja kielletynhedelän huumaa nautiskelemaan ,ne entiset heilat juoksis karkuun ja lujaa.
Vai synkkaa teillä niin mainiosti jne. Te elätte ns. idealisaatiovaihetta, jossa kaikki toisessa näyttää ihanalta ja hyvältä. Kyllä se arjen totuus sitten kävelee vastaan... Kasvakaa nyt aikuiseksi, älkääkä aiheuttako suunnatonta tuskaa aivan viattomille ihmisille (että äiti paneskelee Juha-sedän kanssa)itsekeskeisyydellänne. Voithan sinä tehdä miten vaan, mutta oletko ottanut huomioon, että miehesi voi heittää sinut pellolle ja tämä toinen adonis palata kotiinsa. Että revi siitä sitten huumoria !
Kuten arvasinkin, minut tuomitaan heti ja ehkäpä juuri sitä hainkin. Itse olisin toiminut vastaavasti aiemmin.
Tarkoitus ei ole "paneskella" Jussin kanssa, eikä rikkoa kahta perhettä. Olen kyllä ihan aikuinen ja vastuullinen ihminen, olen tässä tilanteessa toiminut jo päinvastoin periaatteitani, itsekkäästi ja vastuuttomasti. Ihmiset tekevät virheitä, vaikka ei saisi ja lähinnä tässä tilanteessa mietin mitä minun pitäisi tehdä ettei tilanne pahenisi. En todellakaan halua enkä ole halunnut tätä.
Vastauksissa kehoitetaan "kasvamaan aikuiseksi" ja viitataan muutenkin siihen, että olisin lapsellinen ja minun tulisi tietää miten toimia. Ensinnäkin tiedän kyllä ihastumisen ja rakastumisen ja rakastamisen erot. Tiedän kyllä milloin olen oikeasti rakastunut ja nyt olen sitä. En pyri rikkomaan omaani enkä Jussin avioliittoa. En aio itseasiassa tehdä mitään asialle. Lähinnä kirjoitin tänne selkeyttäkseni omia ajatuksia, tästä tilanteesta en voi puhua kenenkään kanssa. Jussi tosin sanoi silloin aiemmin tavatessamme kaksin viimeistä kertaa, että voisin aina puhua hänen kanssaan, jos siltä tuntuu, mutta en todellakaan aio tehdä sitä. Se vasta olisi vastuutonta, itsekästä ja typerää; leikkiä tulella ja taas tavata kaksin -ei.
Olen oppinut, että on helppoa sanoa, että pitää ajatella järjellä -toimiminen sen mukaan onkin vaikeaa, kun tunteet ovatkin yllättävän voimakkaita. Kärsin kovasti tästä tilanteesta, tietysti tunteistani Jussia kohtaan ja siitä etten niitä voi toteuttaa sekä ilman muuta huonosta omatunnosta, syystäkin. Tässä on herännyt mietteet avioliittoni tilasta, mieheni ja minun suhteesta. Sinänsä pidän omaa kärsimystäni ihan oikeutettuna; "niin makaa kuin petaa". Mietin vain ratkaisua tähän tilanteeseen, sellaista ratkaisua, joka on aidosti hyvä siinä mielessä, että elämä jatkuisi hyvänä eteenpäin eikä taustalla olisi jatkuvaa ahdistusta. Omaatuntoani en aio helpottaa kertomalla miehelleni tilanteesta, en aio loukata häntä tällä asialla.
Pikaratkaisua tähän ei varmasti ole. Aion nyt keskittyä löytämään jälleen hyviä asioita miehestäni ja avioliitostamme ja yritän parantaa välejämme ja lujittaa liitoamme. Tunteet joita minulla on Jussia kohtaan aion suunnata juuri, kuten rakkautta pitääkin; eli aion ajatella hänen parastaan. Ja hänen parhaansa on elää perheessään ja toivon, että hänkin saa läheisemmät välit vaimoonsa. Jotainhan mättää meidän molempien avioliitoissa, kun tällainen tilanne pääsi kehittymään ja vika löytyy varmasti meistä itsestämme. Parhaassa tapauksessa tämän seurauksena on, että molemmat panostamme enemmän parisuhteisiimme ja saamme ne paremmiksi ja kestävimmiksi. Tämä saattoi olla molemmille hyvä varoitus, että tarvitaan nyt enemmän sitoutumista ja paneutumista avioliitoissamme. Siinä mielessä, ehkä, hyvä että tämä tapahtui meidän välillämme, molemmille on myös toisen puoliso ja perhe tärkeitä, eikä tunteiden vain voi antaa viedä mennessään. Hetkellisestihän niin kävi, mutta ei tapahtunut nyt kuitenkaan mitään peruuttamatonta ja tästä voi vielä jatkaa elämää ilman suuria mullistuksia.
Olen lukenut tätä viestiketjua ja kuulostaa kyllä niin tutulta tekstiltä, joskin olen lähinnä se sivusta seuraaja. Minulla on lähipiirissäni kuvailemasi kaltaiset 2 perhettä, jossa molemmat vanhemmat ovat keskenään olleet kauan kaveruksia, ovat toistensa lapsien kummeja ym ym. Kaikki nuo taustafaktat täsmää. Ettette vaan olisi te..? Jokatapauksessa koko tekstisi ja fiksu asenteesi voisi olla tämän tuntemani naisen suusta suoraan, joten kommentoin vähän koska näitä vastaavanlaisia tilanteita tuntuu syntyvän pariskunnille suhteellisen useinkin, niistä ei vaan puhuta. Tässä minun tuntemassani tapauksessa tahdon sanoa, että tämä "Jussi" on ruvennut ihan viime aikoina (vuoden-parin sisään) katselemaan sillä silmällä vähän muitakin...Myös minua. Olen tullut siihen tulokseen, että hänellä/heidän avioliitossaan on jonkinlainen kriisivaihe meneillään. Kriisi -sana on ehkä liioiteltu, mutta jonkinlaista pientä viehätysvoiman testausta "Jussilla" on nyt meneillään. Se tuntuu huikealta ja itsekin melkein tunnen rakastuvani, kun hän katsoo sillä tavalla merkitsevästi minua...Leikkisästi, mutta selvästi jotain mielessä. Tulee turhan lähelle taakseni seisomaan ja koskettaa hipaisten jos on tilaisuus jne. Ja tätä on alkanut tapahtumaan todellakin vasta tänä/viime vuonna, vaikka ollaan tunnettu kauan. Aina olen myöskin pitänyt "Jussista", hän on tyyppinä sellainen symppis, josta on helppo pitää. Ei missään tapauksessa mikään pelimies, vaan kuvaukseni hänestä olisi "maailman paras ja kunnollisin aviomies". Mutta jotain omaa kriisiä hänellä on nyt selvästi meneillään. Siispä oli nyt sitten sama "Jussi" tai ei, niin kehottaisin pitämään nyt järjen päässä. Tuonkaltaisia tilanteita syntyy ystäväpiirissä, kun ollaan läheisiä ystäviä ja oma avioliitto on väkisinkin arkipäiväistynyt jo hyvän aikaa sitten. Se rakastuminen tuntuu todelliselta, mutta ei välttämättä ole, jos pureudutaan jutun ytimeen. Pidä ainakin pää kylmänä tämän "Jussin" kanssa, hän tosiaan saattaa vain tavallaan leikitellä, ainakin varmasti perääntyisi jos hänet laittaisi seinää vasten valitsemaan avioliitonsa ja sinun välillä. Ettei käy niin että menetät sekä oman miehesi että ystävyyssuhteet jne.
Niin, kiitos asiallisesta vastauksesta, huomaa, että kirjoitat ajatuksella. Lohduttavaa, joskin hiukan järkyttävää, että on muitakin samankaltaisessa tilanteessa, se onkin tavallaan "normaalia". En ole ilmeisesti saanut tuotua esiin tarpeeksi hyvin tilannetta kuitenkaan. Aikomukseni ei ole yrittää saada aikaiseksi mitään Jussin kanssa, vaikka se haaveissani pyöriikin, olen sen verran realisti. Tiedän, että olen rakastunut, mutta siitä on pitkä matka todelliseen rakkauteen ja toimivaan suhteeseen. Vastauksessasi, kuten muutamassa muussa, varoitellaan, että menettäisin mahdollisesti molemmat miehet ja jäisin yksin. Niin varmasti voisi käydä. Itse asiassa en pelkää yksin jäämistä lainkaan. Jos siihen pisteeseen mennään, etten tosiaankaan halua elää enää aviomieheni kanssa, aion kyllä erota, oli tämän Jussin tilanne mikä tahansa. Tai, jos Jussi eroaa vaimostaan, syystä tai toisesta, en aio päätä pahkaa rynniä hänen kainaloonsa lohduttamaan. Tietysti toivon ja oikeastaan uskonkin, ettei kummankaan liitto lopu tästä syystä.
Minä se olen joka käyn läpi jonkinlaista henkilökohtaista kriisiä, ehkäpä Jussillakin on meneillään sellainen ja siksi sotkemme asiat ja pienestä ihastumisesta kasvaakin isompia tunteita. Samoin avioliittoni on jonkinlaisessa käännekohdassa ja toivon, että tuloksena ei ole ero vaan parempi yhteinen elämä. Ehkäpä löydämme uudelleen toisemme, mieheni ja minä...
Mietin lähinnä pitäisikö minun ottaa pikkuhiljaa etäisyyttä ystävästäni eli Jussin vaimosta ja Jussista, ihan vain varmuuden vuoksi, ettei aiemman kaltaisia tilanteita missään tapauksessa pääsisi syntymään.
Ehkäpä annan vain ajan kulua, en tee mitään, hyväksyn, että minulla on tunteita ja haaveita Jussista ja katson mitä elämä tuo tullessaan. Ahdistuspäivät täytyy vaan jaksaa elää...
Voisit ottaa ihastumisen hienona asiana kuhan tajuat pitää järjen mukana!!! Hyvin todennäköistä on että pitkässä suhteessa ollessa ihastuu hyvin voimakkaastikkin toiseen. Et ole ollenkaan poikkeava vaan normaaleja tunteita tunteva nainen. Ihastuminen ja rakastuminen on elämän mahtavimpia tunteita. Se joka sinut tuomitsee, tuomitsee elämän realiteetit....
Mutta; jotta voisit olla elämääsi onnellinen vielä 5 tai 10 vuoden päästä anna ajan kulua! Voisin veikata, että vasta vuoden kuluttua tiedät mitä ihastuksesi ja sinun välillä on todellisuudessa. Oliko se pelkkä humaus vai olisitko onnellisempi hänen kanssaan kuin miehesi kanssa. Yrittäkää olla järkeviä kaikesta huolimatta.
Tsemppiä tunnekaaoksesi keskelle!
mitä voi tehdä, on sotkeutua tai sekoilla ystävän puolisoon. Itselleni kävi niin, siin ystävättäreni sekoili puolisooni... se on kova isku. Siinä meni ystävyys ikuisesti, samoin luottamus omaan puolisoon täysin. Ei edes aika auttanut- koko perheeni hajosi.
Vastaavanlainen tilanne oli myös meillä pari-kolme vuotta sitten. Kaksi hyvin läheistä ystäväperhettä, oltiin toistemme lasten kummit jne. Samoihin aikoihin mentiin naimisiinkin, n. 10 vuotta sitten. Ja niin sitten kävi meillekin, että kolme vuotta takaperin minun mieheni ja tämän toisen pariskunnan vaimo (eli paras ystävättäreni) nk. heräsivät tiedostamaan toisensa uudella tavalla...Myönnän että arki oli tullut meidänkin avioliittoon, mutta kyllä kaikki oli silti ihan hyvin. En pihdannut tms. vaan seksiä oli riittävästi ja se arki sekä kommunikointi mieheni kanssa sujui mielestäni mallikkaasti. Olisin väittänyt, että meillä oli hyvä avioliitto. Jotain kai kuitenkin puuttui, kun sitten kävi miten kävi. 4-kympin villitys tai mikä lie intohimon haku sai nämä kaksi sekoamaan toisiinsa. Olen nähnyt vastaavaa tapahtuvan tuttavapiirissä, mutta en olisi uskonut näin käyvän omalla kohdallani. Ilmeisesti yleisempää kuin voisi uskoakaan? No, turha kai selitelläkään, kuinka paljon tuskaa tuosta kaikesta koitui. Lapsemmekin olivat hyviä ystäviä keskenään, mutta kaiken tapahtuneen jälkeen heidänkin välit väkisin katkesivat. Minä menetin luonnollisesti parhaan ystävättäreni ja mieheni parhaan kaverinsa. "Rakastavaisten" onni ei jaksanut näiden paineiden alla kestää arkea, joten se loppui hyvin lyhyeen. Intohimoa kesti juuri niin kauan kuin se oli kiellettyä ja salaista. Sen toisen perheen yhteinen taival loppui siihen, mies ei antanut petturuutta anteeksi. Löysi uuden naisen itselleen (ovat nyt avoliitossa) ja minun mieheni sen sijaan tahtoi palata kotiin, takaisin luokseni. Tajusi kuulema rankimman kautta, että meidän avioliitto on parasta mitä hänelle on koskaan tapahtunut. Me muutettiin uuteen asuntoon ja koitetaan saada vielä avioliittomme toimimaan. En vaan tiedä, pystynkö koskaan pääsemään tästä ylitse. Niin monta tärkeää ihmissuhdetta tuhoutui ja luottamus täysin menetetty. Mies myöntää, että halusi kokea sen rakastumisen tunteen vielä kerran. Sen huuman, ja tämä nainen oli riittävän "turvallinen" siihen tarkoitukseen...Ikäänkuin ettei olisi tarvinnut ottaa sikaa säkissä kun oli vanha tuttu. Miten tällaisesta voi selvitä?! Kaksi vuotta on jo kulunut siitä kun kaikki päättyi, enkä vieläkään ole tolpillani.
Alkuperäiselle kirjoittajalle: Vastaavia viritelmiä tuntuisi olevan enemmän kuin tiedetäänkään ja noita esimerkkejä mönkään menneistä tarinoista tässäkin ketjussa, joten oman tarinani kertominen olisi vain toistoa. Sen sijaan neuvoni on, että otat hieman etäisyyttä tähän perheeseen, kuten itsekin ajattelit. Ehkei kannata välejä katkoa kokonaan (kysymyksiä sekin herättäisi) mutta ottaisit tilaa itsellesi miettiä, mikä tähän on johtanut. Rakastuminen on ihanaa ja jokainen sen itse parhaiten tietää, milloin on rakastunut. Toisaalta itse terapian läpikäyneenä tiedostan nyt, ettei se rakastuminen aina ole rakastumista siihen kohteeseen sinänsä, vaan tilanteeseen. Se vaan henkilöityy tähän tuttuun mieheen, koska vastakaikua on molemmin puolin. Mieti tarkkaan ja tiedosta myös sen miehen motiivit. Se mies ei kenties itsekään tiedosta omia motiivejaan, ellei harrasta itsetutkiskelua. Yritä sinä tiedostaa. Ehkä saat tunteitasi paremmin viilennettyä kun ymmärrät kyseessä olevan tietynlainen kriisin hetki molempien avioliitossa samaan aikaan. Tässä siis neuvoja omien kokemusteni pohjalta.
Hienoa, että saan näin asiallisia vastauksia, tätä juuri kaipasin.
Olivatpa tunteeni mitkä tahansa, aion vain odottaa, että tasaantuvat. Varmaankin meillä molemmilla tosiaankin on meneillään jonkinlainen kriisi avioliitoissamme ja on tavallaan "helppo" silloin antaa periksi sellaisille jo orastaville tunteille läheistä ihmistä kohtaan, josta pitää paljon. Puhuimme kyllä Jussin kanssa miten paljon on menetettävää ja miten suuresti loukkaisimme läheisiämme ja siksi päätimmekin lopettaa ennen kuin on aivan liian myöhäistä.
Totesimme, että "ehkä joskus, jossain toisessa elämässä" ja mietimme myös, että asiaa voisi ajatella myös niin päin, että tavallaan voimme olla onnekkaita, kun tiedämme, että lähellä on joku joka välittää, vaikkei niitä tunteita voi sen enempää toteuttaakaan eikä paljastaa. Sen täytyy riittää meille.
Oloani onkin jo kovasti helpottanut, kun olen voinut purkaa tuntemuksiani tänne ja lukenut vastauksianne. Olen löytänyt itsestäni sen päättäväisyyden, joka oli olemassa, mutta hukassa, hoitaa oman avioliittoni kuntoon ja olemaan sotkematta monen ihmisen elämää.
Se on totta, että hyvän ystävän ja puolison sekaantuminen on varmasti yksi vaikeimmista loukkauksista ja sen aion muistaa joka tilanteessa, varsinkin, jos vielä joudun kahdenkeskeiseen tilanteeseen Jussin kanssa.
Sellainen hiljainen perääntyminen ja etäisyyden ottaminen perheeseen voisi olla paikallaan tällä hetkellä, kuten "neuvontaa mimmiliigasta" totesi.
Olen pohjimmiltani periaatteen ja korkean moraalin ihminen, en aio "repsahtaa" siltä tieltä nytkään, vaikka hairahduin hetkeksi. Kyllä on rankkaa kohdata omat puutteensa ja tiedostaa elämän raadollisuus. Jälleen. Olen kokenut kovia elämässäni tähän mennessä, ollut itse se joka on kärsinyt muiden toiminnasta. Siksi on vaikeaa joutua tähän tilanteeseen, tajuta että itsekin on kykeneväinen toimimaan toisia satuttavasti ja äärettömän itsekkäästi. Ehkä se on myös yksi syy tilanteeseen; en ikinä toimi itsekkästi, mieheni taas on itsekäs ja ehkäpä kaipaan tilaisuutta toimia itsekkäästi. Täytyy yrittää kohdentaa itsekäs toiminta johonkin vähemmän haitalliseen ja löytää kultainen keskitie itsekkyyden ja uhrautuvaisuuden välillä.
Lämmin kiitos vielä kerran vastauksista, enpä olisi uskonut, miten paljon tämä auttaisi. Hieman nolona kirjoitin tänne, tuntui hiukan naurettavalta, mutta tämä osoitti, että onkin ihan hyvä vaihtoehto, kun ei ole kenelle puhua.
Hyvää jatkoa teille vastaajille!!!
Avioliitto on tahdon asia, se pitäisi aina muistaa, minunkin. Lupauksista täytyy pitää kiinni.
...hyvää sinulle ihastunut/rakastunut! Nämä keskustelut ja kommentit täällä tosiaan on usein aika ala-arvoisia, mutta jos itse asiallisesti kipeästä asiasta kertoo, niin kyllä niitä asiallisiakin vastauksia sieltä tulee. Itse olen saanut täällä joskus ihan hyvääkin näkökulmaa asioihin. Näytät itse tiedostaneen kokonaistilanteenne hienosti, ja myös oikeanlaisen toiminta- ja suhtautumistavan. Tsemppiä sille tielle!
Ikävä kyllä tässä taisikin käydä köpelösti. Ilmeisesti mieheni on jotenkin tajunnut kirjoitteluni tänne, näin ainakin vahvasti epäilen, olen huomannut vihjeitä siihen suuntaan. Ja nyt siis kaikki ehkä tuleekin ilmi, vaikka en sitä missään tapauksessa halunnut.
Valheella on lyhyet jäljet, sanotaan ja niin näkyy olevan. Tai ehkä olen vain vainoharhainen, kun on huono omatunto ja olen toiminut väärin.
En olisi halunnut tämän vaikuttavan liikaa suhteeseemme, tosiaan toivoin, että tuloksena olisi meille parempi suhde, kun olen käynyt läpi nämä vaiheet ja tunteet. En halunnut ikinä loukata ketään.
Omapahan on tyhmyyteni.
Valheella on lyhyet jäljet, sanotaan ja se on varmasti totta. Omapahan on tyhmyyteni.
Mieheni on tainnut saada selville nämä kirjoitukseni tänne ja minä tyhmä kun luulin, että tämä olisi hyvä tapa selvitä tilanteesta paljastumatta.
Toivon olevani väärässä, mutta vihjeet ovat aika selvät.
Olisin halunnut saada tilaisuuden laittaa avioliittoni kuntoon, nyt se on varmaan mennyttä ja mieheni ajatukset minusta ovat varmasti muuttuneet täysin.
Niinpä, minun olisi pitänyt ajatella järjellä ja toimia järkevästi koko ajan.
tulipahan se aiemminkin kirjoittamani kirjoitus eli samat asiat kahteen kertaan eri sanoin...
Valehtelu ei kannata.
Valehtelulla ja salailulla on huonot seuraukset.
Parisuhteita ei kannata pelkän ihastumisen takia rikkoa.
Yrittäkää kertoa toisellenne kaikki tunteenne ja halunne avoimesti. Siitä voi seurata huonoa. Jos järki voittaa - niin tilanne sillä laukeaa.
Olisitko valmis siihen, että omalla miehelläsi ja toisella vaimolla olisi jotain keskenään. Oletko varma, etteivätkö myös he olisi syntyneessä tilanteessa valmiita "yhteistyöhön". Jos välit ja keskustelut olisivat avoimia, voisit ottaa puheeksi vaihtotapahtumia. Jossain kodin ulkopuolella voisitte kokeilla rehellistä parinvaihtoa. Siinä ehkä katoaisi (tai vahvistuisi) vihreän ruohon viehätys. Rehellisyys ja avoimmuus olisi säilytettävä. Sen minkä haluat itselle - on hyväksyttävä myös toiselle.
"Kaikki muu kuluu käytössä - reikä vain suurenoo" (vanha pohjalainen sananlasku). Vehkeet eivät ainakaan kuluisi käytössä.
Nykyisen tilanteen maton alle lakaisu ja tosiasioiden peittely saattaa vain ajanoloon jumittaa ja tulehduttaa suhteita. Jääkö elävänä haudattu asia vaarallisesti kytemään?
Jos omasta välittäminen ja rakkaus on aitoa - kestää se myös ravistelua. Ei vieraaseen ihastuminen ja sen fyysiset seuraukset välttämättä ole pysyvästä parisuhteesta pois. Se voisi vain rikastuttaa ja vahvistaa liittoa. Iso riski siinä kieltämättä on, varsinkin jos jollain osapuolella ymmärrys ja suvaitsevaisuus loppuvat.