Olisi niin paljon kerrottavaa, mutta yritän silti asiani kertoa suht´lyhyesti.
Olen nyt 21-vuotias, avoliitossa onnellisesti asuva naisen alku. Olen todella onnellinen, että minulla on mies joka ei lyö ja juo niinkuin isäni. Mutta menneet, niistä en pääse yli.
Lapsuudessani oli paljon perheväkivaltaa, aikaisimmat tappelut muistan jo n.4vuotiaasta asti. Isäni on hakannut äitiä niiden koko avioliiton ajan ja monesti äiti on ollut ottamassa eroa, mutta hän on odottanut, että asiat muuttuu. No eiväthän ne mihinkään ole muuttuneet. Äiti oli monet kerrat sairaalassa isän takia ja äiti ei koskaan sanonut siellä totuutta mitä oli sattunut. Noh, vuodet kuluivat ja itse siinä sivussa kasvoin. 12-vuotiaasta rupesin saamaan iskuja,tönimisiä ja huoraksi haukkumista osakseni ja monet kerrat soitin hätänumeroon ja kytät hakivat perheturvakeskukseen. Oli lähellä, että minut huostaan otetaan, mutta se aina jotenkin vaan jäi. Isä ei tarvinnut edes viinaa kun se pimahteli. Pelkäsin aina, että jos vähänkin sanon jotain väärin, saan iskuja tms. Kerran talvella kun pakkaset olivat yli -30astetta isä heitti mut pihalle yöpaidassa ja mulla ei ollut kenkiä ei mitään. Juoksin lähimmän naapurin luo 5km päähän ja siellä yöni olin. Isä uhkaili monesti viiltää ranteensa auki ja uhkaili äitiä veitsellä, että tappaa sen. Kerran isä heitti mut rappuset alas, ihme että vain mustelmilla selvisin. Äiti mua aina säälitti ja pelkäsin sen puolesta. Menin monesti isän ja äidin väliin, mutta tuloksen varmaan arvaatte. Isä sulkeutui muilta ihmisiltä ja esitti kunnollista vaikka monet tiesivät totuuden,eivät vaan kehanneet asiasta koskaan puhua. Aikaisemmassa avioliitossa isä oli polttanut talonsa ja mun sisarpuolet melkein jäivät sinne paloon. Ja pahalta tuntuu tuokin, että mulla on isän puolelta kaksi sisarpuolta ja ne tietävät nämä asiat. Aikoinaan kun niiltä apua pyysin niin sitä en saanut. En yöpaikkaa kun mut oli pihalle heitetty, en rahaa uusiin vaatteisiin kun isä oli ne polttanut...Olen katkera asiasta edelleen.
Mutta nytten kun asun omillani, saan vielä tänäkin päivänä itkuisia puheluita äidiltä kun asiat eivät parane. Isästä on tullut vainoharhainen, ja on sitten sellaisia hetkiä, että hän on hyvällä päällä ja PIM sitten yht´äkkiä taas pimahtaa ilman mitään syytä. En osaa oikein äitiä auttaa, muuten kuin kehottamalla ottamaan eron jne. Mutta eihän se.
Itseäni ahdistaa mielettömästi nämä kaikki asiat, monesti näen unta tavallaan uusintana menneistä, kaikki lyönnit ja uhkaillut. Tuntuu, että nämä asiat ei lähde mielestä koskaan pois. Ja varsinkin tämä pimeä aika eli syystalvi on vaikeinta niinkuin isällänikin. Nämä ajat ahdistaa todella paljon ja ole melko itkuinen. Ja aina kun käydään miehen kanssa kotipihassa, mulla on pelko, että jotain alkaa tapahtumaan ja just saa varoa koko ajan mitä sanoo.
Mä en vaan jaksa tätä, mun pitäis toimia äitin "psykologina" kun itekkin oon ihan väsynyt koko asiaan.
Ja te naiset ketkä olette avo/avioliitossa ja jos miehenne hakkaa ja uskottelette, että se loppuu aikanaan niin tässä esimerkki. Se EI lopu koskaan ja jos lapsia kerkeätte hankkia niin hekin joutuvat kärsimään ellei asialle tee jotain. Voimia teille kohtalon sisarille! Ottakaa kantaa!
Olen nyt 21-vuotias, avoliitossa onnellisesti asuva naisen alku. Olen todella onnellinen, että minulla on mies joka ei lyö ja juo niinkuin isäni. Mutta menneet, niistä en pääse yli.
Lapsuudessani oli paljon perheväkivaltaa, aikaisimmat tappelut muistan jo n.4vuotiaasta asti. Isäni on hakannut äitiä niiden koko avioliiton ajan ja monesti äiti on ollut ottamassa eroa, mutta hän on odottanut, että asiat muuttuu. No eiväthän ne mihinkään ole muuttuneet. Äiti oli monet kerrat sairaalassa isän takia ja äiti ei koskaan sanonut siellä totuutta mitä oli sattunut. Noh, vuodet kuluivat ja itse siinä sivussa kasvoin. 12-vuotiaasta rupesin saamaan iskuja,tönimisiä ja huoraksi haukkumista osakseni ja monet kerrat soitin hätänumeroon ja kytät hakivat perheturvakeskukseen. Oli lähellä, että minut huostaan otetaan, mutta se aina jotenkin vaan jäi. Isä ei tarvinnut edes viinaa kun se pimahteli. Pelkäsin aina, että jos vähänkin sanon jotain väärin, saan iskuja tms. Kerran talvella kun pakkaset olivat yli -30astetta isä heitti mut pihalle yöpaidassa ja mulla ei ollut kenkiä ei mitään. Juoksin lähimmän naapurin luo 5km päähän ja siellä yöni olin. Isä uhkaili monesti viiltää ranteensa auki ja uhkaili äitiä veitsellä, että tappaa sen. Kerran isä heitti mut rappuset alas, ihme että vain mustelmilla selvisin. Äiti mua aina säälitti ja pelkäsin sen puolesta. Menin monesti isän ja äidin väliin, mutta tuloksen varmaan arvaatte. Isä sulkeutui muilta ihmisiltä ja esitti kunnollista vaikka monet tiesivät totuuden,eivät vaan kehanneet asiasta koskaan puhua. Aikaisemmassa avioliitossa isä oli polttanut talonsa ja mun sisarpuolet melkein jäivät sinne paloon. Ja pahalta tuntuu tuokin, että mulla on isän puolelta kaksi sisarpuolta ja ne tietävät nämä asiat. Aikoinaan kun niiltä apua pyysin niin sitä en saanut. En yöpaikkaa kun mut oli pihalle heitetty, en rahaa uusiin vaatteisiin kun isä oli ne polttanut...Olen katkera asiasta edelleen.
Mutta nytten kun asun omillani, saan vielä tänäkin päivänä itkuisia puheluita äidiltä kun asiat eivät parane. Isästä on tullut vainoharhainen, ja on sitten sellaisia hetkiä, että hän on hyvällä päällä ja PIM sitten yht´äkkiä taas pimahtaa ilman mitään syytä. En osaa oikein äitiä auttaa, muuten kuin kehottamalla ottamaan eron jne. Mutta eihän se.
Itseäni ahdistaa mielettömästi nämä kaikki asiat, monesti näen unta tavallaan uusintana menneistä, kaikki lyönnit ja uhkaillut. Tuntuu, että nämä asiat ei lähde mielestä koskaan pois. Ja varsinkin tämä pimeä aika eli syystalvi on vaikeinta niinkuin isällänikin. Nämä ajat ahdistaa todella paljon ja ole melko itkuinen. Ja aina kun käydään miehen kanssa kotipihassa, mulla on pelko, että jotain alkaa tapahtumaan ja just saa varoa koko ajan mitä sanoo.
Mä en vaan jaksa tätä, mun pitäis toimia äitin "psykologina" kun itekkin oon ihan väsynyt koko asiaan.
Ja te naiset ketkä olette avo/avioliitossa ja jos miehenne hakkaa ja uskottelette, että se loppuu aikanaan niin tässä esimerkki. Se EI lopu koskaan ja jos lapsia kerkeätte hankkia niin hekin joutuvat kärsimään ellei asialle tee jotain. Voimia teille kohtalon sisarille! Ottakaa kantaa!
Vastaukset 9
Vanhimmat
Mä en kertakaikkiaan ymmärrä miten joku mies voi lyödä omaa rakastaan, naista joka lähes poikkeuksetta on fyysisesti heikompi kuin mies.
Mä olen seurustellun kohta kolme vuotta nykyisen avopuolisoni kanssa, rakkautta tuntuu riittävän, riitojakin toisinaan.. Mun isän isä oli väkivaltainen mutta onneks se ei periytynyt mun isälle vaan mun isä ei ikinä lyönyt äitiä tai ketään eikä ollut väkivaltainen, faijasta mä oon halunnut ottaa mallia aina. Nytkin oon riidellyt tänään naisystäväni kanssa mutta ikinä ei tulis mieleenikään satuttaa häntä! Tuntuu pahalta ajatuskin et miten joku voi lyödä omaa rakasta. Sellanen mies on vaan tosi munaton ja henkisesti raukka. Noh ei tää nyt varmaan ketään hyödytä mut halusin vaan sanoo et ei läheskään kaikki miehet ole väkivaltaisia, kenekään ei pidä lyömistä sietää...! Terv. Mies -86, Oulunsalo
Hyvä, että on todellakin tuollasia miehiä jotka eivät lyö ja hauku! Mun isän isä oli muuten kans väkivaltainen, eli jotenkin periytyvää ilmeisesti.
Sinun kannattaisi hakea alustavasti apua seurakunnan perheneuvontakeskuksesta. Siellä saat puhua luottamuksellisesti asioistasi ja he yrittävät auttaa.
Sinun olisi hyvä keskustella jonku terapeutin kanssa ja käydä läpi lapsuutesi asiat, siten pystyt jatkamaan elämääsi paremmin.
Äitisi on mitä todennäköisesti ollut niin kauan alistetussa asemassa, että häneltä ei löydy voimia lähteä väkivaltaisesta liitosta. Hän on tottunut lyömiseen, eikä ehkä pidä sitä enää niin pahana. Voi olla, että hän myös pelkää lähteä suhteesta koska pelkää henkensä puolesta.
Isäsi voi pimahtaa pahasti jos äitisi haluaa erota, mutta se riski on otettava. Äitisi voi vaikka muuttaa ulkomaille, muuttaa henkilötietonsa. Aloittaa uuden paremman elämän jossain muualla.
Elämä ei ole elämisen arvoista väkivaltaisen miehen kanssa.
Äitisi on tehnyt todella väärin, että on pysynyt näinkin pitkään isäsi kanssa ja lapset ovat myös joutuneet kärsimään perheväkivallasta. Tiedän, että sinulla voi olla siitä vihantunteita äitiäsi kohtaan, hän on tehnyt todella todella väärin. Kaikesta huolimatta äitisi varmasti rakastaa sinua ja haluaa vain parastasi. Yritä ymmärtää häntä. Auta äitiäsi, yritä puhua hänelle järkeä. Ei auta muuta kuin erota. Jos väkivaltaisuutta on kestänyt jo vuosia, niin ei se siitä mihinkään lopu. Isäsi olisi pitänyt hakea apua itselleen jo kauan aikaa sitten.
Olen onnellinen puolestasi, että asut nyt omillasi. Etkä sinä enää joudu kärsimään lyönneistä. Varmasti olet kuitenkin kokoajan huolissasi äidistäsi.
Minulla on ollut sellainen mies joka on lyönyt minua useamman kerran. Minä jätin hänet.
Itsellänikin on kokemusta perheväkivallasta myös omassa lapsuuteni perheessä. Mutta sinun kertomuksi kuulostaa pahemmalta. Minä en saanut apua koska minua ei uskottu.
Tilanteessasi minä tekisin seuraavaa.
Äitisi rakastaa tavallaan isääsi,hän on alistunut kohtaloonsa,ei hänellä ole edes uskallusta lähteä isäsi luota pois.
Jotenka voit unohtaa äidille puhumisen jos haluat saada jotain aikaan.
Sen sijaan voisit käydä puhumassa jollekkin psykiatrille asiastasi,yrittää purkaa tilannetta hänen kanssaan.
Seuraava vaihe olisi saada äitisi myös samaiselle psykiatrille keskustelemaan.
Ainoa toiveesi on että ulkopuolinen ammattilainen saisi puhuttua äideillesi järkeä.
Totuus on ettei noin voi jatkua,ei tarvitse kuin yksi kerta kun isäsi raivostuu ja meneekin liian pitkälle...
Oikeastaan hoitoon kuuluisi isäsi,mutta sellaista vaihtoehtoa en usko tulevan että hän tunnustaisi ongelmansa!!
Tuollainenhan rikko sinunkin elämääsi ja psyykettasi,ainainen pelko varjona.
Lue lisää aiheesta niin et ihmettele enää miksi isäsi tuolla lailla käyttäytyy ja miksi äitisi ei kykene hänestä irtaantumaan.
Apua ja tukea saat myös: www.narsistienuhrientuki.info.
Tällaiset ihmiset eivät kykene tuntemaan empatiaa tai sääliä, heidän tavoitteenaan on vain tuhota ja tuhota. Psykopaatti ei rakasta ketään eikä tule koskaan parantumaan sairaudestaan.
Tämän kun äitisikin olisi oivaltanut aikaisemmin ja hakenut apua, olisitte säästyneet tältä perhehelvetiltä.
Ensin lapset kehoittivat eroamaan isästä,
joka vuosien kuluessa menetti itsehillintänsä yhä useammin ja pahemmin.
Kun sitten lopulta itse ymmärsin, ettei mikään muutu, vaikka tekisin mitä, enkä voi parantaa puolisoani, aloin puhumaan erosta.
Se oli virhe, sillä hän yritti tappaa meidät, minut ja lapset.
Pääsimme pakoon, viime tingassa, vaan siitäkös soppa syntyi.
Exä näytti, miten helposti myös viranomaiset ovat manipuloitavissa.
Meni useita vuosia, todistellessa tapahtuneita rikoksia meitä kohtaan.
Olin jo luovuttaa lasten huoltajuuden, kunnes mieheni lääkäri, kysyi enkö ymmärrä, että mieheni on psykopaatti. Minulla on velvollisuus uhrautua lasteni puolesta ja taisteltava heidän oikeuksien puolesta. Tuumasi vielä, että olenko antamassa lapset suden pesään vaikka olen itse pelastunut sieltä?!
Nyt erosta on 7 vuotta. Oikeudenkäynnit ja joidenkin asiantuntijoiden hidas kyky ja valmiudet ymmärtää perheemme ongelman ydin veivät vuosien sairaslomalle minut. Traumaterapian aikakin on vasta nyt, kun yksihuoltajuuspäätösestä on yli 3 vuotta.
Mutta joka tapausessa kannatti. Sillä lasten toipuminen kokemuksistaan ja eheytyminen traumoistaan on hämmästyttävän nopeaa.
Minut herätti toimimaan lasten pyynnöt ja tieto exäni sairaudesta, jolle ei kukaan voi mitään. Vapautuminen syyllisyydestä vapautti toimintaan.
Siis monenlaista sontaa on niskaan tullut joidenkin ihmisten ymmärtämättömyyden vuoksi ja luottamus ihmisiin on täytynyt rakentaa pikkuhiljaa uudelleen.
Lapset ovat usein kiitelleet, että meillä on nyt turvallista, eikä tarvitse pelätä enää. Se onkin paras kiitos ja se kantaa.
Lisäksi lapset ovat päättäneet, etteivät edes valvotusti tahdo tavata isäänsä. Se on heidän oikeus, mielestäni. Kukapa meistä tahtoo tavata jotakuta, joka on kohdellut väkivaltaisesti ja mielivaltaisesti, ei edes aikuinen saati lapsi.
Enää en ihmettele, kun kuulemme aika-ajoin perhesurmista. Sillä psykopaatti syö uhrin itsetunnon ja kyvyn toimia. Tappaa luonteen ainakin jos ei ehdi tuhota lopullisesti.
Minua ja lapsia on kantanut traumoissakin ymmärrys ja tahto rukoilla Jumalaa. Olen ymmärtänyt, että myös jotkut asiantuntijat ovat auttaneet jaksamaan käsittelemään traumoja.
Kaiken jätin muun taakseni, talot ja mammonan, urani ja haaveni. Mutta lapset ja heidän hyvinvointinsa ja oikeutensa elää, sen vuoksi uhrauduin, sillä sen koin tärkeimmäksi.
Nyt onkin minun vuoroni antaa itselleni aikaa toipua traumoista, joita tuli sekä exäni että joidenki ns. asiantuntijoiden kynsissä ollessamme.
Sinulle väsynyt85 toivotan kaikkea hyvää, kiitos että jaksoit kirjoittaa kokemuksistasi. Se on todella tärkeää. Jos silloin kymmenisen vuotta sitten olisi ollut tälläinen foorumi, josta olisin saanut vertaistukea, olisiko ratkaisuni ollut nopeampaa ja tehokkaampaa. Olisinko toiminut vielä viisaammin?
Lapseni saivat terapiaa traumoihin ja pelot, jotka hallitsivat arkea tulivat n. 3 vuodessa hallittaviksi. Lisäksi muutimme toiselle puolelle suomea muutamaksi vuodeksi, jolloin jatkuva varpaillaan olo väheni ja tilaa normaaliin leikkiin ja elämiseen lisääntyi. Tosin varjo muutti perässä, mutta palasimme juurille takaisin.
Mitä muuttui, ainakin ajatuksemme ja suhtautumisemme psykoon. Emme enää pelkää. Lapsetkin menevät välittömästi poliisiasemmalle tai soittavat. Minä tietysti myös. Emme suostu edes keskustelemaan psykon kanssa, saati vastaamaan kirjeisiin tms.
Siis ajatuksemme muuttui, sitä myötä kaikki.
Rukoilen puolestasi väsynyt, että löytäisit viisaita ja ymmärtäväisiä asiantuntijoita auttamaan sinua ja äitiäsikin.
Hae apua ensin itsellesi, siten autat parhaiten myös äitiäsi. Googlaa sanoja traumaterapia, luonnehäiriöisten uhrit tuki, persoonallisuushäiriö, psykopaatti tms. Auttaisiko asiaa?
Siunausta ja menestystä sinulle, Jeesuksen nimessä rukoilen.
Ihan yllätyin vastaustulvasta ja kiitän siitä kovasti, että jaksoitte vastailla. Ja toivottavasti tulee vielä lisää kannanottoja asian tiimoilta. Voimia teille muillekkin näin pimeänä aikana!
täällä samankaltainen tilanne joka on nyt päällä ja omassa elämässä ei siinä nuoruuden. oma lapsuuteni oli ruusuilla tansimista, monta sisarta, ihanat vanhemmat jotka nyt hädän hetkellä tukevat ja ovat virstaspylväitäni. oma avomieheni lyö minua aina kännissä, kertaakaan ei musta silmä ole ollut tai luita katkennut mutta jalat, kädet ja keskiruumis saavat aina välillä iskua. viime viikon torstaina tuli sitten mitta täyteen ja lähdettiin 2v pojan kanssa turvakotiin asumaan!
siellä on niin ihana oltavat ja kehotankin että juttelet äidillesi siitä vaihtoehdosta! hänen ei tarvitse kertoa missä on, sillä siellä saa olla rauhassa ja ovista ei pääse ilman että henk. kunta avaa ne. kamerat pihassa ym. vie vaikka itse hänet sinne, pyydä vkl kylään, soittelette sinne oman kaupungin turvakotiin ja sovitte että viet äitisi sinne maanantaina tai jo sunnuntai iltapäivällä, siellä hän saa osaavilta työtekijöiltä neuvoja ja he kuuntelevat ja ymmärtävät. myös vertais tuki on ihana apu! päätösket ovat vaikeita, tiedän sen sillä itse jouduin sen päätöksen poikani takia tekemään, toki rakatan viellä miestäni ja kaipaan häntä joka minutti mutta tilanne ei voi jatkua ja mennä pahemmaksi. näin voimme tavata sovussa ja olla hyviä huoltajia pikku pojalle joka toivottavasti näistä kaikista riidoista ei musta enään mitääm 2-3v päästä.
voimia äidillesi ja eritoteen myös sinnulle sillä niitä tarvitaan ja monet sitä terapiaa ym oli suositellut joten niin suosittelen minäkin! se auttaa ja ulkopuolisen on helppo ottaa kantaa ja kuunnella.
Kertomuksesi kuulostaa niin tutulta. Itse olen kokenut samankaltaisia asioita sillä erotuksell, että isäni pahoinpitely kohdistui äitiin ja väkivalta oli enimmäkseen henkistä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, mutta erittäin raastavaa silti. lopulta äitini ymmärsi lähteä, erota ei koskaan vaan palasi takaisin kun lapset olivat muuttaneet pois kotoa. Isäni kuolemasta on yli kymmenen vuotta ja pitkään vei, että ne koetut asiat on väistyneet taka-alalle, ikävien muistojen joukkoon eikä enää ahdista vaan niitä pystyy tarkastelemaan objektiivisemmin.
Jos jotakin hyvää haluaa, moisista kokemuksista löytää, niin on ainakin se, että osaa omaa perhettä arvostaa ja hyvää miestä.
Sinulle toivon voimia ja toivottavasti keksit jonkin tavan auttaa äitisi pois siitä liitosta mutta jos hän ei halua niin silloin vastuu on hänellä ja yritä sinä elää omaa elämää, vaikka tiedän ettei se ole helppoa.