Olen 30v.2 pienen 6 ja 7 lapsen äiti.Minulla on kaikki hyvin työperhe, rahaa ja omaisuutta ( miehen kanssa yhteistä,kaikki molempien nimissä.)Olemme pitäneet yhtä 15 vuotta niistä 8 naimisissa. Nyt olen huomannut lisääntyvän ahdistukseni ja sen että en koe mitään tunteita miestäni kohtaan.Seksi ei kiinnosta tuntuu kuin asuisin kämppäkaverin kanssa. ainoana yhdistäjänä lapset. Hän on hyvä mies ei petä ei juo ei lyö... mutta minä kaipaisin jotakin. Hän on sellainen mies jonka moni nainen ottaisi kirkuen, onko minussa jotakin vikaa??? Minulla ei ole rohkeutta ottaa ratkaisevaa askelta, mitä jos minä petyn omaan "uuteen elämääni" ja rupean katumaan. Pelkään myös että vanhempana lapseni katkeroituvat minulle kun olen riistänyt heiltä perheen. En ole ikinä elämässäni joutunut tulemaan toimeen yksin saati kahden lapsen kanssa, minulla on aina ollut joku. Mutta nyt en tiedä mitä teen??? Pelkään myös että en tule taloudellisesti toimeen, enkä haluaisi loukata miestäni riistämällä häneltä tärkeimmän, perheen??Mutta kun minun on kamalan paha olla!
Mitä teen
Sonja 77
131646
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Neuvon vanhenpana miehenä!! Keskutele miehsi kanssa omista tunteistasi, ennenkuin teet mitään peruuttamatonta. Uusi tulinen suhde muuttuu kovin pian vanhaksi.
Eri paketissa. Ei se uudessa suhteessa muuksi muutu.
Mene nyt ensin ammattiauttajan/psykologin/elämäntaidon valmentajan puheille, jotta saat selville mitä haluat ja mitä et.
?????????????????????????
minä osaan arvostaa kunnon miestä ja isää.kohta 15 v yh ja kolme lasta, eikä uutta ukkoo ole tullut vastaan.
Hae apua masennukseesi.
Tekisit todella rivon tempun repimalla perheesi hajalle. Sina ole harkiten ja ajatuksella hankkinut lapsesi ja miehesi, sinulla on jo yksistaan velvollisuus heita kohtaa kantaa kortesi kekoon ja hoitamalla heidat ja itsesi. te kaikki yhdessa olette yksi kokonaisuus, sinulla yksinkertaisesti ei ole oikeutta repia sita.
Seuraukset olisivat aivan liian hirveat, varsinkin pienille lapsillesi.
Mieheni on tekemässä juuri samanlaisen tempun minulle. Haluaa jättää minut ja lapset, kun tuntee haluavansa jotain. Kuitenkin meillä on on ollut kaikki tähän asti hyvin. Menee monen ihmisen elämä rikki ja sekaisin. Mietihän vielä. Ei elämä ole aina vain ruusuilla tanssimista. Arkea, sitähän se on lapsiperheissä.
mulla on ihan sama tilanne. Yhdessä ollaan oltu kahdeksan vuotta ja meillä yksi lapsi. Muutin vuoden alussa omaan kämppään ja asiat alko meneen jo ihan ok kunnes aloin katua eroa. Ei sillä että olisi miestä ollut edelleenkään yhtään ikävä. Minkäänlaisia tunteita häntä kohtaan ei vaan tunnu tulevan. Kaduin vain sitä, että meillä muuten meni kuitenkin hyvin ja kaikki on päällisin puolin ihan loistavasti. On vain niin tyhjä ja hermostunut olo ollut monta vuotta. Olen seurustellut yli puoli vuotta miehen kanssa, jonka seurassa olo on todella hyvä ja tiedän nyt mitä tarkoittaa "sielunkumppanin" löytyminen. Miksi kuitenkin epäröin, pitäisikö vaan unohtaa tämä löytämäni ihminen ja alkaa taistella sen oman perheen pitämiseksi kasassa... en todellakaan tiedä mitä tekisin...
Minulla juuri sama tunne,kuten edellä kerroin meillä menee hyvin on päälisinpuoli kaikki ok!Mutta kun en oikein tunne miestäni kohtaan mitään, eikö sekin ole aika väärin jos toisella kuitenkin olisi rakkautta annettavana. En tiedä johtuuko asia siitä että kun muutin kotoa muutimme suoraan mieheni kanssa yhteen, en ole joutunut ikinä huolehtimaan itsestäni eli en ole oikein päässyt itsenäistymään.
Olen miettinyt eropäätöstä jo yli 10 vuotta. Jos toisella kuitenkin olisi rakkautta, jos hän kuitenkin ymmärtäisi perheen arvon, jospa en vain ymmärrä häntä...Jospa asiat selkiytyisivät ajan myötä. Ja onhan yhteisen lapsen etu saada varttua yhteisessä kodissa. Nälkiinnyin kommunikoinnin ja rakkauden puutteesta henkihieveriin. Nyt olen jaloillani ja tarpeeksi vahva myöntämään, että olen valehdellut itselleni, uskotellut että asiat ovat hyvin (kaikkien muiden mielestä asiat ovat oikein hyvin!). Kysyin mieheltäni vuosien mittaan, haluaako hän elää kanssani, vastaus oli en tiedä. Minä uskoin ja toivoin. Vaan en enää. Mieheni ei halua pariterapiaan. Hänestä ei ole sielunkumppaniksi, eikä edes jakamaan myötä- tai vastoinkäymisiä. Miksi vieläkin lykkään päätöstä!
Sonja 77, kuten näet, olen huono antamaan neuvoa, mutta olettaisin, että olemme paremmin kiinni elämässä silloin, kun olemme rehellisiä omille tunteillemme. Älä tee niinkuin minä tein, älä perusta elämääsi kuvitelmille. Kuuntele ja kuule, katso ja näe se mikä on totta ja arvokasta ja sitten kulje sitä kohti. Minä yritän tehdä niin, ja uskon, että pitkä yksinäisyyteni helpottaa ajan oloon. Mitä miehelle tapahtuu, rehellisyyden nimissä hänen olisi jo aika lähteä.
Oon samaa mieltä siitä että niitä omia tunteita pitää kuunnella ja elää niiden mukaan. (joutuu sitä välillä kyllä käyttämään sitä järkeäkin). mä oon ainakin löytänyt tärkeitä asioita elämässäni tämän eroprosessin myötä ja oon ilonen että oon ne löytänyt. Kun nyt vielä joskus pääsisi siihen "ihanaan seesteiseen" olotilaan ;) toisaalta tiedän kyllä että edessä on vielä vaikeuksia mutta niistä oppii sitten taas lisää.
Mulla oli vähän sama tilanne pari vuotta sitten: hyvä mies, joka kuitenkin tuntui vain kaverilta ja jonka kanssa ei seksi kiinnostanut. En edes tajunnut tilannetta, ennenkuin toisen suhteen kautta. Toinen suhde kariutui aika nopeasti alkamisen jälkeen ja silloin oli muutakin mullistavaa elämässä ja jotenkin vaan päädyimme takaisin yhteen. Nyt olen 32v. ja päädyin taas saman kaavan kautta heräämään samaan tilanteeseen ja totesin, että 2:n vuoden jatkoaika ei sitten auttanut mitään ja meni 2 vuotta "hukkaan" hyvän isäehdokkaan etsinnässä.
Elämä on liian lyhyt huonossa parisuhteessa elämiseen, silloin ei ole mahdollista löytää sitä hyvää suhdetta.
Avioerossa puolet omaisuudesta kuuluu sinulle, tulet varmasti taloudellisesti toimeen.
Minä olen miettynyt yhteisestä kodista pois muuttoa pitkän aikaa sekä yksin ja yhdessä miehen kanssa. Miehessä ei ole mitään vikaa, en vain tunne muuta kuin ystävyyttä. Naimisissa on oltu 4 vuotta ja yhdessä yli 11 v. Lapsia ei yrityksestä huolimatta ole. Seksiä on, mutta en tunne saavani siitä tarpeeksi irti. Haluja ei juuri ole.
On tosi tyhjä olo, ja mietin juuri samoja asioita: olenko tosiaan onnellisempi yksin asuessani, entä jos kadun poismuuttoa, entä jos tunnen olevani vielä yksinäisempi...
Ulkopuolisen silmin mulla on kaikki asiat ihan v*tun hyvin, mutta jotain puuttuu. Ärsyttää itseänikin jo tämä tilanne, se tän ajan hokema, että kun nuorille (tai no, 30 v.) ei mikään riitä eikä mikään tunnu miltään. Se on niin totta!