Jo monta päivää minusta on vahvasti tuntunut siltä, ettei minulla ole enää tunteita avomiestäni kohtaan. Olen tainnut tehdä eroa jo jonkin aikaa. Tuntuu etten halua enää viettää aikaa hänen kanssaan seksistä puhumattakaan. Onko tämä nyt sitä erilleen kasvamista.. Näemme aika harvoin, mies on kolmivuorotyössä, minä koulussa, joten näemme enää harvemmin vaikka yhdessä asutaan. Olen jopa tietoisesti ruvennut sopimaan omia menojani siihen aikaan, kun mies olisi kotona, ettei tarvitsisi olla hänen kanssaan. Jotenkin tuntuu kiusalliselta, sitäpaitsi riitelemme aika paljon. Olen hermostunut ja kiukkuinen hänen seurassaan. Viikonloput vietän kavereiden kanssa, en halua miestä mukaan esim. baariin jne.
Miten saisin selville, mitä oikeasti tunnen? Vai onko se vain niin yksiselitteistä, etten enää rakasta häntä kuin pitäisi.. vai onko vielä jotain tunteita tallella, hautautuneena riitoihin ja näkemättömyyteen sekä omiin huoliin.
Miten saisin selville, mitä oikeasti tunnen? Vai onko se vain niin yksiselitteistä, etten enää rakasta häntä kuin pitäisi.. vai onko vielä jotain tunteita tallella, hautautuneena riitoihin ja näkemättömyyteen sekä omiin huoliin.
Vastaukset 25
Vanhimmat
...kuinka tutulta tuo kuulostaakaan... ja kun meillä on vain tämä yksi elämä. Miten voisin olla onnellinen?
haluaisin tietää minkä ikäinen olet , koska se vaikuttaa minun vastaukseen .
ike64, voisitko selittää miten ikäni vaikuttaa vastaukseesi? Onko tämä taas sitä, että jos sanon olevani nuori, minua ruvetaan vähättelemään.
Mutta olen siis 21. Juuri ja juuri.
Ensimmäiselle, kyllä tämä välillä tuntuu ihan kulissilta, toki olen kyllä parhaille kavereilleni asiasta puhunut, mutta heillä ei oikein ole kokemusta tälläisestä, molemmilla onnellinen parisuhde. Mies on taas töissä, joskus muinoin oikein odotin sitä että hän tulee kotiin, nyt en edes ajattele koko asiaa. Itseasiassa olen ruvennut pitämään tästä omasta ajasta sekä varsinkin kavereiden seurasta.
... valitettavasti siltä kuulostaa, että suhteen loppu on luultavasti tulossa.
Kirjoitan noin koska olen itse kokenut saman. Itselläni kävi kuitenkin niin että menin (varma kun olin tulevasta erosta) pettämään silloista miestäni exäni kanssa... aijai.. toisaalta oli hyvä että tein niin, koska omatunto alkoi soida kauheasti ja silloin tajusin että oikeasti mieheni on mulle hyvä ja rakastan häntä kauheasti... ne tunteet tuli jostain puun takaa kuin salaman iskusta uudelleen ja kärsin kyllä henkisesti kauan että menin välillä pettämään.
Kuitenkin suhteemme ajautui taas samaan... jotenkin ällötti. Riideltiin koko ajan ja kaikesta tyhmästäkin asiasta. Yhtäkkiä mieheni halusi erota ja se olikin maailman helpoin ero se. Sattui tottakai, mutta syvällä sisälläni tiesin että ei tästä olisi enää mitään tullut vaikka kuinka oltais työtä tehty.
Nyt olemme ystäviä ja pidämme joskus silloin tällöin yhteyttä.
Kun omaan kämppään pääsin muuttamaan, niin olo oli mielettömän helpottunut ja silloin alkoi villi elämä. Aika pian löysin nykyisen mieheni ja nyt tuntuu siltä että "se oikea" on nyt vieressä.
Muista että ainoastaan sinä voit tehdä päätökset siitä mitä haluat tehdä, mutta et varmasti halua miestäsi loukatakaan. Onhan se todella epäreilua jos jatkuvasti kartat häntä. Kannattaisi varmaan ottaa asia esille ja keskustella vakavasti ja lähteä omille teille.
pelkuri, olen huomattavasti vanhempi kuin tämän ketjun aloittaja ja viestini on tuossa alempana.
Kysyisin sinulta kun sanoit: "kärsin kyllä henkisesti kauan että menin välillä pettämään."
Että kuinka selvisit siitä? Kerroitko koskaan miehellesi mitä olit tehnyt? Minä olen pettänyt miestäni ja minulla on niin huono omatunto, että tekis mieli hirttäytyä, niin paljon minua ahdistaa omat tekoni! En ole koskaan aiemmin pettänyt miesystäviäni, joiden kanssa olen seurustellut ja voin kertoa että nykyistäkään miestäni en liiemmin rakasta, mutta en haluaisi erotakkaan. Olen umpikujassa?
tuosta pettämisestä, itse olen sitä mieltä jos suhde on jo loppu ja olet valmis eroamaan niin ei kannata toista satuttaa kertomalla omasta petoksesta...kyllähän sillä puhtaan omantunnon saa mutta mihin hintaa. Turhaan sitä kumppania enää on mennä satuttamaan, eiköhän se ero tarpeeksi satuta. Kuitenkin sillä tunnustamisella hakee sitä anteeksiantoa, jota tuskin saa!
Jos et rakasta nykyistä kumppania niin hittoako siinä sitten roikut, olet jo kerran pettänyt...opettele elämään tekosi kanssa ja anna kumppanillesi mahdollisuus suhteeseen jossa häntä kunnioitetaan ja rakastetaan, eli lähde pois.
miksi suhteessamme enää roikun. Tapakysymys? Minä olen rakastanut ja kunnioittanut häntä, mutta hän on paskat siitä välittänyt, saatikka minun mistään mielipiteistäni, sillä hän on egoisti minä-minä ihminen, joka huomaa vain itsensä ja omat tarpeensa.
Ei ole enää suurempia tunteita miestä kohtaan, eikä kauheasti nähdä. Sillä työt, harrastukset ja kaverit on tärkeempiä hänelle. Tuntuu olo vähän kurjalta kun itsellä ei sellaisia ole :(
Ahdistaa muutenkin tässä suhteessa.
En todellakaan tiedä mitä tekisin...
vuoden mennyt niin että miehelläni ei ole aikaa minulle, mutta perheelleen on (hän on eronnut) ja harrastuksilleen, sanoisinko perheensä harrastuksille? Minä tulen kaikkein viimeisimmäksi, jos aikaa jää yli. Emme asu yhdessä. Minua ahdistaa pelko yksinjäämisestä, vaikka minullakin on lapsia, jotka asuvat kanssani. Olen pettänyt ja nyt en kestä tätä huonoa omaatuntoa sen takia. Onneksi löysin tämän palstan, saan edes jollekin kerrotuksi, vaikka ei se omaatuntoani kevennäkkä.
Kyllä se ikä senverran vaikuttaa, että 2-kymppinen ei ehkä vielä pysty sitoutumaan suhteeseen. Eikä vielä senikäisenä kannatakaan. Kun arki koittaa, tunteet haihtuvat uutudenviehätyksen ja kuuman alkuromanssin kanssa yhtäaikaa. En tietenkään yleistä, mutta voisi sanoa että nimim. kokemusta on.
OLETTE OLLEET VAIN LIIAN VÄHÄN YHDESSÄ TEHKÄÄ JO HYVÄNEN AIKA JOTAIN ETTÄ SAATTE SUHTEENNE PELAAMAAN, EI SITÄ SUHDETTA TARVITSE HETI LOPETTAA. EIKÄ TUO TARKOITA SITÄ ETTET ENÄÄ RAKASTA HÄNTÄ.
Hei,
kirjotuksesi oli tosi hyvä, laittoi miettimään. Täällä vähän samoja fiiliksiä. Miehen kanssa ei siis haluaisi oikein viettää aikaa, tuntuu kiusalliselta. Hän on paljon menossa, silloin nautin olemisestani. Mutta mikähän tässä mättää. Seksikään ei innosta. Tunnen että mies painostaa siihen. Olen myös kiukkuinen jatkuvasti. Stressiä kovasti.
Olisi kiva vaihtaa ajatuksia!
Näin omasta kokemuksesta, miehen näkökulmasta voin sanoa, että on tosi kurjaa nähdä sen oman rakkansa haluavan olla kokoajan pois. Jos tulee samaan huoneeseen, lähtee pois jne.
Tässä omaa suhdetta miettinyt ja parempi olis varmaan sanoa, että lähde kokonaan pois jos noin vaikeeta on. Jotenkin vaan oottaa, että se olis ohi menevää. Keväällä oli kolme kuukautta "pakoilua". Kesällä pari kuukautta tosi onnellista aikaa ja taas alkoi "pakoilu". En vaan tiedä kannattaako vielä odottaa sitä "hyvää aikaa", kun se viimeksikään ei sen kauempaa kestänyt. Yksinäisempi minä olen nyt, kuin silloin kun asuin yksin.. Ei voi kutsua kavereita kun vaimo murjottaa..
ero tehdään, niin minäkin teen? Mulla on noita työjuttuja lukuunottamatta ihan sama juttu meneillään. Emme ees näe kovin usein ja jos niin vain hetken ajan. Olen alkanut sekoilemaan kännissä, mikä ei ole ollut ollenkaan tapaistani, mutta eroa en saa tehtyä, olen läheisriippuvainen kuitenkin. Enkä ehkä eroa haluaisikaan, haluaisin että hän muuttuisi enemmän mieleisekseni, mutta se on turha toivo, niin monet kerrat olen yrittänyt jutella asioista, hän meinaa että hänessä ei ole mitään vikaa eikä korjattavaa. Olen myös hermostunut ja kiukkuinen mieheni seurassa, joten ei uutta täälläkään toi. Itse istuin baareissa viikonloput, mutta kun huomasin etten voi luottaa enää edes itseeni, lopetin ihan lähiaikoina baareissa käymiset. Huono omatunto on kaikkein kamalinta mitä tiedän ja nyt olen onnistunut hankkimaan sellaisen itselleni kännipäissäni. Mieheni ei käy kanssani edes sukulaisissa, eikä missään muuallakaan.
Minä olen huomannut omassa elämässäni aivan samoja piirteitä! Meillä vain tilannetta sävyttää lapsi, jonka vuoksi ei ihan noin vain viitsi erota. Mutta, mitä tehdä kun oman miehen seura ei kiinnosta? Ymmärrän, että täytyisi yrittää, mutta minkä teet, kun ei HUVITA tehdä yhdessä mitään. Olen todella umpikujassa, ja yksin, ajatusteni kanssa. En ole oikein viitsinyt kenellekään asiasta puhua, vaikka pitemmän aikaa näitä ajatuksia jo pohtinut.
Minulla alkaa jo olla fyysisiä oireita tästä ahdistuksesta; vatsakipua, päänsärkyä... Tänään täytyy kyllä saada miehen kanssa keskustelua aloiteltua. Tavallaan tiedostan sen, että en halua erota, mutta onko se elämää tämäkään? Kuten joku aiemmin totesikin, myös minulla on kokoajan pinna kireällä, kiukuttaa... Kaikki olisi varmaan asteen verran helpompaa jos ei olisi yhteistä lasta, nyt kun emme ole vain me kaksi, on päätösten teko aina hankalampaa. Tämä tilanne on jatkunut jo kesästä asti. Miehelle yritin puhua jo aiemmin, mutta en saanut häneltä oikein mitään kommenttia, tuntuu kuin ei olisi otanut minua tosissaan. Ehdotin jo "aikalisää" suhteellemme, tämä ei hänen mielestään ollut hyvä idea. Nyt tuntuu että olemme enemmänkin kavereita, ei vain ole sitä kipinää. Miten tähän tilanteeseen on ylipäätänsä tultu.
minua ei huvita mieheni menot (melko miehisiä menoja ja harrastuksia), eikä häntä huvita minun menoni, eikä erotakkaan osata, minä en osaa olla yksin, vaikka olen ollut itseasiassa yksin kuitenkin koko seurustelumme ajan.
Aikani siitä olen yrittänyt hänelle puhua, mutta hän ei näe tehneensä mitään väärin, mennessää minne lystää, minut kotiin jättäen. Meillä ei ole yhteisiä lapsia. Pitäisi kai vain ottaa taas kerran itseään niskasta kiinni ja lempata koko mies. Omassa lemppaamatta jättämisessäni on eräs mutka matkassa, että vaikka tahtoisin, en voi lempata sitä, joten minäkin olen umpikujassa!
siihen eroon ei kuitenkaan kuole ja sitä huomaa pian kuinka mielikin kirkastuu ja päänsäryt lakkaa, ei kiukututa enää yhtään. kokemusta ex-aviomiehestäni erosta, yksi lapsi yhteinen, jonka mukanani tietenkin vein.
Tsemppiä sulle. :)
Moi,
musta on tuntunut jo pitkään, että mun rakkaudelliset tunteet mun miestä kohtaan on kuolleet. Useimiten tunnen miestäni kohtaan kiukkua, vihaa, raivoa, pettymystä, joskus jopa sääliä.
Olen yrittänyt erota hänestä pitkään. Olen myös sanonut ääneen hänelle haluavani erota. Eroa vain ei ole tullut. Olen liian pelkuri lähteäkseni.
Meillä vaan ei yksinkertaisesti tunnu olevan mitään yhteistä. Ei yhteisiä ystäviä, harrastuksia tms. Meiltä puuttuu se yhteinen elämä. Joku meitä kuitenki pitää yhessä. Kai se on se yksinäisyyden pelko.
Nykyään en ole enää kiinnostunut hänen seurastaan. Välttelen häntä usein tietoisesti. Yritän tehdä omia juttuja ja viettää aikaa omien ystävieni kanssa. En kuitenkaan osaa oikein nauttia noistakaan, kun parisuhde ei oo kunnossa.
Usein en halua seksiäkään hänen kanssaan. Se tuntuu enemmän väkisin makaamiselta kuin rakkastelulta. Hyvin usein mietin myös millaista seksi olisi jonkun toisen miehen kanssa. En ole pettänyt miestäni, mutta olen harkinnut sitä usein. Tähän asti olen aina päätynyt kuitenkin siihen, että se ei olisi sen arvoista.
Usein mietin kuitenkin miten voisin saada suhteemme toimimaan. Olemme keskustelleet suhteestamme ja luvanneet toisillemme parantaa sitä. Mitään vaan ei oo tapahtunu. Olemme yhä lähtöruudussa. Tällä hetkellä mun mielestä umpikujassa. Olen turhautunut, kiukkuinen, väsynyt, ahdistunut...Onnellisuuden tunne tuntuu karanneen jonnekin saavuttamattomiin.
ainoa ero tuossa oli se että minun mieheni ei suostu puhumaan mitään, mikä on vähänkään negatiivista häntä koskevaa asiaa! Muuten toi kaikki meni ihan nappii, jaa niin, mä oon suudellut muutaman vieraan kaverin kans melkoises kännis, ilmeisesti koska oma suhteeni mieheeni on täysin kylmä, eikä minuakaan huvita niin pätkääkään hänen kanssaan mitkään petihommelit. Kärsimme tästä kumpikin, se tuntuisi minusta enempi velvollisuudelta, siksipä hän "saa" minulta hyvin harvoin.
Toi sun tilanne kuullosti tutulta.Ollaan asuttu avomieheni kanssa 3 v yhdessä, mutta suhteemme ei mene mihinkään..Emme tee mitään yhdessä,ei ole yhteisiä ystäviä,ei harrastuksia ei mitään.Emme suunnittele yhteistä tulevaisuutta,omaa kotia,lapsia..Emme puhu meistä ja suhteestamme usein.Kun yritän alamme riidellä.Olen ehdottanut "breikkiä" muttei hän ole samaa mieltä.Eikä hän halua lähteä.Kuulemma tilanne paranee!?Asumme minun asunnossa enkä voi itse lähteä pois.Mieli tekisi usein pakata kamat ja häipyä.Tilanne on ollut sama reilun vuoden..Miksi jatkaa tätä?
olemme olleet nuorista saakka yhdessä minä 20 ja mieheni 19 vee yhdessä kuljettu yli 11vuotta, ja nyt tuntuu ettei jaksa enää, helppoa ei ole lähteä, molemmilla tuntuu olevan se yksin jäämisen pelko takana, olen miettinyt kanssa pettämistä, mutta ei pystyisi sitä kuitenkaan tekemään, lapsia meillä ei ole..puhuminen on kiven takana ja usein tulee riitoja ihan turhista asioista, vältän koskettelua ja samassa huoneessa oloa, olen vaivautunut hänen seurassaan, seksikään ei tunnu enään samalta, vaivautuneelta.En pysty sanomaan rakastanko häntä vai onko tämä kaveri rakkautta..
Niin, vaikea tilanne tuntuu olevan monella muullakin. Itse olen nyt taas vaihteeksi päättänyt alkaa yrittää. Miehelle puhuin asiasta ja hänkin oli sitä mieltä että meidän täytyisi keksiä jotain yhteistä tekemistä, yrittää. Minä pelkään myöskin yksinjäämistä (kuin ruttoa) ja sitä etten koskaan löydäkään ketään toista, ja haikailen vaan takaisin entiseen. Ja yritän ajatella asiaa niinkin, että eihän missään suhteessa ole aina ruusuista ja sitä mahtavaa rakkauden tunnetta, vaan arki tulee ja sitä on yhdessä koitettava vaan jaksaa. Vaikka, mieluitenha sitä tottakai eläisi ainaisessa onnen huumassa, vaan valitettavasti se ei taida olla mahdollista, kuin aina vain miestä vaihtamalla jolloin saa aina alkuun sen onnen huuman.
Toivon että tämä on vain ohimenevä vaihe, kaikki ahdistus ei ole kyllä kaikonnut edelleenkään. Tuntuu että olen aikamoisessa tunteiden vuoristoradassa, välillä tuntuu hyvältä, ajoittain todella pahalta ja vaikealta. Jos mies olisi "retku", tämä olisi helppoa, mutta mieheni on arkisissa askareissa todella ihana ja huomaavainen, siksi mietinkin mitä tunteilleni on tapahtunut...
Moi,
Oon huomannut että suhteessa on aina kaksi osapuolta jotka voi molemmat pilata sen. Kokeile jonkun aikaa tehä kaikkesi suhteen eteen, kyl sä tiiät mitä, niitä juttuja mitä rakastuneena teitte ja ota miehesi huomioon.
Ehkä huomaatkin tunteittesi taas muuttuneen. Tai sitten et, mut eipähän jälkeenpäin tule mietittyä ettet yrittänyt tarpeeksi.
samankaltainen tilanne.asuin ex-avopuolisoni kanssa reilun vuoden yhdessä.olimme seurustelleet 3 vuotta ennen yhteen muuttoa.
ekat puoli vuotta meni hyvin kunnes pikkuhiljaa sehde muuttui arkiseksi ja "tylsäksi". en halunnut enää seksiäkään vain keksin aina mitä kummallisempia tekosyitä.lopetin jopa pillereiden syönnin että voisi vedota siihen että ei ole kumeja.
sitten..minä petin. ja monesti..rakastin kuitenkin poikaystävääni..
kunnes eräänä päiv'nä päätin että jos en nyt lähde niin satutan vain poikaystävääni ainaisella ilkeilyllä, naljailulla ja läheisyyden puutteella. eron hetki oli hankalin,mutta kun pääsin siitä ovesta ulos tunsin suurta helpotusta. enkä ole vieläkään ikävöinyt yhtään.
poikaystäväni piti minulle puoli vuotta mykkäkoulua koska hän olisi halunnut jatkaa kanssani. nykyään olemme kavereita ja molemmilla on jo uudet rakkaat.
joten yritä vielä mutta jos sama tunne jatkuu..niin se on parempi lopettaa..