En tiedä mistä alottaisin, omaksi yllätykseksenikin olen kirjoittamassa forumille omaa tarinaani..helpottaakseni oloani kait.
Olen aina ollut hyvä puhumaan ja nytkin kun mielessä on miljoona asiaa kuvittelen saavani tunteitani tekstimuotoon, mutta niin ei vaan ikinä käy..teksti on aina täysin erilaista mitä aloittaessani "suunnittelin", mutta kirjoitan silti..
Olen siis 25v mies, erosin 3v kestäneestä suhteestani jokunen viikko sitten. Alku oli helppoa, olen aina tuntenut olevani maailmassa enemmän tai vähemmän yksin. Aina valmis taistelemaan kaikkia/kaikkea vastaan. Kasvoin kahden suunnilleen samanikäisen siskoni kanssa, veljeä minulla ei ole ja niinpä tunsin aina olevani se ulkopuolinen. Vielä kun isäkin lähti kun olin vuoden niin elin tavallaan 3 naisen kanssa..ainoana miehenä.
Tähän asti olen pärjännyt mielestäni hyvin, mutta erottuani, vasta nyt viikkoja myöhemmin alkaa tulevaisuus tuntua vaikealta, välillä vakuuttelen itselleni että tätä varten olen täällä. "When everythings against me, thats when Im in my strongest" ja hetkittäin se meneekin läpi, uskon sen, mutta jokin sanoo että ei se ole aitoa. Joku pieni osa haluu päästä sen yhden ainoan ihmisen lähelle, lähemmäksi kun ketään muuta ikinä. Enempää en tarvitse, se yksi ainoa oikea riittää. Onko sekin klisee mistä pitäisi jo luopua? Voiko kaksi ihmistä rakastaa ja kunnioittaa toisiaan aidosti vuodesta toiseen?
Elämä tuntuu niin hankalalta, kaikki ihmiset osaa olla kaksimielisiä ja esittää mitä haluu. Se kyky on liian monilla ja se kyky on liikaa mulle. Mä pidän itseäni tosi avoimena ja ulospäinsuuntautuneena ihmisenä mun lapsuutta ajatellen mikä ei ollut erityisen huono, mutta siitä saakka mä oon aina ajatellu olevani yksin. Siihen kaikkeen nähden avoin, mutta kun tarpeeks monta kertaa tulee loukatuks ei vaan haluu ottaa riskiä. Sitä se mulle on, jos mä puhun tunteista ja omasta elämästä jollekkin, mä otan siinä riskin tulla loukatuks. Mä annan sille ihmiselle mahdollisuuden sekaantuu liian syvälle mun elämään, pintaa syvemmälle.
Mä itse opin elämästä jatkuvasti, nuori kun olen. Pelkään vaan että joskus musta vielä tulee se mitä eniten pelkään/toivon. Mä opin, mutta luovutanko joskus enkä enää päästä ketään ihmistä lähelle? Mä oon silti vielä toiveikas että maailmassa on aitoja ihmissuhteita missä molemmat osapuolet aidosti kunnioittaa ja rakastaa toisiaan yhteisistä vuosista huolimatta. Mä en etsi sellaista koska sen tietoinen etsintä ei johda mihinkään, mutta toivon että se joskus löytää mut..mistä vaan, mä oon valmis yrittämään.
Olen aina ollut hyvä puhumaan ja nytkin kun mielessä on miljoona asiaa kuvittelen saavani tunteitani tekstimuotoon, mutta niin ei vaan ikinä käy..teksti on aina täysin erilaista mitä aloittaessani "suunnittelin", mutta kirjoitan silti..
Olen siis 25v mies, erosin 3v kestäneestä suhteestani jokunen viikko sitten. Alku oli helppoa, olen aina tuntenut olevani maailmassa enemmän tai vähemmän yksin. Aina valmis taistelemaan kaikkia/kaikkea vastaan. Kasvoin kahden suunnilleen samanikäisen siskoni kanssa, veljeä minulla ei ole ja niinpä tunsin aina olevani se ulkopuolinen. Vielä kun isäkin lähti kun olin vuoden niin elin tavallaan 3 naisen kanssa..ainoana miehenä.
Tähän asti olen pärjännyt mielestäni hyvin, mutta erottuani, vasta nyt viikkoja myöhemmin alkaa tulevaisuus tuntua vaikealta, välillä vakuuttelen itselleni että tätä varten olen täällä. "When everythings against me, thats when Im in my strongest" ja hetkittäin se meneekin läpi, uskon sen, mutta jokin sanoo että ei se ole aitoa. Joku pieni osa haluu päästä sen yhden ainoan ihmisen lähelle, lähemmäksi kun ketään muuta ikinä. Enempää en tarvitse, se yksi ainoa oikea riittää. Onko sekin klisee mistä pitäisi jo luopua? Voiko kaksi ihmistä rakastaa ja kunnioittaa toisiaan aidosti vuodesta toiseen?
Elämä tuntuu niin hankalalta, kaikki ihmiset osaa olla kaksimielisiä ja esittää mitä haluu. Se kyky on liian monilla ja se kyky on liikaa mulle. Mä pidän itseäni tosi avoimena ja ulospäinsuuntautuneena ihmisenä mun lapsuutta ajatellen mikä ei ollut erityisen huono, mutta siitä saakka mä oon aina ajatellu olevani yksin. Siihen kaikkeen nähden avoin, mutta kun tarpeeks monta kertaa tulee loukatuks ei vaan haluu ottaa riskiä. Sitä se mulle on, jos mä puhun tunteista ja omasta elämästä jollekkin, mä otan siinä riskin tulla loukatuks. Mä annan sille ihmiselle mahdollisuuden sekaantuu liian syvälle mun elämään, pintaa syvemmälle.
Mä itse opin elämästä jatkuvasti, nuori kun olen. Pelkään vaan että joskus musta vielä tulee se mitä eniten pelkään/toivon. Mä opin, mutta luovutanko joskus enkä enää päästä ketään ihmistä lähelle? Mä oon silti vielä toiveikas että maailmassa on aitoja ihmissuhteita missä molemmat osapuolet aidosti kunnioittaa ja rakastaa toisiaan yhteisistä vuosista huolimatta. Mä en etsi sellaista koska sen tietoinen etsintä ei johda mihinkään, mutta toivon että se joskus löytää mut..mistä vaan, mä oon valmis yrittämään.
Vastaukset 5
Vanhimmat
se on sinkkujen ongelma...
eikä siihen mun mielestä oikein lääkettäkään oo.
jatka elämää vaan, normaalisti exien haikailusta ei seuraa kuin harmia lisää.
mielenkiintoista tossa sun tektissä oli tuo et tunnet olevasi yksin.
Minähän siis seurustelen ja kivaa on, mutta siis noin muuten mä oonkin sitten melko yksin.
Mulla on kaksi luotettavaa ystävää toista näen kerran pari vuodessa ja toista useammin.
En oo enää vuosiin etsinyt uusia kamuja...
Sitä kaikenlaisia kusipäitä maailma pullollaan ja jossain vaiheessa lopetin uusien tuttavuuksien etsimisen.
Oon kyl ihan tyytyväinen tilanteeseeni, enkä tunne yksinäisyyttä...
siis usko ihmisiin jotenkin vaan mennyt vuosien varrella...
kaikki koittaa vaan hyötyä jotenkin tms. tai sitten eivät pidä yhteyttä tms. se on mulle sitten ihan sama jos ei kiinnosta pitää yhteyttä ni ei sitten pidetä.
mun faijaahan mä oon nähny tosi harvoin ja nykyään en edes tiedä onko elossa vai ei. Itseasiassa mua ei edes kiinnosta. Välit ollu huonot viimeiset 10 vuotta, ei ole sillee oikein syytä, muuta kuin ei pidä yhteyttä ja kun eräästä syystä puhelin numerot ja paikkakunnat vaihtuu usein, niin ei oo edes tietookaan mistä saa kiinni.
Iha turha miettii, olkoon sitte nii et mun faija on mulle kuollut.
Ja jos kiinnostaa ni ettiköön mut, mä en sitä eti.
Joo oon jästipää, mut minkäs sille voi, mä en takerru ihmisiin. Tehköön kaikki mitä huvittaa.
hmm kylläpäs pulpahti tekstiä...
oon itekki miettiny, et koitanko mä tietoisesti jotenkin eristäytyä muista ihmisistä, mut oon aatellu että en, onhan mulla kamuja ja ei oo toisaalta tarvetta etsiä uusia kamuja.
tiedän tunteen. Mutta todellisuudessa me ollaankin tässä maailmassa yksin. Parisuhteessakin voi ottaa vastuun vain itsestään, kummallakin on omat tarpeet, toiveet, oma näkymys maailmasta ja toisesta. Yön pimeät hetket ennen nukahtamista...olen yksin ajatusteni kanssa, elinpä parisuhteessa tai sinkkuna.
Juu, sinäkin mietit liikaa. Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä, kun ei anna mahdollisuutta liialle vatvomiselle. Helposti sitä suuntaa kaiken energiansa sellaiseen, ja tulee olo, että jokin ulkopuolinen voima tms ohjailee elämiämme...vaikka todellsiidessa teemme itse valintamme, voimme omalla käyttäytymisellämme ja ajatustavoillamme, asenteellamme vaikuttaa asioihin.
Itse elän uudessa parisuhteessa, eikä se ole ehkä niin helppoa kuin ensimmäisessä eläminen. Tulee uusia asioita, jotka väkisinkin vaikuttavat suhteeseen. Kummallakin on menneisyys...jollei itse ole sinut asian kanssa, ei ole päässyt yli, se tulee vaikuttamaan aina suhteessa. Vähän rönsyilevää tämä tekstini, mutta itsellänikin on niin usein epäteitoinen olo...mitä varten täällä ollaan, mikä on minun tieni?
Aika sen näyttää, ei suunnitelmia. Ne kun usein jäävät toteutumatta, elämä kuljettaa eteenpäin jonnekin aivan toisaalle. Onko se kohtaloa, ihmisen omaa valintaa...kukin voi pitää sitä minä haluaa.
Ekan suhteen jälkeen odotin tapaavani pitkän suruajan jälkeen ns. sielunkumppanini. Kuitenkin tapasin ihan perusmiehen, jonka kanssa oli hellpoa keskustella ja olla. Ei tässä sen kummempaa sielujen sympatiaa ole ollut, seksuaalista energiaa kyllä senkin edestä... hyvä mies, hyvä isä, ihana ihminen. Olen oppinut olemaan tavoittelematta kuuta taivaalta. olen oppinut, että tavallaan luopumalla tietyistä asioista ja vaatimuksista tavoittaakin lopulta sen suurimman onnen. Harvoin sitä tajuaa sillä hetkellä, mutta kun kelaa elämäänsä taaksepäin, huomaakin kuinka onnellisena olen saanut elää. Vaikka olen yksin, on ympärilläni rakastavia ihmisiä. Ei minullakaan ole monia ystäviä, ja nuoprena olen ollut koulukiusattu...on ollut vaikeaa luottaa uusiin ihmisiin, mutta olen oppinut avaamaan kuoreni. Se antaa mahdollisuuden haavoittumiselle, mutta yleensä kuitenkin suuremmalle ilolle ja läheisyydelle. Aikaa siinä menee.
Olen ihan varma, että parin vuoden jälkeen olet monta kokemusta rikkaampi, ymmärtänyt näitä tunteitasi, joita nyt tunnet. Ehkä olet löytänyt rinnallesi sen ihmisen, joka tukee sinua parhaalla mahdollisella tavalla...ja sinä häntä. Parempia aikoja kannattaa odottaa, ei koskaan kannata luopua toivosta. Jos niin tekee, antaa mahdollisuuden omalle katkeroitumiselleen, jolloin todennäköisemmin uhkakuvat toteutuvatkin. Onnea ja iloa elämääsi, ja rohkeutta huomiseen.
Tekstisi oli helppoa luettavaa, ja sisälsi samalla paljon. Siitä huokuu syvällisyys, ja uskon sinua, kun kerrot olevasi avoin ja ulospäinsuuntautunut.
Samaistun noihin tunteisiisi täysin, vaikka olenkin jo lähemmäs 40v. nainen. Olen itse aina ollut sitä mieltä, että onni on kiinni omasta itsestään. Näin se onkin, mutta totuus on myös, että siirtymävaiheet edellyttävät luonteenlujuutta ja..noh, klisee tämäkin, uskoa huomiseen. Minä tiedän, että olisin onnellisempi,jos lähtisin nykyisestä suhteestani. Olen ns. kakkonen. Vihaan tätä miestä, vihaan hänen vaikutusvaltaansa minun. En hallitse itseäni, ja se ottaa koville. Päätän asioita, ja seuraavassa hetkessä kumoan päätökset. Välillä mielessä häivähtää katumus, jätin mieheni tämän toisen takia. Ei sen vuoksi, että saisin tämän toisen omakseni, silloin oli jo selvää, ettei yhteinen tulevaisuus kuulunut suunnitelmiin. Vain se paljon puhuttu sielunkumppanuus. Mutta, kun annan itselleni luvan ajatella asioita syvällisemmin, ymmärrän asioiden yhteydet. Tämä 10 vuotta kestänyt avoliittoni oli kulissia. Minulla ei ollut tunteita exääni kohtaan, olin hänen kanssaan velvollisuudesta, olihan meillä yhteinen lapsi. Tämä uusi mies toi elämääni helpotuksen, vihdoin pääsin eroon huonosta parisuhteesta. Nyt kuitenkin huomaan olevani tässä siirtymävaiheessa, yksi asia on johtanut toiseen. Yritän jatkuvasti kerätä voimiani, jotta pääsisin taas yhden rajan yli.
joo, kun luin tota sun juttuas tuli oma elämä mieleen:) samat fiilikset, tosin itse asun tällä hetkellä tosi raastavassa avoliitosssa. Itselläni on taas toisinpäin olin ainut tyttö, veljiä mulla on 2 vaikkakin pikkuveljiä jäin aina varjoon.Saanut aina kaikesta tapella ja olomassa olostaan.Samanlainen mä olen ulospäin suuntautunut, iloinen, kuunteleva ja toivon mukaa hyvä ystävä, mut rajansa se on kullakin, mut tästä se alkaa..alku aina vaikeeta, mulle toi on tulossa, nyt tuntuu et pärjäisin jopa yksin..mut tiedän että se yksinäisyys sieltä joskus pukkaa tunteiden läpi..voimia!