Rakastuin todella palavasti ja eipä kauaa mennyt kun erosin silloisesta ja muutin tämän elämäni rakkauden kanssa yhteen. Nyt on sitten hommattu kaikki yhteistä ja jopa perheenperustamista harkittu, mutta jotenkin takaraivossa tuntuu jo etten ole se ainut. Tänään oli taas riitaa ja yleensä ihan pikkujutuista ja ne vaan paisuu ja paisuu...sitten en muuta teekkään kuin itken tunti toisensa perään ja se ärsyttää häntä vieläkin enemmän. Tämä on todella ahdistava tilanne koskapa velat on niskassa ja sitä muistaa ne hyvät ajat, pelottaa kun huomaa tunteidensa muuttuneen vaikka haluaisi kaiken olevan hyvin. Tietysti on helppo sanoa, että lähde jos et ole onnellinen, mutta kun se tuntuu niin kauhealta vaihtoehdolta sekin. Jos keskustella koitan niin siitäkin tulee yleensä riitaa ja hän kokee, että syyllistän häntä ja koitan vaan vittuilla ja se ei ole tarkoitukseni oikeasti, haluaisin vain ratkaista nämä asiat, mutta kun en enää tosiaan tiedä miten? Jos sinulla on ollut samanlaisia kokemuksia niin nyt olisi keskustelukaveri kultaakin kalliimpi, koska itse rupeaa olemaan aika loppu eikä enää ehkä osaa omaa elämäänsä oikein katsoa. Aika typerältä tuntuu tänne kirjoitella ongelmistaan, mutta kun ei ole ketään kenenkä kanssa tästä voisi puhua...
Mitä tekisit tässä tilanteessa?
Kohta ei jaksa....
81240
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
olen kokenut minäkin. Lähdettiin eri teille puolitoista vuotta sitten, mutta alettiin myöhemmin seurustella uudelleen. Asutaan kyllä nyt omissamme, mutta käytännössä ollaan aina luonani. Riitaa on paljon, eikä tunnu oikein toimivan. Kumppanini on hyvin omistava ja riippuvainen. Se ahdistaa minua välillä ylivoimaisen paljon...ei vain ole voimaa repäistä itseään uudelleen irti tästä suhteesta. Miksi en uskonut eka kerralla? Aina kun otan eron esille minua syyllistetään kaikella mahdollisella tavalla, vaikka ero tekisi varmaan hyvää molemmille pitemmän päälle.Olis vaikka kuinka paljon kirjoitettavaa tästä aiheesta. Nyt en kerkeä. Jatketaan tätä myöhemmin.
Ehkä helpottaa kuulla, että on muitakin suhteessaan ahdistuneita?!
Yritä jaksaa!
Kiitokset, oli helpottavaa kuulla etten ole ainut vaikka tiedänhän sen muutenkin ja on ihmisillä suurempiakin murheita, mutta minun elämäni suurin murhe tällä hetkellä sattuu olemaan ko. asia eikä se kovin pieneltä enää tunnu.
Minäkin kävin jo katsomassa puoli vuotta sitten itselleni asuntoa, mutta jotenkin siinä vaan niin kävi, että päätettiin taas kerran yrittää ja niinpä menin kotiimme takaisin. Nyt onkin sitten ehditty hommata omistusasunto jossa tietysti molemmat asuu eikä kumpikaan pysty sitä yksin pitämään.
En voi sanoa ettenkö tuota miestä rakastaisi, mutta jotenkin tuntuu ettei tällainen voi olla oikeaa rakkautta, koska olen sitäkin joskus saanut kokea ja haluan sen vielä tulevaisuudessakin osakseni. Sekin tuntuu kauhealta, että olen huomannut tunteideni laimenevan ja jotenkin on tullut sellainen välinpitämätön olo kaiken sen rakkauden tilalle ja nykyisin nautin eniten kun saan itsekseni olla ja omia juttujani puuhailla. Ennen tuskin maltoin odottaa, että sain kultani kotiin ja olla vain hänen kanssaan.
Itse olen valitettavasti mustasukkainen ja omistushaluinen ja se ahdistaa kuulema miestäni, mutta minulla on syyni siihen miksi epäilen ja toisaalta välillä olen miettinyt, että tuntuisi helpommalta jos epäilyni osuisivat oikeaan ja hän lähtisi vaikka sitten "jonkun paremman" mukaan ja loppuisi tämä kaikki vaikka kyllähän siitäkin suuri suru tulisi:(
Olen miettinyt myös kun puhutaan, että aina pitää yrittää....pitääkö? Haluaisin joskus elää niin, että toki yrittäisin parhaani toisen eteen, mutta kun on niitäkin päiviä/aikoja jolloin ei vaan jaksa ja mielestäni parisuhteen täytyy toimia vaikkei koko ajan pingottaisikaan....siis, että olisi luonnnostaan hyvä olla yhdessä ja nauttisi yhteisestä elämästä vaikka mitään ihmeellistä ei tapahtuisikaan. Ja voisi siihen luottaa, että olet toiselle se ainut ja rakkain ihminen koko maailmassa, eikä rakkaus häviä minnekään vaikkei sitä koko ajan toistelekaan ääneen.
Haluaisin vielä tuntea tunteen, että on kiva mennä kotiin, yhteiseen kotiin, odottaa näkevänsä rakkaimman ihmisen maailmassa, voisi luottaa siihen, ettei toinen heti hermostu jos jotain negatiivista satut sanomaan, tehdä yhdessä kaikkea mahdollista ja mielellään,illalla olisi ihana jutella päivän jutut ja nukkua lähekkäin ....herätä siitä aamulla onnellisena. Joskus on hyvä vaan olla lähekkäin sanomatta mitään, olla vaan ja haaveilla....
Noista asioista on kokemusta paljonkin sekä edellisestä suhteesta että nykyisen suhteen alkuajoiltakin, mutta nyt ne tuntuu olevan historiaa...
On se vaan niin että kaikki taitaa kokea nuo samat parisuhdepaskat elämässään ainakin kerran.
Itsellänikin muuttui toisen tyttöystäväni kanssa avoliitto tommoiseksi, eikä asiaa todellakaan yhtään helpottanut toisen muuttamisyritykset ja tylytykset. "Kyllä leikkii täytyy ruokkii
jos haluu et se palaa vielä huomennakin
ei se jää oottaan että tuut illalla töistä kotiin! Sillä kun hiillos sammuu... Kapteeni Ä-ni...
Tuo kuulostaa niin samalta umpisolmulta jossa itse olin. Onneksi se ratkesi eroon ja kumpikin löysi uuden kumppanin varsin pian. Jonka kanssa tuli kyllä itsellä jonkin aikaa sitten ero, eikä taida kovin onnellisessa suhteessa olla tuo ex-exäkään ;). Tohon ei ole oikeastaan enää muuta apua kuin joku joka on Ammattiauttaja. Asiat ei todellakaan Yksin Miettimällä kummene, samaa paskaa tulee aina vaan...
Varoitan! Ero on mahdollinen! Älä tuudittaudu vaan Valmistaudu. anteeksi vain:).
Koittakaa vielä puhua, pehmeästi, tommoiseksi se usein muuttuu eikä se aina ole helppoa missää suhteessa...
kyllähän sitä pitäisi jaksaa ruokkia, mutta kun välillä tuntuu ettei enää jaksa yrittää kun on yrittänyt jo niin monta kertaa. Suhde on kuitenkin sen verran nuori, että kaiken pitäisi olla vielä hyvin...tai mulla on se näkemys. Jotenkin tuntuu siltä, että jos tässä eroon päädytään niin se tekee kipeetä, tosi kipeetä vaikka tunteet olisikin haalenneet, uskoin tähän suhteeseen enemmän kuin mihinkään ikinä! Ja tuntuu myös sille, ettei kiinnosta keneenkään enää tutustua ja alkaa kaikkea alusta, ei jaksa! Entäs jos taas kävisi samoin? Kuitenkin tiedän, että meillä on edellytykset tulla toimeen ellei se alku ollut pelkkää näyttelemistä...uskon ettei ollut! En vaan ymmärrä miten joka ikinen asia minussa ( ei ehkä ihan jokainen mutta melkein....) voi toista ärsyttää niin paljon. Olemme puhuneet ja hän on sanonut ettei hän itsekään tiedä miten aina hermostuu niin, tiedostaa siis ongelman, haluaa käsittääkseni jatkaa, mutta ei pysty ehkä itseään tilanteen tullen hillitsemään. Tämä kaikki taas johtaa siihen, että itse mietin joka sanaa minkä sanon ja liikettä minkä otan etten ärsyttäisi ja sehän stressaa ja kasvattaa välille kuilua:( Kai tässä on pakko uskoa, että jos kaksi ihmistä ei käy yhteen niin ei niitä voi väkisinkään laittaa käymään, kuitenkin itse odotan parisuhteelta kumppanuutta, että on helppo olla toisen kanssa tilanteessa kuin tilanteessa. Koska tiedän, ettei puhuminen ehkä tässä tilanteessa auta,lähestyin häntä sähköpostitse (hyvässä hengessä), katsotaan tuottaako se tulosta mihinkään suuntaan...
pienen välimatkan pitäminen? Meillä ainakin alkoi oma pää toimia vähän paremmin ja näki taas niitä omia ongelmia kauemmas. Sitä kun aikansa katselee niitä omia pulmia niin ne kasvaa ihan kohtuuttomiin mittasuhteisiin.Ei siinä tarvitse erota heti vaan ottakaa reilusti aikaa itsellenne molemmat. olkaa ystävien kanssa tai yksin kahvilla tuntitolkulla jos siltä tuntuu. sitten kun olette yhdessä niin pitäkää riitelykielto. Me kuljettiin omia teitämme muutaman kuukauden ajan niin ettei juurikaan edes tavattu. kotona ollessa aina kun alkoi jokin asia taas jurppia mentiin saunaan ja mietittiin ensin ärsyttääkö se asia toisessa todella niin paljon vai onko siinä takana jokin muu syy vai onko syy sittenkin itsessäni. Kun sitä ensin vastasi näihin kolmeen kysymykseen niin alkoi yleensä hieman rauhoittua. Näiden hetkien muistoksi sitten vuollettiin kolo saunan jakkaraan aina mietiskelytuokion päätteeksi. Sitä suurempi mitä pahempi kiukku. (tuhovimmalla sai purettua sitä kiukkuakin, etenkin jos kuvitteli kaivavansa toisen silmiä päästä ... :) pari-kolme kuukautta ja yksi saunan jakkara siinä meni, mutta nyt on taas elämä kohdallaan. Edelleen sitä yrittää ensin miettiä mikä siinä asiassa niin jurppii ennenkuin käy toisen silmille. Saattaa ne tunteetkin siitä taas nousta kun toinen ei ole aina saatavilla. tosin tämä vaatii kyllä yhteisen sopimuksen. muuten tulee huutoa siitä kun et ole koskaan kotona ja kuka saatana sitä saunanjakkaraa järsii?
Pidimme kunnolla etäisyyttä noin viikon ja jo pidemmän aikaa olemme menneet enemmän omia menojamme, eikä aikaa ole niin paljon ollut olla yhdessä...
Viimeisen viikon aikana me olemme molemmat miettineet tahoillamme, kuinka jatketaan eteenpäin vai jatketaanko? Lopputuloksena oli se, että rakkautta on vielä jäljellä ja paljon yhteistä muutenkin, halua yrittää, koska se toinen kuitenkin jotnkin tuntuu oikealta:)
Miestä ahdistaa minun epäileväisyyteni, josta koitan eroon päästä parhaani mukaan ja kun oikein järjen käteen otan ja mietin niin eihän hän minun kanssani asuisi yhdessä ja sanoisi aamulla rakastavansa, rakentaisi yhteistä tulevaisuutta kaikesta huolimatta mikäli muualle haluaisi. Hän on puolestaan luvannut yrittää hieman hillitä luonnettaan, ettei joka asiasta tarvitse hermoilla / ärsyyntyä. Molemmat koittaa parantaa äänensävyään ja vaikkei siinä aina onnistuisi niin ei tehdä siitäkään suurta numeroa, hiljaa hyvä tulee, aiomme opetella elämään toistemme kanssa emmekä luovuta vieläkään. Ei tarvitse ainakaan myöhemmin sanoa, että olisi pitänyt yrittää enemmän;) Tässä on vuosi oltu yhdessä ja ehkä tämä on sitä lopullista arkeen astumista, täytyy vaan siitä arjesta oppia tekemään miellyttävämpää...
Jotenkin tällä kertaa tuntuu erilaiselta, luotan tosiaan tähän suunnitelmaan. Ehkäpä meillä on ongelmat päässeet omissa silmissä kasvamaan isoihin mittasuhteisiin ja sen takia jokaiseen pieneenkin asiaan kiinnittää sairaasti huomiota ja tekee siitä suuren:(
Kiitän kaikkia neuvoista, vielä on tuo seuraava mielipide lukematta, otsikko näyttää pelottavalta : VARO!. Pidetään peukkuja, että tällä kertaa kaikki menee hyvin ja löydämme jälleen sen yhteisen sävelen :) Hyvää jatkoa kaikille!!!
Itselläni kävi niin, että tein yhteiselämämme mahdollisimman vaikeaksi, kun alkoi yhteinen elämä kyllästyttää alkuhuuman kadottua. Valitin joka asiasta ja kaikki oli poikaystävässäni huonosti, hän teki kaiken väärin. Noin kärjistäen... En itsekään oikein tiedä miksi niin tein. Niinhän siinä kävi, että lopulta hän lähti ja nyt kyllä ehkä vähän kaduttaa. Vaikka hän väitti, etten ole tehnyt mitään väärin, tiedän, että minä se syyllinen eroomme lopulta olin... Surullista, mutta ehkä tästä jotain oppi. Ainakin sen, että jos vielä joskus aloitan uuden suhteen, miehen on oltava sellainen, jota ei tarvitse muuttaa. Ei saa olla liian erilainen. Siitä ei tule kuin riitoja ja pahaa mieltä...
Tunnistan hieman samaa vikaa itsessäni...Olen nalkuttanut ja puuttunut liikaa asioihin, syyttänyt ettei hän tee mitään kotona...ehkäpä hän sen mietiskelytauon aikana huomasi itsekin ja koitti hieman miltä kotityöt maistuu oma-aloitteisesti....ehkäpä hänen ei ole niitä tehnyt mieli tehdä aiemmin kun olen jälkeenpäin huomautellut milloin mistäkin ja siitä olen nyt pahoillani:( Aion parantaa tapani ja odotan sitä myös häneltä...
Toivotan sinulle jaksamista ja toivottavasti uudessa suhteessa onnistaa, virheistään aina viisastuu....tosin se on ikävää jos viisastuu liian myöhään:( Kiitokset tarinastasi, se pisti miettimään asioita ja sitä kai tarvitsen tässä tilanteessa!!!