mitä teen kun haluasin anopin kanssa välit kokonaan poikki? minun mieheni ei ymmärrä että hänen äitinsä on tehnyt elämästäni helvetin!!!
sen enempiä en ala anopistani tilittämään mutta hän on minun silmissäni maailman itsekkäin ihminen.
minun ystäväni eivät voi ymmärtää kuinka olen jaksanut näin kauan katsoa anoppia suopein silmin...
hän loukkaa, satuttaa, loukkaa kaikki paska pitää ottaa vastaan, mutta jos minä sanon hänelle yhdenkin poikkipuolisen sanan hän suuttuu ja itkee mieheni olkapäätä vasten kun loukkasin häntä.
tämä jo kertoo hänestä aika paljon, hän laittoi välit poikki minun vanhemieni kanssa kun he muistuttivat että minun ja mieheni lapsi on minun ja mieheni ja me kyllä osaamme hoitaa häntä jos neuvoa tarvitaan/hoito apua, niin sitä osataan pyytää ja näinhän se homma toimii minunkin mielestäni!!!
kysymys kuuluu kuinka kerron miehelleni että olen tehnyt päätöksen jonka tahdon pitää:en tahdo olla tekemisissä hänen äitinsä kanssa???
sen enempiä en ala anopistani tilittämään mutta hän on minun silmissäni maailman itsekkäin ihminen.
minun ystäväni eivät voi ymmärtää kuinka olen jaksanut näin kauan katsoa anoppia suopein silmin...
hän loukkaa, satuttaa, loukkaa kaikki paska pitää ottaa vastaan, mutta jos minä sanon hänelle yhdenkin poikkipuolisen sanan hän suuttuu ja itkee mieheni olkapäätä vasten kun loukkasin häntä.
tämä jo kertoo hänestä aika paljon, hän laittoi välit poikki minun vanhemieni kanssa kun he muistuttivat että minun ja mieheni lapsi on minun ja mieheni ja me kyllä osaamme hoitaa häntä jos neuvoa tarvitaan/hoito apua, niin sitä osataan pyytää ja näinhän se homma toimii minunkin mielestäni!!!
kysymys kuuluu kuinka kerron miehelleni että olen tehnyt päätöksen jonka tahdon pitää:en tahdo olla tekemisissä hänen äitinsä kanssa???
Vastaukset 16
Vanhimmat
Siinähän ei kummempia miettimisia tarvita. Kerrot vaikka joskus iltateellä (tms.) siellä kotona miehellesi, että olet päättynyt heivata anopin ulos elämästäsi.
Niin minäkin tein ja nyt on rauha maassa. Minä en tarvitse anoppini kaltaista ihmistä eikä anoppini ilmeisesti minua. Kaikilla on asiat hyvin ja sillä siisti.
Mieheni käy ehkä kerran kaksi vuodessa äitinsä luona. Minä en koskaan. Vähäiset käynnin johtuvat siitä, että anopin ja meidän kodin välimatka on aika pitkä.
Anoppi ei käy koskaan meillä. Ei taida oikein kiinnostaa. Viimeksi on käynyt kodissamme joskus kymmenen vuotta sitten. Ei soittele (paitsi joskus miehelleni), ei kirjoittele eikä pidä mitenkään yhteyttä. Omapahan on valintansa eikä tuota minulle mitään ongelmia.
Näin siinä käy, kun anoppi ja miniä yrittävät rakastaa samaa miestä. Mies on "valinnut" näistä kahdesta rakkautensa kohteekseen minut. Minä toki kannustan miestäni käymään äitinsä luona ja hän siellä aina joskus vieraileekin. En missään tapauksessa halua kieltää heidän yhteydenpitoaan eikä se minua haittaa.
kommentti. Tiedoksi, ihmistä jota rakastaa, ei laita ns. valintatilanteeseen. Anoppisi on tämän ymmärtänyt ja vetäytynyt pois. Ehkä sinäkin vielä joskus ymmärrät.
Kyllä se olen kuule minä (miniä), joka vetäydyin, kun joka kerta vierailuilla tuli jonkinlaista lokaa niskaan. En viitsinyt kuunnella ja katsella sellaista suunsoittoa.
Miestäni en ole todellakaan laittanut valintatilanteeseen. Hän (puolisoni) on vaan mennyt kanssani naimisiin ja luonut yhteisen perheen. Sitä ei äitinsä oikein jaksanut sulattaa, vaan päätti ottaa miniän likasangokseen.
Eihän se minun murheeni ole, jos anoppi heijastelee minuun elämänsä keljuja kokemuksia.
Minä kuule ymmärrän aivan täysin ja täydellisesti, mutta huonoa käytöstä vapaa-ajallani minun ei tarvitse sietää anopiltani.
Oletko jonkun miniä-paran katkera anoppi? Siltä tekstisi ainakin kuulostaa.
Mä oon ihan samaa mieltä että ei tarvitse sietää anopin ilkeilyä. Ihan oikeen oot tehnyt mun mielestä.
Itse olen joutunut kestämään myös aika paljon anopin puolelta, sekä lapsiini kohdistuva haukkuminen. Silloin pistin välit poikki vuodeksi, johan sen jälkeen osasi anoppikin kohdella toisin.
Jotain kuitenkin kertonee anopin luonteesta, itse tunnusti olleensa niin mustasukkainen pojastaan, ettei olisi vieraiden syliin antanut vauvaa. HALOO!
Että kyllä näitä sekotätejä on. Kaikki eivät vain tuo esille todellisia kieroutumiaan.
En nyt ymmärrä kysymystäsi.
”mitä teen kun haluasin anopin kanssa välit kokonaan poikki?”
Asutteko saman katon alla?
Onko Teillä yhteinen ulko-ovi?
Puhelimen voi ohjelmoida soittajan tiedot, pistä anopin kohdalle ANOPPI. Silloin tiedät, ei tarvitse vastata.
Tuntuu useamman miniän elämän sisällöksi muodostuneen ”minulla hirveä anoppi” jokainen ihminen päättä omalta kohdaltaan, kenen keiden kanssa on kanssa käymisissä.
Lupaa apua tai ”siunausta” ei missään ihmissuhteissa tarvita.
Vihkiminen on ilmoitus: Näin Tahdomme.
Vihkiminen on ilmoitus: suvun seurakunnan ja Jumalan läsnä ollessa Lupaamme ja Tahdomme.
Hanki itsellesi elämä.
eiköhän se tässäkin tapauksessa ole päivän selvää että anopin pitäisi hankkia OMA ELÄMÄ!!!
Alkuperäinen kirjoittaja sanoo, että hänen miehensä ei ymmärrä...
Mahtaakohan mies ymmärtää sitäkään, että alkuperäinen päättäisi omalta kohdaltaan, kenen kanssa on tekemisissä ja että anopin kanssa ei ole?
Nuo tilanteet ovat kummallisia, eikä tuollaisiin pitäisi kenenkään normaalissa avioliitossa edes joutua. Miehellä on päässä vikaa, jos vaimo joutuu edes miettimään, miten asian miehelle ilmoittaa - tai miehellähän on jo vikaa päässä siinä vaiheessa, kun on päästänyt äitinsä tekemään jotain sellaista, mistä seuraa vaimolle pahaa oloa.
Vaikea kuvitella varmasti tuollaista tilannetta, jos ei ole itse ollut sellaisessa. Vaikea oli joskus itsekin käsittää, että hemmetti, päätinpä mitä vain, niin mieheni vetää koko ajan maton jalkojeni alta.
Olen joutunut pakon edessä hyväksymään tosiasian, että tilanteessa voi olla vain kaksi ratkaisua: joko avioliitto päättyy tai vaimo hyväksyy sen, että ei todellakaan päätä omasta elämästään yhtään mitään. Ja hyväksyy senkin, että on naimisissa tunnevammaisen miehen kanssa, jolla on sairas suhtautuminen äitiinsä.
Suhde voi olla muuten niin hyvä, että avioeroa ei haluaisi ottaa. Kun anoppi kiusaa, mies hyväksyy asian hiljaisesti, jos ei tee joko kiusaamisesta tai tapaamisista loppua. Se nakertaa avioliittoa hiljalleen kohti loppua.
Ja sitten on pakkokin hankkia se oma elämä.
Joskus näkee kirjoituksista, että jotkut tunnevammaiset aikuisten miesten äidit pitävät itsestään selvänä, että äiti pysyy miehelle ykkösnaisena koko elämän ajan. Mielestäni ykkösnaisen pitäisi olla se vaimo ja äiti olisi se ainoa ja ainutlaatuinen äiti, ei siinä mielessä miehelle nainen. Minä en haluaisi ainakaan olla pojilleni mikään ykkösnainen, vaan äiti - elämäni loppuun asti. Ja naisensa he valitsevat ihan itse.
Itse en ole koskaan ymmärtänyt, millä tavalla olen anopille uhka, sillä en missään tapauksessa ole pyrkinyt mieheni äidiksi äidin paikalle vaan vaimoksi vaimon paikalle. Anoppi kuitenkin puhuttelee miestäni minunkin poikanani, joten enpä ihmettele, että valtataistelu piti aloittaa. Anoppini on minulle sanonut, että hän ei omaa perhettään minulle anna. Ja sen mukaan on elänyt.
Ilkeä anoppi saattaisi ajatella myös, että siinä sai itsekäs miniä ansionsa mukaan. Jos yhtään lohduttaa, niin vaikka minä olen se avioeron alkuunpanija ja toteuttaja, niin ei ole jättäjän olo vaan jätetyn. Minuthan mies laittoi valitsemaan kahdesta ahtaasta vaihtoehdosta. Minä valitsin eron, jotta en kadottaisi itseäni kokonaan.
Häijyä on sekin, että anoppini on itse elänyt onnettomassa avioliitossa, jossa aviomies oli välinpitämätön ja elämä meni pitkälti samalla tavalla kuin meilläkin on mennyt. Mieheni sisaren sanoin "historia toistaa itseään". Jos anoppi olisi tämän tajunnut, meissä olisi ollut toisissamme toistemme parhaimmat ymmärtäjät. Erona meissä on se, että anoppi päätyi masennuslääkitykselle ja purkamaan pahaa oloaan läheisiin ihmisiin. Minä en halua olla lapsilleni harmiksi vaikka minulla harmia on ollutkin. Siksi on otettava uusi suunta elämälle, vaikka välillä tuntuukin niin pahalta, että sydän meinaa pysähtyä.
kommentista. Harvinaisen järkevää tekstiä, ihan näin anopinkin näkökulmasta. Juuri näin asioiden tulisi olla. Tsemppiä sinulle uuteen elämääsi.
Sitten voit kysyä, vieläkö hän haluaa seurustella kanssasi?
Ja sitten elätte sen päätöksen kanssa.
Minä en neuvo, enkä kehota, mutta kerron oman tarinani.
Anoppini on ollut kiusaajani toistakymmentä vuotta. Olen tuntenut itseni voimattomaksi ja puolustuskyvyttömäksi hänen ilkeilyään vastaan. Voimattomaksi siksi, että mieheni on antanut kaiken tapahtua. Joku fiksu sanoisi, että eihän ole pakko mennä anopin luokse, jos ei halua. Ei tavallisesti niin, mutta jos kieltäydyin, oli kotirauha tiessään: anoppi pommitti soitoillaan ja mies käytöksellään.
Anoppini on käyttänyt kiusaamisessaan hyväkseen myös lapsiani ja yrittänyt tavallaan käännyttää lapsiani äitiään vastaan. Anoppini on mm. maksanut silloin 5-vuotiaalle pojalleni siitä, että poika ei tottelisi äitiään. Asia paljastui, koska anoppi oli luvannut maksaa 50 mk siitä, että poika ei lähtisi äidin kanssa päiväkotiin vaan yksin. Anoppini on mm. kieltänyt poikaa kutsumasta minua äidiksi ja todennut kaikille lapsillemme minun edessäni, että hänellä käy niin kauheasti sääliksi lapsiani,koska heillä on "tuollainen" äiti. Anoppi ja appi ovat myös haukkuneet päiväkoti-ikäiset lapseni sen vuoksi, että nämä eivät uskalla tulla ilman äidin lupaa yksin linja-autolla toisessa kaupungissa asuvien isovanhempiensa (anoppila) luokse. Siihen ei kuulemma äiteeltä tartte lupia kysellä, jos on oikea mies. Nämä riittäköön esimerkiksi. Miehelläni ei ole ollut em. tai muissakaan tilanteissa mitään sanottavaa paitsi minulle; olen hänen mielestään liian herkkä ottamaan asioita itseeni.
Kun tilanne tulehtui niin paljon, että oli jo juostava lasten kanssa anoppia pakoon, ajattelin, että nyt mieskin käsittää, että vierailuista on tultava loppu. Ei puhettakaan. Mies lupasi hoitaa äitinsä, jos siihen syytä olisi. Miehen mielestä syytä ei ole ollut.
Halusin katkaista välit anoppiin lopullisesti, sillä en jaksanut enää, enkä voinut antaa lasteni olla sellaisen ihmisen seurassa. Mitä teki mieheni? Kävi salaa äitinsä luona vaatimassa anteeksipyytämistä ja kehotti äitiään mahdollisimman paljon soittelemaan minulle. Ja mies kyllä hyvin tiesi, että en halunnut olla missään tekemisissä anopin kanssa.
Kerroin miehelleni, että koska on jo monen vuoden ajan todettu, että mieheni ei tee mitään, kun anoppi kiusaa hänen vaimoaan tai lapsiaan, ainoa vaihtoehto on, että minä ja lapset emme ole tekemisissä hänen äitinsä kanssa koskaan mitenkään. Mies voisi tietysti käydä äitinsä luona, mutta anoppi ei voisi tulla meidän kotiimme. Lisäksi en haluaisi koskaan kuulla niistä vierailuista mitään, sillä miehellä oli ollut tapana välittää - rehellisyyden nimissä - minulle myös sellaiset anopin haukkumiset, joita en ollut paikalla kuulemassa. En halunnut anopin takia tuntea enää mitään mielipahaa. En edes halunnut tietää, onko anoppi elossa vai ei, sillä halusin vain parantua tästä pitkästä painajaisesta.
Mieheni sanoi, että EI KÄY! Ja lupasi taas kerran, että pitää huolen siitä, ettei hänen äitinsä sano tai tee mitään ikävää. Ja kun anoppi soitti ja alkoi huutaa heti suoraa huutoa, mies käänsi selkänsä ja luikki ulko-ovesta pihalle.
Parin kuukauden aikana päätin, että nyt tämä helvetti on saatava loppumaan. Koti on rauhoitettava ja ainoa keino päästä eroon anopista on erota miehestä.
Kuvioon kylläkin kuuluu, että mies pitää äitinsä puolia viimeiseen saakka. Viis siitä, että vaimo ja lapset lähtevät, kunhan vain äiti-anoppi säilyy puhtoisena. Olisi pitänyt jo hääpäivänä tietää, miten tämä päättyy, sillä jos nyt oikein muistan, miehelleni oli tärkeämpää, että hänen äitinsä on hänen häissään kuin että vaimo oli siellä. Hääpäivänä mies sanoi minulle, että ei tiedä yhtään syytä, miksi menee kanssani naimisiin. Nyt ympyrä sulkeutuu, minäkään en enää tiedä yhtään syytä, miksi menisin mieheni kanssa naimisiin.
Toivottavasti teille käy toisin. Onnea ei ainakaan saa, ellei sitä lähde tavoittelemaan!
Alkuvuosina kun me menimme naimisiin,anoppini oli minulle aika erikoinen .Takanapäin haukkui minkä kerkisi.Omien tyttöjensä kanssa supatettiin ja vaistosin että kaikki ei ole kunnossa heillä.Hän tuli jopa kotiimme minua haukkumaan.Kaikki mikä pojallaan epäonnistui,tuli esim: vaikka sairaaksi, oli tietenkin minun syyni.Työni yhteisessä yrityksessä ei ole ollut minkään arvoista, "miehesi sinua yksin elättää",hän ilkeyttään sanoo.Kaikki on hyvin loukkaavaa.Ja kun mies vielä on joka asiassa äitinsä puolella,kyllä siinä itsensä tuntee ihan arvottomaksi.Aikoja olisi pitänyt lyödä kintaat tiskiin,mutta kun on nuo lapset olemassa.Sanoisin että jos aviopuoliso kulkisi rinnalla ja tukisi,ei anopin käytös haittaisi,Mutta kyllä olen sen huomannut ,vanhan sanonnan."Kyllä veri on vettä sakeampaa",pitävän paikkansa.Toisaalta ,tiedän että pystyn siihen mihin hekin,ja taitaa sekin joitakuita miehen omaisia ärsyttää:)
Sinä pystyt ihan varmasti siihen, mihin hekin, ja todennäköisesti paljon enempäänkin. Anopillasi ei olisi mitään syytä sinua alentaa tai nälviä, jos et selvästi pystyisi parempaan. Se on anopin oman itsetunnon heikkoutta se alas painaminen ja haukkuminen. Se kaikki lähtee anopista itsestään, ei sinusta tai sinun tekemisistäsi.
Olen aina ajattelut samoin kuin sinä, että jos aviopuoliso kulkisi rinnalla, ei haittaisi anopin sanomiset. Päinvastoinhan siinä kävisi, ne anopin sanomiset vain vahvistaisivat liittoa, koska olisi jotain, mitä vastaan voisi yhtenä rintamana seistä puolisonsa kanssa. Ällistyttävän monet äidinpoikamiehet eivät koskaan elämänsä aikana ymmärrä, miten pienestä se on kiinni. Ne anopitkin saattaisivat asettua, koska sisimmässään haluavat juuri varmuuden siitä, että tuo nainen tuossa on juuri se mitä poikansa haluaa.
Naisiahan ne anopitkin ovat (=D), ja samat tarpeet meillä kaikilla naisilla on; odotamme miehen tukevan meitä.
Jos miehestä ei ole tukijaksi ja anoppi on hölmö, rintama kyllä kehittyy, mutta väärällä kokoonpanolla: miniä vastaan anoppi ja poikansa. Silloin anopin sanomiset erottavat.
Tuoreena anoppina luin aivan kauhuissani näitä ketjun juttuja.Onko anopin ja miniän välinen kanssakäynti todella noin kamalaa?Kiesus sentään!
Toivottavasti oma miniäni uskaltaa sanoa suorat sanat,jos rupian kovin kukkoileen.Jotenkin tuntuu,että ollaankohan sitä jotenki liian herkkänahkaisia puolin ja toisin ja ymmärretään sanomiset väärin.
Itselläni ainaski on joskus sanat niin hukassa,etten yhtään ihmettelis vaikka pikku kämmejä tuleekin.Huonoja päiviä sattuu varmasti jokaiselle ,niin miniöille kuin anopeillekin.Pidän tärkeänä,että oisi yhteistä halua selvittää vaikeatkin ristiriidat ,koska eihän me kuitenkaan kaikista asioista ajatella samalla lailla ja koittaa elää sovussa kaikkien parhaaksi.
Rupes jo tuntumaan,että parempi oisi pysytellä vaan omassa huushollissa, eikä yrittääkään osallistua nuorenparin elämään(siis näitä juttuja lukiessa).Pikku naperonkin takia haluttais kuulua joukkoon.No aika toki näyttää miten meillä tulee menemään.
Olemme kyllä kaikki vuorotyöläisä,joten kovin tiuhaan en anoppina pääse tupa-/ym tarkastuksia pitämään.Liekö hyvä vai huono asia.
Enpä voi muuta toivoa kuin ,että yhteinen hyvä sävel jatkuisi vielä tulevaisuudessakin.
Ymmärrän täysin tuntosi. Itse en ole mikään tuore anoppi, mutta silti olin alussa ihan järkyttynyt näitä juttuja lukiessani. En ollut ollenkaan osannut kuvitella kaikkia sudenkuoppia, joihin anopit voivat pudota. Tuntui että teki niin tai näin, aina väärinpäin. Oikeastaan on kuitenkin hyvä, että silmät ovat avautuneet. Osaa olla varovainen.
Itselläni ei ole koskaan ollut miniän kanssa kärhämää, vaikka lastenhoidon, sun muun välttämättömän vuoksi olemme olleet ehkä tavallista enemmän tekemisissä.
Annan vain muutamia hyviksi kokemiani neuvoja:" Älä koskaan tuppaa poikasi perheeseen, jos ei ole kutsuttu, tai ole jotain tärkeää toimitettavaa. Älä soittele liian usein. Älä vingu lapsia luoksesi omien mielihalujesi mukaan. Ole kuitenkin valmis hoitamaan heitä, jos pyydetään ja sinulla on mahdollisuus, esim. oman työsi huomioon ottaen. Älä vaadi poikasi perhettä kylään liian usein. Nuorella perheellä on yleensä paljon muitakin menoja. Jos haluat ostaa lapsille jotain suurempaa, kysy sopiiko se. Älä vie tuliaisiksi karkkia, äläkä ainakaan kovin paljon turhaa krääsää. Vie esim. hedelmiä, kuvakirjoja, tehtäväkirjoja, piirustuspaperia, värikyniä ym.askartelutarvikkeita. Ei niitäkään kannata joka kerta viedä, jos jostain syystä käyt usein. Lapset vaan oppivat pitämään niitä itsestäänselvyyksinä, mikä ei ole aina hyvä. Älä anna neuvojasi, mikäli ei kysytä. Älä koskaan moiti miniääsi pojallesi. Muista, että miniä ei ole tyttäresi. Tyttärelle voi sanoa omat mielipiteensä melko suoraan. Miniä, kuten myös anoppi, muistavat kuitenkin iänikuisesti kaikki vähänkin loukkaavat huomautukset. Älä arvostele miniää, eikä miniän tekoja, niin tuskinpa miniäkään arvostelee sinua, tai tekojasi. Älä puutu lastenkasvatukseen. Toimi niin pitkälle kuin mahdollista vanhempien ohjeiden mukaan lapsia hoitaessasi. He tuntevat lapsensa parhaiten ja ajattelevat varmasti heidän parastaan. Älä takerru pikkuseikkoihin. Kuten sinulla, myös miniällä on huonoja päiviä, jolloin kaikki tuntuu vaikealta, eikä aina jaksa olla kovin positiivinen." Tässä oli nyt muutamia mieleeni tulleita, itselleni hyviksi kokemiani asioita.
Pärjäät kyllä, kun asetut itse miniän asemaan ja kuvittelet miten vastaavssa tilanteessa haluaisit itseäsi kohdeltavan.