Pakko päästä purkamaan tämä olotila johonkin... Jos tästä sitten jotakin hyötyä olisi. Asialliset vastaukset ovat tervetulleita, niin kuin myös muiden samanlaista kokeneiden vastaukset.
Aloitan alusta… Äitini on neljän lapsen yksinhuoltaja. Itse olen vanhin ja kantanut lapsesta saakka huolta perheestämme aikuisen tavoin. Olen ollut tietoinen monista asioista, jotka eivät lapselle kuulu ja joista ei lapsen kuuluisi kantaa murhetta. Lapsuuteni on tavallaan ollut "onnellista" (monilla on asia huonomminkin), mutta monessa asiassa olisin toivonut äidiltäni erilaista toimintatapaa.
Taloudellisesti lapsuuteni ja nuoruuteni oli tiukkaa ja olin melko hyvin perillä aina vallitsevasta tilanteesta, kannoin siitä myös paljon huolta. Äitini tuntui usein ottavan mielummin ”kaverin” roolin kuin vanhemman. Jälkeenpäin ajatellen kasvatustavatkin olisivat voineet olla hieman kehittävämpiä (haukkumiset yms olisi voinut jättää pois).
Ongelmana on nykyhetki… Elän onnellisessa suhteessa ja odotan esikoistani. Tunnen kuitenkin olevani ”yhä” vastuussa äidistäni ja nuoremmista sisaruksistani (jotka asuvat äitini kanssa). Tiedän etten ole, mutta… Äitini ei tunnu olevan lainkaan kiinnostunut taloudellisen asemansa kohentamisesta vaikka siihen nyt olisi mahdollisuus. Vakituinen työnteko ei tunnu häntä kiinnostavan ja kaikesta ajatellaan aina negatiivisimmin. Sitten kuitenkin voivotellaan miten on tiukkaa eikä mitään voi tehdä. Aivan sama miten asioita yritetään järjestää hänen kannaltaan parhain päin, aina on jotain valittamista. Siitä mennään mistä aita on matalin ja ihmetellään miksi lopputuloskin on huonoin. Alan olemaan todella väsynyt kantamaan huolta aikuisesta ihmisestä, joka ei itse tunnu välittävän mistään.
Muuten osaisinkin ehkä olla välittämättä, mutta eniten huolta kannan sisaruksistani. Heidän nuoruudestaan ja hyvinvoinnistaan. En halua, että he joutuvat kantamaan samanlaista murhetta kuin itse olen joutunut.
Välillä tuntuu, että äitini nauttii siitä kun pääse valittamaan miten huonosti asiat ovat ja kuinka kaltoin häntä kohdellaan, miten kaikki on häntä vastaan. Ja keksimään huonoja puolia kaikista hyvistä vaihtoehdoista joita hänelle ehdotetaan. Itse en voi lainkaan sietää tuollaista kunnianhimon puutetta ja laiskuutta!! Tuntuu ettei mikään herätä häntä, ei asunnon menettämisen pelko, ei lapsen henkinen pahoinvointi, ei suorat sanat. Näyttää vain siltä, että antaa asioiden tahallaan mennä huonompaan suuntaan. Nyt pelkään jo oman henkisen terveyteni puolesta, kun murehdin hänen asioitaan. Haluaisin keskittyä omaan tulevaan lapseeni ja haluan antaa hänelle hyvän ja turvallisen lapsuuden, mahdollisuuden olla lapsi. Mutta miten saan äitini ottamaan itseään niskasta kiinni ja laittamaan asiat järjestykseen??? Kun kaikki hänelle siihen antavat mahdollisuuden ja tuen. Tajuaisi vaan aikuinen ihminen kantaa vastuunsa ja ottaa sen tuen vastaan.
Tulipas pitkä ja sekava sepustus. Mutta neuvot olisivat tarpeen, jos joku jaksoi lukea.
Aloitan alusta… Äitini on neljän lapsen yksinhuoltaja. Itse olen vanhin ja kantanut lapsesta saakka huolta perheestämme aikuisen tavoin. Olen ollut tietoinen monista asioista, jotka eivät lapselle kuulu ja joista ei lapsen kuuluisi kantaa murhetta. Lapsuuteni on tavallaan ollut "onnellista" (monilla on asia huonomminkin), mutta monessa asiassa olisin toivonut äidiltäni erilaista toimintatapaa.
Taloudellisesti lapsuuteni ja nuoruuteni oli tiukkaa ja olin melko hyvin perillä aina vallitsevasta tilanteesta, kannoin siitä myös paljon huolta. Äitini tuntui usein ottavan mielummin ”kaverin” roolin kuin vanhemman. Jälkeenpäin ajatellen kasvatustavatkin olisivat voineet olla hieman kehittävämpiä (haukkumiset yms olisi voinut jättää pois).
Ongelmana on nykyhetki… Elän onnellisessa suhteessa ja odotan esikoistani. Tunnen kuitenkin olevani ”yhä” vastuussa äidistäni ja nuoremmista sisaruksistani (jotka asuvat äitini kanssa). Tiedän etten ole, mutta… Äitini ei tunnu olevan lainkaan kiinnostunut taloudellisen asemansa kohentamisesta vaikka siihen nyt olisi mahdollisuus. Vakituinen työnteko ei tunnu häntä kiinnostavan ja kaikesta ajatellaan aina negatiivisimmin. Sitten kuitenkin voivotellaan miten on tiukkaa eikä mitään voi tehdä. Aivan sama miten asioita yritetään järjestää hänen kannaltaan parhain päin, aina on jotain valittamista. Siitä mennään mistä aita on matalin ja ihmetellään miksi lopputuloskin on huonoin. Alan olemaan todella väsynyt kantamaan huolta aikuisesta ihmisestä, joka ei itse tunnu välittävän mistään.
Muuten osaisinkin ehkä olla välittämättä, mutta eniten huolta kannan sisaruksistani. Heidän nuoruudestaan ja hyvinvoinnistaan. En halua, että he joutuvat kantamaan samanlaista murhetta kuin itse olen joutunut.
Välillä tuntuu, että äitini nauttii siitä kun pääse valittamaan miten huonosti asiat ovat ja kuinka kaltoin häntä kohdellaan, miten kaikki on häntä vastaan. Ja keksimään huonoja puolia kaikista hyvistä vaihtoehdoista joita hänelle ehdotetaan. Itse en voi lainkaan sietää tuollaista kunnianhimon puutetta ja laiskuutta!! Tuntuu ettei mikään herätä häntä, ei asunnon menettämisen pelko, ei lapsen henkinen pahoinvointi, ei suorat sanat. Näyttää vain siltä, että antaa asioiden tahallaan mennä huonompaan suuntaan. Nyt pelkään jo oman henkisen terveyteni puolesta, kun murehdin hänen asioitaan. Haluaisin keskittyä omaan tulevaan lapseeni ja haluan antaa hänelle hyvän ja turvallisen lapsuuden, mahdollisuuden olla lapsi. Mutta miten saan äitini ottamaan itseään niskasta kiinni ja laittamaan asiat järjestykseen??? Kun kaikki hänelle siihen antavat mahdollisuuden ja tuen. Tajuaisi vaan aikuinen ihminen kantaa vastuunsa ja ottaa sen tuen vastaan.
Tulipas pitkä ja sekava sepustus. Mutta neuvot olisivat tarpeen, jos joku jaksoi lukea.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Kerro tuntemuksistasi. Sinulla on niihin oikeus ja myös oikeus niiden julkituomiseen. Itselläni on hieman sama tilanne, paitsi että äiti kuoli vakavaan sairauteen yllättäen, joten olen todellakin vastuussa nuoremmistani. En voi välttää vähääkään vastuutani, halusin tai en. Mieluummin tietenkin keskittyisin oman elämäni rakentamiseen, jotta omat lapseni eivät joutuisi yhtä ikävään välikäteen ja taloudelliseen ahdinkoon jossa itse kasvoin.
Ahdingossakin on puolensa, kun sitä lapsena kokee, sillä se on tehnyt minusta ainakin vahvan ja päättäväisen ihmisen, silti tunnen hienoista katkeruutta että vanhempani valitsivat niin vaikeita polkuja kulkea, että me lapset kärsimme siitä myös.
En silti halua omien lapsieni joutuvan aikuistumaan ja ottamaan vastuuta liian varhain ja kokemaan itseään erilaiseksi perhetaustansa takia.
Itse olen aikuistumisprosessini aikana ollut varsin suorasanainen sitä mukaa kun olen tajunnut, että vastuu lapsista on vanhemmilla; olen ihan suoraan puhunut asioista vanhemmilleni. Jos ei vihjaamalla ole mennyt perille niin suoraa huutoa on tullut. Jotain hedelmääkin se on kantanut toisinaan. On ajatusmaailma muuttunut vanhemmilla. En silti sano että asiat hyvin olisivat vieläkään. Kävin jo 7 vuotta asumassa omillani opiskelemassa ja töissä, mutta kun palasin omaan kotikaupunkiini töihin, ja kun perheemme äiti kuoli, muutin kotiin pienempien alaikäisten sisarusteni tueksi.
Mietin kauan, onko minun järkeä muuttaa takaisin kotiin, mutta en kyllä ole vuoden aikana katunut. Ei täällä taidettaisi ilman minua pärjätä. Oma elämäni nyt sitten vain kärsii kun olen kiinni kotona. Koitin jossain välissä olla pois muutaman kuukauden, että oppisivat aikuinen ja melkein aikuiset huolehtimaan itsestään, mutta siitä se soppa syntyi ja piti ottaa ohjat käsiin taas.
Nyt puolivuotta myöhemmin kehitystä on perheenjäsenissä tapahtunut ja uskaltanen pian jättää heidät taas omilleen ja elää itsellekin välillä.
Niin, perheessä on siis edelleen myös isä, mutta hän on oikeasti se pahin kakara ja eniten käytännön käsi kodin hoidossa ja perusasioissa. Hänelle olen melko tomeraan sävyyn sanonut mielipiteitäni siitä kenellä pitäisi olla ensisijainen vastuu alaikäisistä sisaruksistani. ..joihin ehkä eniten äitimme pois meno vielä vaikutti.
Rankkaa, mutta toisinaan sitä tuntee tehneensä jotain hyvääkin. Jotain pois minulta, mutta jotain läheisilleni. Ei tällaisia asioita voi oikein punnita. Oman perheeni rakentaminen meni jäihin kyllä, mutta kai sitä vielä ehtii. Tämä on ollut jopa hienoinen pakkotilanne..
Toivon sinulle kaikkea hyvää jatkossa, ja ennenkaikkea voimia, sillä jo oman lapsen saaminen on iso ja merkittävä muutos elämässä. Jos vauva on vielä masussa hyvän aikaa niin päätä nyt, että ennen oman vauvasi syntymää olet saanut taottua edes hieman ymmärrystä oman äitisi päähän. Vanhakin koira oppii uusia temppuja jos oikein painostetaan. Ennenkaikkea sellainen kehitykseen alkuun pääseminen on tärkeää ja sellaisen ymmärryksen luominen, että asioille voi jotain oikeasti tehdä.
Äitisi varmasti haluaa olla hyvä äiti, ja koska hänellä on viisas tytär, eli sinut, on sinulla nyt ainutlaatuinen tilaisuus kertoa miltä on tuntunut olla hänen kasvattinsa. Mitä hyvää olet kokenut, mitä kurjaa.. asiat selviävät varmasti niitä käsittelemällä avoimesti. Kun jaksaisit olla kannustava ja motivoiva niin teillä on vielä hyvät mahdollisuudet kasvaa yksilöinä ja perheenä entistä tiiviimmäksi yhteisöksi. Perhe on aina perhe ja nyt se sitten saa uusia jäseniäkin, joten esimerkillisyyttä kaivataan varmasti kaikilta osapuolilta. Vastuunkantoa ja oman ja toisten arvon tuntoa. Olette toinen toisillenne tukipilareita kaikessa. Niin se vain menee oli perheen sisäiset välit kuin tiiviit tai väljät tahansa niin perhe on aina sellainen sitoutunut ryhmä, jossa yleensä on yllättävänkin paljon parantamisen varaa, vaikka perhesiteet ja suhteet olisivatkin hyvät. Asioiden esille tuominen avoimesti ja aikuinen keskustelu ovat tärkeitä asioita ja ainakin meillä hyväksi havaittuja..
Päällimmäiseksi kirjoituksestasi jäi ajatus, että äitisi ei halua ottaa vastuuta. Sinä olet kantanut vastuuta aivan liikaakin. Se, kannatko vai et on sinun valintasi, samoin äitisi valitsee itse, kantaako vastuunsa vai ei. Niin kauan kuin joku muu sen kantaa, on helppo pakoilla.
Nämä kysymykset tulivat mieleen: Miten sinun persoonaasi on vaikuttanut äidin puolesta huolehtiminen? Haluatko itsenäistyä (vai vain päästä vastuusta, ne eivät ole sama asia)? Milloin ajattelet itsenäistymisen hetken koittavan? Miksi et anna äitisi nähdä elämää negatiivisesti, se kai on hänen ongelmansa? (Minusta toisen ajatusten muokkaaminen on väärin, hänen tekonsa voit tuomita moraalisi mukaan mutta ajatukset ovat vapaita)
Ja neuvo: hae apua läheisriippuvuuteen. Kirjoja esim. Mari Huusko: Hallintaa vai huolenpitoa, Tommy Hellsten: Virtahepo olohuoneessa, Anna-Liisa Valtavaara: Kiltteydestä kipeät
perheessäsi.
Sen nojalla äitisi on saanut luistaa vastuusta ja kieriskellä itsesäälissä, toimettomuudessa ja huomion keskipisteenä tällä tavoin, negatiivisessa mielessä.
Luulen että äitisi puhuttelu on paikallaan. Et voi häntä muuttaa mutta ei mitään tapahdu jos et edes yritä.
Kerro että olet huolissasi sisaruksistasi, kerro että olet väsynyt kantamaan hänenkin taakkaansa. Kerro että sinulla on oma elämäsi elettävänä.
Ennen kaikkea kerro itsellesi, että sinulla on SINUN elämäsi elettävänä.
Suosittelen myös Virtahepo olohuoneessa kirjaa.
Sääli on sairautta, anna lentää kadulle tollasen ison pikkuvauvan niin ehkä se siitä vielä oppii vanhoilla päivillään. Sossu kyl pitää huolen omistaan..
Äitisuhteeseen pätee sama kuin muihinkin ihmissuhteisiin, ei siinä kannata suvaita ihan mitä tahansa. Eikä sitä ole pakko ylläpitää. Luonnevikaisia äitejä ja YH:ia on maailma täynnä.
Suurkiitos vastauksistanne!! Vaikkei viimeinen ehkä ollut kuitenkaan sitä mitä kaipasin...
Ymmärrän, että olen varmaankin antanut äidilleni mahdollisuuden sysätä liikaa vastuuta minun niskaani. Ja näin hänen on ollut helppo jatkaa sitä näin pitkään. Nyt saa kyllä tulla loppu hommaan.
Aikuinen ihminen saa (täytyy) tehdä omat päätöksensä ja elää niiden kanssa, ymmärrän etten voi hänen elämäänsä ohjailla ja päättää hänen puolestaan. Omaan elämääni voin vaikuttaa ja tehdä omat päätökseni. Kai hänellä on oikeus tuohon saamattomuuteen ja negatiivisen ajattelutapaan, jos kerran niin haluaa.
Olen miettinyt tätä asiaa paljon ja tilanteita, joita hänelle on tarjottu... En voi käsittää tuota tapaa ajatella ja hoitaa asioita. Miten ihminen voikin tehdä itse asiansa niin hankaliksi ja nähdä aina vääryyttä ja vaikeutta kaikessa. Mutta voinko mitenkään saada aikuista ihmistä ottamaan itseään niskasta kiinni ja laittamaan asiansa kuntoon, ellei hän sitä itse tunnu haluavan? Raivostuttaa, kun hän ei itse tee asioille mitään vaikka kaikki ovat häntä valmiina auttamaan ja antavat mahdollisuuksia. Hän vaan jatkaa itsesäälissä kierimistä ja muistuttaa, miten on aina hoitanut meidät lapset yksin eikä ole apua saanut mistään (isovanhempia tai muita sukulaisia ei äidin puolelta ole), aina keksii syyn, jolla voi kieltäytyä avusta ja ongelmia, joita siitä tulisi. Jatkaa vaan siitä mistä aita on matalin…
Olisin todellakin valmis luopumaan äitini taakan ja vastuun kantamisesta, mutta sisarukseni tässä eniten huolettavat. Heistä en kenellekään halua sysätä sitä taakkaa, joka minulla on ollut. Pelkään heidän tulevaisuutensa puolesta ja haluan varmistaa heille parhaat mahdollisuudet tulevaisuudessa. Että he oppisivat, ettei äitini toimintamalli ole oikea vaan ottaisivat vastuun itsestään ja alkaisivat elää omaa elämäänsä. Välillä olen jopa miettinyt, olisiko heillä paremmat mahdollisuudet kasvaa erillään äidistäni, mutta uskon toisaalta, että kun lapsuus ei ole ollut ihan siitä helpoimmasta päästä, niin me kaikki saamme tehtyä loppuelämästämme onnellisen ja erilaisen. Alkaisi sitten vaan jo kaikilla se ”oma elämä” ja äitimme saisi, niin halutessaan, jäädä kierimään omassa negatiivisessa ajattelumaailmassaan. Tukea hänen tulee varmasti aina saamaan, jos sitä haluaa, mutta mielestäni ensin saa ottaa itse itseään niskasta ja päättää muuttaa asioita, itse olen ainakin kyllästynyt tyrkyttämään apua!!
sinusta on kovan koulun käyneenä tullut fiksu nuori aikuinen, joten älä suotta huoli liikaa sinäkään nuoremmistasi. Yhtälailla ovat hekin varmasti sitkeitä kuten sinäkin. Se mikä ei tapa, se vahvistaa. Toki läheisiään haluaisi, nuorimpiaan ennenkaikkea, suojella kaikilta haavoilta joita kova elämä joskus aiheuttaa. Totuus vain on se että kaikkia arpia ei voi kokonaan poistaa eikä kadoksiin siloitella. Elämä on kovaakin joskus.
Niin kauan kun aikuinen ja äiti on vastuussa lapsistaan, ei hänelläkään ole rajatonta "lupaa ja oikeutusta" vaipua ainaiseen epätoivoon ja synkkytteen - luoda negatiivista kuvaa tulevaisuudesta jälkeläisilleen. On myös olemassa niitä ihmisiä, jotka kurjista olosuhteista ja elämän potkimisesta huolimatta jaksavat päivästä toiseen. Olla jopa onnellisia ja kerätä voimia ja motivoitua huomisesta huomaamalla niitä pieniä asioita jotka elämässä ovat hyvin - tai voisivat olla huonomminkin.
Tietynlainen perusnegatiivisuus asuu varmasti meissä kaikissa jossain vaiheessa elämää, toisille siitä tulee päivittäinen, jopa elämän tapa ja syy kaikkeen.. ja se lumipallo vain kasvaa ajan myötä. Toiset - syystä tai toisesta päättävät päästä eroon sellaisesta ajattelutavasta.
Äidillesi haluaisin kannustuksen sanoina sanoa, että mihinkään murheeseen ei ihmisen tarvitse elämässä alistua, sillä aina on joitain oljenkorsia joihon tarttua ja elämänsä suuntaa voi aina muuttaa jos ei se itseä miellytä. Sinun äidilläsi tuntuu olevan erittäin vahva turvaverkko jo olemassa luonnostaan, hänen tulisi vain ymmärtää se ja nähdä tulevaisuus vähän valoisampana - vaikka ihan siitä syystä. Ottaa vastaan se mitä tarjotaan. Ei se oli hyväksikäyttöä vaan välittämistä. Jokainen meistä on siihen oikeutettu. Äitinä, lapsena, puolisona..
Ehkä sinun ja teidän muidenkin tulee vain olla lujana eikä antaa äidillenne mahdollisuutta kieriskellä murheissaan aina. Hän todennäköisesti jatkaa sitä niin kauan kuin hän "saa" sitä jatkaa. Painottakaa nyt hänelle erityisesti sitä, että te tarvitsette häntä ja hän teitä. Molemmat kun huomioivat toinen toistansa, oikeasti HUOMIOIDEN se ympärillä elävä tukiverkko, niin kaikilla on toisilleen jotain annettavaa - vaikka sitten olkoon se syy äidillenne ottaa hieman valoisampi elämän asenne. Itseään niskasta kiinni ja alkaa tehdä asioita joista hän itsekin nauttii.
Ei niin isoa murhetta elämässä olekaan etteikö sen kanssa oppisi jotenkuten elämään niin, että jokainen aamu ei olisi negatiivinen tai jotenkin ylivoimainen. Yhdessä te ryhmänä voitte vaikuttaa äitinne hyvinvointiin ja keskinäisiin suhteisiinne.
Ei Roomaakaan päivässä rakennettu ;) Tällaiset asiat ovat vaikeita ja haasteellisia, mutta eivät mahdottomia käsitellä. Puhuminen on se ensisijainen asia, johon teidän täytyy oppia. Kuuntelemaan toinen toisianne. Puida syitä ja seurauksia niiden oikeilla nimillä ja tekijöillä. Elämä potkii mutta ei siihen tarvitse ainaisesti alistua. Täällä eletään vain kerran. (luulisin).
Sun kannattais ymmärtää se keskeinen seikka että on lähes mahdotonta vaikuttaa jonkun toisen ihmisen asennoitumoieen juuri missään asiassa, toisaalta viimekädessä jokainen itse on vastuussa hyvinvoinnistaan. OK, jos katkaiset välisi äitiisi niin sisaruksesi jäävät hänen luonnevikansa saastuttamaan ilmapiiriin. Tämähän on juuri sitä mitä he tarvitsevat havahtuakseen itse äitisi asenteiden ja todellisuuden ristiriitaan. Ihminen muuttuu vain tuskan ja kärsimyksen kautta, jos on muuttuakseen. Sä voit tuoda julki omat näkemyksesi asiasta mutta lopullinen vastuu elämästään joko äitisi lisukkeina tai itsenäisinä on heillä itsellään.
"Ehkä sinun ja teidän muidenkin tulee vain olla lujana eikä antaa äidillenne mahdollisuutta kieriskellä murheissaan aina. Hän todennäköisesti jatkaa sitä niin kauan kuin hän "saa" sitä jatkaa. Painottakaa nyt hänelle erityisesti sitä, että te tarvitsette häntä ja hän teitä."
Tuohan nyt on ihan täyttä tuubaa, mihin nämä lapset muka tarvitsevat keski-ikäistä pikkuvauvaa? Moraaliseksi esimerkiksikö?
juuri siitä että sille pitää painottaa että ei ole keski-ikäinen pikkuvauva ja sellainen esimerkki lapsille. Vaan ottaisi itseensä ja opiksi ja opettelisi olemaan todellinen esimerkki jälkeläisilleen. Korkea aika olisi tai sitten on voivoi.
Susta tuntuu että elämä on opettanut sulle jotain ja näin varmaan onkin. Saattaa kuitenkin olla että sisaruksesi eivät kasva vahvoiksi vaan kieroon äitisi kanssa. Pahasti sanottu, mutta jos ei ole yhtä vahva kuin sä, saattaa ajautua pahaan kierteeseen ja toi elämänkokemus lapsuusperheessä kääntyykin vastaan.
Hienoa että sinä olet selviytyjä, mutta sinuna ottaisin yhteyttä sosiaalitoimeen sisarustesi osalta, jos sulla on huoli heistä ja heidän pärjäämisestään (kuinka vanhoja he ovat, tulisivatko jo nuorisoasunnossa toimeen?)
Äitisi on turha sanoa ettei KUKAAN ole auttanut. Yhteiskunta on, ja niitä tukimuotoja on lukuisia. Ystävät tai suku tuskin tuollaista saamatonta katkeroitunutta omasta halustaan marttyyria auttavatkaan.
Olen pahoillani puolestasi, jokainen lapsi ansaitsee äidin joka välittää. Omasi ei välitä ilmeisesti itsestään, lapsistaan eikä kenestäkään muustakaan.
Minua aina harmittaa, kun joka ongelmaan neuvotaan keskustelua, ikään kuin kysyjä olisi elänyt mykkänä ja sanaakaan sanomatta tähän asti.
On selvää, että äidillesi on monta kertaa sanottu ja tehty selväksi, että hänen itsensä pitää tarttua asioihin, eikä valitella elämän taakkaa. Hänellä on lapset, joiden kasvatuksesta hän on ilmeisesti yksin vastuussa.
Ei hänellä ole oikeutta olla nagatiivinen ja vetäytyvä.
Sen olette varmasti sanoneet.
Ihminen ei muutu. Tämä on hänen luonteenpiirteensä. Ei hän myönnä olevansa väärässä.
Lasten pitää itsensä ravistautua vain irti, ja alkaa elää omaa elämää. Sinä voit tukea sisaruksiasi, ja sen teetkin, mutta älä anna äidillesi sitä kuvaa, että seisot hänen rinnallaan kaikissa hänen vaikeuksissaan, sillä hän siirtää vastoinkäymisensä sinulle.
On ihmisryhmä, joka ei ikinä ilahdu mistään. Aina se negatiivinen puoli tulee ensimmäisessä lauseessa vastaan, "niin, mutta...."
"Ja jos olisin tiennyt, en ikinä..."
Tällaista ihmistä on mahdoton opettaa muunlaiseksi.
Hän suhtautuu negatiivisesti ja siihen on muitten opittava.
Älä ota hänestä sitä mallia, vaan muista, että huominen tulee, viikon päästä on jo ihan toisin, ensi vuonna ei muistakaan.
Nauti omasta elämästäsi nyt, kun olet aikuisen elämäsi päässyt aloittamaan.
Nuoremmat sisarukset tulevat perässä, he ovat sinusta saaneet toisen mallin äidin rinnalle, heidän asiansa on valita, kumpi heille on läheisempi ja omempi elämänasenne.
Aikuisen ihmisen elämään ei tule puuttua, ja äitisi on aikuinen. Hänkään ei saa enää puuttua sinun elämääsi, joten asennoidu siten.
Minun äitini ei saa elämässään mitään aikaan. Ryyppää ja rellestää päivästä toiseen.
Mutta kyllä on jaksanut soitella ja haukkua miesystävääni ja muita valintojani. Sain muunmuassa kuulla, että abortti on varmasti rankkaa ja tulen myöhemmin hulluksi, mutta parempi laittaa ei toivottu paska-aivon äpärä pois. Paska-aivolla tarkoitti miestäni. Ainut vaan että rakastan tuota miestä. :) Eikä hän ole minulle huono.
Enpä ole enää 3 kuukauteen vastannut äidilleni puhelimeenkaan. Enkä vastaa.
hylkää helvetissä tuollainen ihminen. Oma äitini on samanlainen, ei välitä mistään mitään, kun isäni kuoli tein sen jälkeen kaiken hänen puolestaan korjasin asunnot, tein asuinkelvotomasta talosta asuttavan, kaikki muu muuttui mutta äiti pysyi samana, ei yritä yhtään itse mitään, mutta kyllä toisten tekemä kelpaa. Tätä jatkui 10 vuotta ja ja äitini oli edelleen yhtä saamaton kuin aiemminkin mutta jotain oli muuttunut, hän rupesi 'omistamaan' minua ja määräilemään asioistani joten lunastin talon ja potkaisin äitin pellolle sinne se meni vuokrasuntoon ja on asunut jo 6 vuotta, se on paras asuinmuoto saamattomille ja vastuuttomille ihmisille. Tulin siihen tulokseen että jos joku on tuollainen kuin minun ja kuten sinunkin äitisi on, eikä ole itse älynnyt itseään muuttaa on äö:ssä vikaa ja sitä on vaikeaa korjata. Tavat ovat sen mukaiset eivätkä ne muutu koska tälläiset ihmiset eivät opi virheistään. Pysy erossa tuollaisista.
Tuli mieleeni lukiessani kirjoitustasi,sisaruksesi jotka asuvat äitisi kanssa,jos he ovat vielä alaikäisiä,ota yhteyttä sosiaalitoimistoon ja puhu tilanteesta siellä,jos sisarukset saisi sijoitettua muualle.
Pidä etäisyyttä äitiisi ja jätä hänet oman onnensa nojaan,keskity omaan elämään.
Sinulla on oma elämä ja älä heitä hukkaan sitä äitisi takia.
Kyllä aikuisen ihmisen pitää pystyä huolehtimaan itsestään ja ottamaan vastuu itsestään ja hoitaa omat asiansa.
Jos olet huolissasi nuoremmista sisaruksistasi, esimerkki on heille paras voima elämässä. Et ole heidän äitinsä, etkä voi heidän äitiään vastuulliseksi aikuiseksi muuttaa. Ole heille isosisko, joka pitää yhteyttä ja on ehkä tukenakin, mutta parhaiten näyttämällä kuinka seisotaan omilla jaloilla - sitä he eivät opi äidiltä.
Käytännön elämä hoituu miten kuten, yleinen uskomus kai on että vaikeudet vahvistavat. Huolesi kai koskee nuorempien sisarusten arvomaailmaa ja identiteettiä. Sitähän kyllä pystyt vahvistamaan, vaikket tässäkään pysty toisia muuttamaan. He joutuvat valitsemaan itse, seuraavatko äitisi tietä vai sinun - vai löytävätkö ihan oman polun.
mun tarina on melkein samanlainen kuin sun. Oma äitinikin on on yksinhuoltaja ja minulla on kaksi alaikäistä sisarusta. Nyt äiti on taas ratkennut juomaan eikä hoida mitään asioitaan, istuu vain kotona ja surkuttelee eläämäänsä. itse asun jo omillani, mutta mietin kokoajan miten sisarukseni joutuvat kärsimään ja myös sitä kuinka itse jaksan. Tähän asti olen pärjännyt hyvin, on työ, asunto ja mies, mutta oma menneisyys ja äidin nykytilanne satuttaa.
Tuntuu, että olen yrittänyt kaikkea, sanonut nätisti ja rumasti, luvannut auttaa ja uhannut hylätä. Millään ei ole ollut pysyvää vaikutusta, välillä tilanne on parantunut, mutta pian on taas alamäki alkanut. Tuntuu, että ainut vaihtoehto alkaa olla sosiaalitoimistoon ilmoittaminen... En kuitenkaan ole varma pystynkö tehdä sen, vaikka äitini on välillä täysi paska, rakastan häntä silti ja en ole aikaisemminkaan pystynyt puhumaan hänestä pahaa viranomaisille, vaikka siihen on ollut mahdollisuus. Lapsi on niin lojaali äidilleen.
Minua ärsyttää myös se, ettei ketään sukulainen, naapuri ym. ole ikinä puuttunut perheemme tilanteeseen vaikka he ovat aivan varmasti tieneet miten asiat on. Nytkään ei apua heru keneltäkään sanotaan vaan, että kyllä SINUN on nyt tehtävä asialle jotain! Vaikka olen vahva ihminen ja selvinnyt tähänkin asti, niin nyt alkaa jo hieman tuntua, että minunkin voimat alkaa loppua.. Mutta eipä minulle ole koskaan jätetty mahdollisuutta olla jaksamatta, jos minä en jaksaisi, niin kukaan ei auttaisi perhettäni...
äitisi on aikuinen nainen, joka tod. näköisesti luulee tietävänsä, miten hakea huoliota. laia pannoksesi sisaruksiisi, anna heille toivoa paremmast huomisesta. he, jos kuka ovat syyttömiä äitisi melankolisuutee.! äläkä unohda elää omaa, itsesi rakentamaasi, elämääsi!!!!!!!!!!!toivottavasti olet puolisosi kanssa pystynyt keskustelemaan vallitsevista olosuhteista.