Kysymys parisuhteessa eläville naisille: Tuntuuko teistä että miehillä on taipuvaisuutta jonkinlaiseen perustavanlaatuiseen negatiivisuuteen? Olen alkanut epäillä onko se vain pelkästään piirre poikaystävässäni (Yhteiseloa takana 4 vuotta). Hän pelkää aina pahinta ja näkee virheitä tai korjattavaa melkein joka asiassa. Muutamia nopeita esimerkkejä tässä:
- jos olemme ravintolassa syömässä, annoksen tultua eteen hän sanoo: "Olisi sittenkin pitänyt ottaa se pihvi", tavallaan heti kääntää asian huonoksi vaikka ei ole edes maistanut ruokaansa
- jos joku tuttu joutuu sairaalaan: "Se taitaa olla sen kaverin menoa nyt", pelkää heti pahinta ja jotenkin alitajuisesti varautuu siihen, vaikka tästä maailmastahan ei ihmeitä puutu :)
- Ajattelee kaikkia asioita jotenkin negatiivisimman kautta, manailee etukäteen, ettei se kuitenkaan onnistu, ei se kuitenkaan osu kohdalle se voitto, ei se kuitenkaan enää ensi viikolla ole voimassa se tarjous...jne.
- Auton joutuessa korjaamolle, mainailee jo etukäteen, ettei se kuitenkaan ole oikein korjattu kun sen saa takaisin, sama kampaajalle mennessä, valittelee ettei se kuitenkaan osaa leikata oikein, sama vieraita ihmisiä tavatessa, ei ne kuitenkaan ole hänen tyylisiään..jne.
Onko tällainen yltiönegatiivisuus vain keino suojautua, "Kun pelkää pahinta, ei pety"-tyylistä käytöstä vai mitä ihmettä? Itse olen taas optimistinen realisti, en todellakaan ajattele pahinta vaan yritän ottaa asiat niinkuin ne tulevat ja uskoa siihen että kaikki järjestyy. Tuntuu vain että toisen negatiivisuus on raskas taakka raahata perässä, ei kokoajan jaksaisi olla sanomassa, että äläs nyt, ajatteleppas vähän ilosemmin asioita..
Kokemuksia tästä?
- jos olemme ravintolassa syömässä, annoksen tultua eteen hän sanoo: "Olisi sittenkin pitänyt ottaa se pihvi", tavallaan heti kääntää asian huonoksi vaikka ei ole edes maistanut ruokaansa
- jos joku tuttu joutuu sairaalaan: "Se taitaa olla sen kaverin menoa nyt", pelkää heti pahinta ja jotenkin alitajuisesti varautuu siihen, vaikka tästä maailmastahan ei ihmeitä puutu :)
- Ajattelee kaikkia asioita jotenkin negatiivisimman kautta, manailee etukäteen, ettei se kuitenkaan onnistu, ei se kuitenkaan osu kohdalle se voitto, ei se kuitenkaan enää ensi viikolla ole voimassa se tarjous...jne.
- Auton joutuessa korjaamolle, mainailee jo etukäteen, ettei se kuitenkaan ole oikein korjattu kun sen saa takaisin, sama kampaajalle mennessä, valittelee ettei se kuitenkaan osaa leikata oikein, sama vieraita ihmisiä tavatessa, ei ne kuitenkaan ole hänen tyylisiään..jne.
Onko tällainen yltiönegatiivisuus vain keino suojautua, "Kun pelkää pahinta, ei pety"-tyylistä käytöstä vai mitä ihmettä? Itse olen taas optimistinen realisti, en todellakaan ajattele pahinta vaan yritän ottaa asiat niinkuin ne tulevat ja uskoa siihen että kaikki järjestyy. Tuntuu vain että toisen negatiivisuus on raskas taakka raahata perässä, ei kokoajan jaksaisi olla sanomassa, että äläs nyt, ajatteleppas vähän ilosemmin asioita..
Kokemuksia tästä?
Vastaukset 11
Vanhimmat
ole mikään MIEHELLE tyypillinen piirre, myös naisilla on sama vika, useilla. Riippuu henkilöstä.
ei miellä ainakaan mies ole tuollainen. päinvastoin.
Sitä Matti-suomalaisuutta tuo ennemmin on kuin perusmiestä. :)
(Matit ovat harvassa nykyään)
Usein sen luonteisilla ihmisillä on kuitenkin sellaiset hyvät puolet, joita harvalla optimistilla on..
En tosin tiedä tunne tapausta.
Ihmiset ovat pakkauksia.
Toi kuulostaa ihan pessimistiseltä vanhalta piialta tuo miehesi. Minun ex vaimoni oli samanlainen. Todella ärsyttävää. Tuollaisessa suhteessa ei voi kehittyä, iloita, edes haaveilla mistään mitään kun kuulet asialle totaalityrmäyksen heti perään.
Siinä menee omakin usko ja itsetunto helposti kun alkaa myötäillä toisen manaamista.
Tulisi äkkiä mieleen seksuaalisen suuntautumisen varmistaminen tms. koska hänellä on jokin paha ongelma mistä hän ei puhu tai ei itsekään tiedä mikä ahdistaa.
Minä en aio kuluttaa aikaani enää koskaan moisiin ihmisiin ja kaduttaa se vuosien menetetty aika pessimistin varjossa.
Nykyinen kumppanini on täydellinen vastakohta exälleni ja me kannustetaan toisiamme, suhtaudumme kaikkeen rohkeasti ja nauramme harmeille jos niitä ilmenee. Yhteenkuuluvuuden tunne on valtaisa ja tuntuu että vain taivas on enää rajana tekemisillemme, tai tulevaisuudelle.
Toteutamme haaveitamme joka päivä ja uskallamme puhua mistä vaan. Arkikin on juhlaa kun sen oivaltaa. Joidenkin kanssa se vaan ei ole mahdollista. Sääli.
Pessimististä on tosin helppo päästä eroon koska hän on varmaan jo arvannutkin että hänet jätetään, ja olis pitänyt ottaa se toinen sittenkin sieltä riparilta tai.. eiku.. joo! 8)
on meilläkin, mutta ehkä olen itsekin vähän tuollainen pessimisti. Mutta miehessäni on enemmänkin voimassa valittaja-piirre, eli monessa asiassa minä toimin kuin mies ja hän kuin nainen, jos stereotyyppisesti ajatellaan. Mieheni esimerkiksi on hirmu tarkka ruuasta, saattaa kylässäkin huomauttaa, että tämä on pahaa tai että en voi syödä "saarioisten nakkeja, pidän vain hk:sta" tai jotain vastaavaa. Itse sitten syön melkein mitä vaan. Samoin mieheni vaikka kylässäkin yötä ollessaan ottaa patterit seinäkellosta ettei tikitys häiritse, valittaa aamulla kylmästä/kuumasta huoneesta, muhkuraisesta tyynystä tai mistä vaan. Jos ollaan liikkeellä ja sataa vettä ja mukana yksi sateenvarjo, mieheni käyttää sitä, ettei hänen nahkatakki/villakangastakki tms. pilaannu. Monesti hävettää mieheni puolesta ja monesti hävettää itsenikin puolesta, koska minä asetun aina automaattisesti siihen rempseään miehenrooliin, naureksin vain muille, että enhän minä ole sokerista, antaa vaan vettä tulla tai jotain vastaavaa. Olen kotoa kai oppinut, että ihan kaikesta turhasta ei pidä kitistä. Mieheni pitää itseään oikein tosimiehenä, ns. sissityyppinä, joka pärjää tilanteessa kuin tilanteessa, vaikka luonnon armoilla, eikä turhasta valita - oikeasti hän sanoo näin. Ai niin, mieheni on 4-kymppinen, ei mikään juuri äidin helmoista päässyt...
Että tällaista meillä!
kun luin tuota sun kuvausta. Mun eksä oli just tuollainen, tosimies ja macho ja hyvä seuramies. Paitsi kotona mökötti, nalkutti ja mun piti heittää hämähäkit ikkunasta ulos, kun se pelkäs niitä. Ja aina kanssa nyrpistelemässä nenäänsä ruualle ja huolehtimassa, että hänellä itsellään on asiat parhaiten.
Sillä miehellä ei vaan ne hyvät puolet korvanneet noita ärsyttäviä. Onneksi kaikki ihmiset eivät ärsyynny samoista asioista, ja meillä molemmilla on nykyään itsellemme sopivammat puolisot.
Etkö tajua, että kaverisi on masentunut?
Ohjaa kaveri hoitoon. Nykyään on olemassa hyviä lääkkeitä.
Ja masentuneelle on ihan turha lässyttää positiivisemmasta ajattelusta, se vaan pahentaa fiilistä.
Sitäpaitsi, jokainen ajattelee niinkuin ajattelee.
Ei sinulla ole oikeutta mennä toisen ajattelutyyliä kritisoimaan tai muuttamaan tai aivopesemään tyyppiä omilla ajattelumalleillasi.
Siis kirjaimellisesti. Kun et ole koulutettu terapeutti niin et saa tuollaista yksinkertaisesti tehdä.
tota jauhamista meillä on riitäny 18.vuotta,eikä loppua näy.olen ite semmonen kitisijä,että ihme kun ei ole ukko vielä jättäny.olen luonteeltani semmonen,että mun on pakko sanoo ja ääneen,jos ei joku miellytä ja sanon sen kyllä suoraan.esim.jos ei jonkun pärstä miellytä,niin kehtaan kyllä paukasta sen päin näköö en mä häpee sanoo sitä tää on mun luonto.
Tuohan on ihan moukkamaista käytöstä. Millä oikeudella sanot kenellekään, että hänen "pärstänsä ei miellytä"?
..ja mitä tulee alkuperäiseen....takana voi olla piilomasennusta. Onko miehellä mitään muita masennukseen viittaavia oireita?
mikään miesten tyyppivika ole!, yksilöllistä!.
mutta "yleistäminen" on naisten tyyppivika, ajattelin että voi liittyä.
varmaan aika raskasta elää tollasen kanssa joka on läpeensä pessimisti!
jos lähtee oikealle, oliskin pitäny lähteä vasemmalle!
En usko että mieheni on masentunut, jotenkin vaan hyvin taipuvainen synkkyyteen.. Sitten taas toisaalta, naureskelee kyllä asioille paljon ja nauraa myös minun vitseilleni ja jutuille, tykkää helliä minua ja huomioida pienillä asioilla, eikä koskaan--paino sanalla koskaan--ole epäonnistunut muistamaan minua ennen jonkin tärkeän asian tapahtumista joko tekstiviestillä tsempaten tai jotenkin muuten muistaen. On siis todella mukana elämässäni. Ei juo kovinkaan paljoa alkoholia. Ei ole mustasukkainen, eikä yhtään väkivaltaisuuteen taipuvainen.
Ärsyttävintä on vaan tuo manailu ja hirveä negatiivisuus, jota ei itse myönnä olevansa. En tiedä. Mitkä asiat paina eniten vaakakupissa lopulta...?