En tiedä kirjoitanko oikealle palstalle mutta koitetaan saanko vastauksia täältä.
Olen 3-kymppinen lapseton nainen, elän avoliitossa. Elämään on mahtunut kaikenlaista ja ystäviä minulla on onneksi aina ollut. Tosin ystävät ovat vaihtuneet aika lailla elämäntilanteiden mukaan ja sitä tässä nyt pohdiskelenkin.
Itse olen aina halunnut lapsia ja naimisiinkin kun sellainen mies on löytynyt jonka kanssa loppuelämäni haluaisin viettää. Elämä on vaan vienyt niin että vasta pari vuotta sitten löysin miehen jonka kanssa haluaisin kovasti perheen perustaa. Hän ei kuitenkaan ole vielä valmis siihen ja odottelen nyt sitä..
No, nyt kun olen 31-vuotias niin minulla ei ole enää montaa ystävää tai kaveriakaan jotka eivät olisi naimisissa. Suurimmalla osalla on jo lapsiakin. Olen ollut 2 otteeseen kaasona ja yrittänyt olla tukena ystävilleni vaikka kieltämättä välillä on tullut mieleen että olisipa kiva jos itsekin joskus alttarille pääsisin tai raskaaksi tulisin.
Kuitenkin melkein poikkeuksetta viimeistään siinä vaiheessa kun ystäväni on tullut raskaaksi yhteydenpitomme on alkanut harventua ja kahden entisen parhaan ystäväni kanssa on käynyt niin että lapsen synnyttyä yhteyttä ei ole enää pidetty. Ei hänen puoleltaan eikä sitten minunkaan puoleltani.
Syitä siihen: raskauden suunnittelusta alkaen muut puheenaiheet eivät saa tulta alleen. Sitten kun tullaan raskaaksi niin kuvaillaan minulle alkupahoinvoinnit, listeriabakteeririskit, alkoholin täydellinen välttäminen, ultraäänikuvat, nimispekulaatiot,.. synnytyksen jälkeen ei heti yhteyttä pidetä kun aika on tietysti niin raskasta ja sen jälkeen puhelimessa puhumisesta ei tule mitään kun lapsi rääkyy vieressä tai elli niin sille pitää lässyttää tai sitten pitää kuiskia niin hiljaa etten kuule mitään ettei se herää. Ja jos haluan nähdä niin saan mennä ystäväni luo ja ehkä ehdimme vaihtaa jonkin kuulumisen lapsen itkun tai temmellyksen yli. Ja kuulumiset ovat ystäväni puolelta lapsen kuulumisia. Jos hyvin käy, näämme kahdestaan mutta silloinkin aihepiirit koskevat lasta tai toivetta toisesta lapsesta.
Eikä asiaa helpota sekään että ystäväni tietävät että minulla on vauvakuume ja haluaisin siis itsekin lapsia. Voisin istua vaikka 9 kk vessassa kunhan vain voisin olla raskaana. Siksi minusta ei tunnu kivalta että minulle valitellaan sitä että on paha olo.
Ystävän kuitenkin pitäisi pystyä jakamaan ilot ja surut. Olla tukena ja olla onnellinen ystävänsä puolesta. Kuitenkin minulle tulee sellainen olo että jos minuun pidetään yhteyttä niin se johtuu lähinnä kohteliaisuudesta, enhän minä osaa kommentoida imetysongelmiin tai lapsen yövalvottamiseen. Tai jos yritän sanoa mielipiteeni jostain kasvatukseen liittyvästä asiasta niin helppohan se on sanoa kun ei lapsia eikä kokemusta. Jos jotain juhlia järjestetään niin ne ovat lapsiperhetapaamisia.
Onko tämä kellekään muulle tuttua? Äidit, onko se vaan niin ettei vanhoille, lapsettomille, ystäville jää aikaa eikä tilaa uudessa elämäntilanteessa? Ja olisiko mahdollista ottaa huomioon etteivät kaikki halua keskustella pelkästään raskaudesta tai lapsista? Mihin ne vanhat aiheet unohtuvat raskauden myötä?
Olen 3-kymppinen lapseton nainen, elän avoliitossa. Elämään on mahtunut kaikenlaista ja ystäviä minulla on onneksi aina ollut. Tosin ystävät ovat vaihtuneet aika lailla elämäntilanteiden mukaan ja sitä tässä nyt pohdiskelenkin.
Itse olen aina halunnut lapsia ja naimisiinkin kun sellainen mies on löytynyt jonka kanssa loppuelämäni haluaisin viettää. Elämä on vaan vienyt niin että vasta pari vuotta sitten löysin miehen jonka kanssa haluaisin kovasti perheen perustaa. Hän ei kuitenkaan ole vielä valmis siihen ja odottelen nyt sitä..
No, nyt kun olen 31-vuotias niin minulla ei ole enää montaa ystävää tai kaveriakaan jotka eivät olisi naimisissa. Suurimmalla osalla on jo lapsiakin. Olen ollut 2 otteeseen kaasona ja yrittänyt olla tukena ystävilleni vaikka kieltämättä välillä on tullut mieleen että olisipa kiva jos itsekin joskus alttarille pääsisin tai raskaaksi tulisin.
Kuitenkin melkein poikkeuksetta viimeistään siinä vaiheessa kun ystäväni on tullut raskaaksi yhteydenpitomme on alkanut harventua ja kahden entisen parhaan ystäväni kanssa on käynyt niin että lapsen synnyttyä yhteyttä ei ole enää pidetty. Ei hänen puoleltaan eikä sitten minunkaan puoleltani.
Syitä siihen: raskauden suunnittelusta alkaen muut puheenaiheet eivät saa tulta alleen. Sitten kun tullaan raskaaksi niin kuvaillaan minulle alkupahoinvoinnit, listeriabakteeririskit, alkoholin täydellinen välttäminen, ultraäänikuvat, nimispekulaatiot,.. synnytyksen jälkeen ei heti yhteyttä pidetä kun aika on tietysti niin raskasta ja sen jälkeen puhelimessa puhumisesta ei tule mitään kun lapsi rääkyy vieressä tai elli niin sille pitää lässyttää tai sitten pitää kuiskia niin hiljaa etten kuule mitään ettei se herää. Ja jos haluan nähdä niin saan mennä ystäväni luo ja ehkä ehdimme vaihtaa jonkin kuulumisen lapsen itkun tai temmellyksen yli. Ja kuulumiset ovat ystäväni puolelta lapsen kuulumisia. Jos hyvin käy, näämme kahdestaan mutta silloinkin aihepiirit koskevat lasta tai toivetta toisesta lapsesta.
Eikä asiaa helpota sekään että ystäväni tietävät että minulla on vauvakuume ja haluaisin siis itsekin lapsia. Voisin istua vaikka 9 kk vessassa kunhan vain voisin olla raskaana. Siksi minusta ei tunnu kivalta että minulle valitellaan sitä että on paha olo.
Ystävän kuitenkin pitäisi pystyä jakamaan ilot ja surut. Olla tukena ja olla onnellinen ystävänsä puolesta. Kuitenkin minulle tulee sellainen olo että jos minuun pidetään yhteyttä niin se johtuu lähinnä kohteliaisuudesta, enhän minä osaa kommentoida imetysongelmiin tai lapsen yövalvottamiseen. Tai jos yritän sanoa mielipiteeni jostain kasvatukseen liittyvästä asiasta niin helppohan se on sanoa kun ei lapsia eikä kokemusta. Jos jotain juhlia järjestetään niin ne ovat lapsiperhetapaamisia.
Onko tämä kellekään muulle tuttua? Äidit, onko se vaan niin ettei vanhoille, lapsettomille, ystäville jää aikaa eikä tilaa uudessa elämäntilanteessa? Ja olisiko mahdollista ottaa huomioon etteivät kaikki halua keskustella pelkästään raskaudesta tai lapsista? Mihin ne vanhat aiheet unohtuvat raskauden myötä?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tilanteesi on tuttu myös miehelle. Koin aikoinani, miten hankalaa on pitää yhteyttä ei-lapsellisiin ystäviini, kun he odottivat jotakin mitä en oikein kyennyt antamaan.
Eli laittamaan heitä valintatilanteessa etusijalle ajankäytössä yms. Aina vain lähdin siitä, miten se mukuloiden hoitoon/perhepolitiikkaan laajemmin sopii.
Tilanteesi on tuttu kumminkin puolin. Yritä pitää kuitenkin mielestäsi tylsiin ystäviisi yhteyttä koska a) sinun juttusi heitä taatusti kiinnostavat ja 2) he ovat väsyneitä sekä 3) elävät elämää, jossa lapset ovat maailman keskipiste. Aika muuttaa tilanteen, mutta siihen kuluu kymmenisen vuotta kuopuksen tulosta. Joten koita kestää ja olla pitkämielinen
Sanoisin, että ei mene kymmentä vuotta kunnes ystäväsi kömpii ulos vaippamaailmasta. Kun sitä rumbaa pyörittää jonkin aikaa - kuka enemmän, kuka vähemmän, minulle riitti vuosikin - kaipaa jo hirmuisesti elämään muutakin. Aikuisia ihmisiä, normaaleja puheenaiheita, ihan jotain muuta.
Ihan kuulosti omalta tilanteeltani tuo kirjoitus. Kiva, että on kohtalotovereita:) Olen itse kaveriporukkamme nuorin. Kolmeen kymppiin ei ole enää kun pari hassua vuotta, mutta ystäväni ovat jo tuon maagisen rajan ylittäneet ja lähes kaikki ovat naimisissa, kaksi hyvistä ystävistäni varttuu vauvaa, muutamilla on jo yksi tai kaksi ja loput varmaankin yrittävät.
Haluaisin myös kovasti lapsia, mutta tämänhetkiseen elämäntilanteeseeni olisi järjetöntä hankkia vauvaa. Olen kyllä löytänyt elämäni miehen ja suhde on onnellinen, mutta opiskeluidemme ja töidemme takia joudumme olemaan eri paikkakunnilla, enkä halua olla raskaana "yksinäni".
Olen myös hyvin suureksi surukseni huomannut, että lasten saannin myötä olemme ystävieni kanssa vieraantuneet toisistamme. Ystäväni viettävät omia "äiti-tapaamisiaan", joihin minä en lunnollisesti oikein sovi. Toki saisin mennä, mutta en todellakaan haluaisi. Kaikki puheet liittyvät odotukseen, pahoinvointiin, vauvan imetykseen, vauvan suolen toimintaan, ravintoon, jne jne. Kukaan ei enää osaa ajatella mitään muuta. Ja erityisen tutulta kuulostaa tuo sanomasi "kuulumiset ovat ystäväni puolelta lapsen kuulumisia" niin totta! Ei osata enää ajatella itseään, vaan koko elämä pyörii lapsen ympärillä. Vastaava ajatus tuli itselläni ihan oikeasti mieleen eilen, kun kyselin ystävältäni, että mitä kuuluu ja miten menee? vastaukseksi sain, että "petterillä" on nyt ollut vähän semmosta ummetusta ja se on itkeskellyt kovasti ja nyt odotetaan, että jos se saisi jotain tehtyä sinne vaippaan, ettei tarvitsisi mennä neuvolaan..." Silloin ajattelin ihan oikeasti, että nyt en jaksa ja laitan luurin kiinni. Kuuntelin jokatapauksessa kiltisti:) En halua olla ilkeä tai ymmärtämätön. Lapsi on ehkä maailman isoin ja tärkein asia ja olen ajatellut, että ehkä minäkin sitten joskus menen noin sekaisin. Ehkä se on jokin luonnonlaki. Ymmärrän, että varsinkin esikoisen ympärillä touhutaan ja elämä täyttyy pelkästään tästä uudesta ihmeellisestä lapsesta. Siksi olenkin ajatellut sopeutua osaani ja odottaa parempaa... Olen tuntenut itseni monesti huonoksi ihmiseksi kun en kertakaikkiaan jaksa kuunnella montaa tuntia tarinoita synnytyksestä, lapsista jne. Yhteiset illanistujaiset kun tuppaa olemaan pelkästään sitä. Olen miettinyt, tohtisinko ehdottaa tyttöjen iltaa jossa sovittaisiin etukäteen, että lapsista ei puhuta:) En tiedä olisiko tämä muista sitten loukkaavaa... En ymmärrä, miten näiden äitien on niin vaikea ottaa huomioon lapsettomia ystäviään. Olihan niitä puheenaiheita ennenkin, ennen sitä elämän miestä, ennen naimisiin menoa, ennen lapsen yrittämistä jne. Luulisi, että äideillä olisi tavallaan omaakin elämää, vaikka ymmärrän että vähiin se saattaa jäädä perheen myötä. En todellakaan osaa itsekään kommentoida mitään keskusteluissa jossa puhutaan imettämisestä, oikeasta iästä aloittaa kiinteän ruuan syöttäminen jne.
Olen välillä oikeasti vihainen ystävilleni ja salaa hiukan mustasukkainenkin. Olen ajatellut, että elämä vaan vääjäämättä kulkee eteenpäin ja vanhat hyvät ajat ovat poissa... En pysty ehkä vaan vielä tässä vaiheessa käsittämään, mitä lapsen saaminen merkitsee... Toisaalta en kuitenkaan haluaisi itse muuttua ystävieni kaltaiseksi saadessani lapsia. Haluan edelleen perheen perustamisenkin jälkeen omaakin aikaa ja aikaa erossa lapsistani, vaikka lapset ykkössijalla elämässäni olisikin. Toivon hyvin paljon osaavani keskustella järkevästi muustakin kun vauvoista ja raskaudesta. Äitiys ei mielestäni määrittele naista ihmisenä, se on vaan yksi osa sitä kaikkea.
onko toisella lapsia vai ei.Itselläni on kaksi lasta ja ystäväpiiriini kuuluu samassa elämäntilanteessa olevia, mutta myös niitä joilla ei ole lapsia.
Toki täytyy sanoa, että lapset vievät ajatusmaailmaa ja elämää tiettyyn suuntaan joten lapsettomien ystävieni kanssa puhutaan työasioista, miesasioista yms. Itse en ole koskaan "hössöttänyt" lapsista vaikka minulla niitä onkin.
Pitäisi todella huomioida oman ystävän elmäntilanne ja vähän miettiä...
Tosiasaia on myös että lapset kasvavat ja tulee aika kun haluaa jutella muustakin aikuisten ihmisten asioista :-).
Minulla on myös lapsia siunautunut useampikin, elikkäs 4 ja olen 33.v, mut se ei ollu se pointti, vaan se, että kun eka muksu synty, niin silloin kyllä varmasti ei ollut muuta puheen aiheta muutamaan ekaan kuukauteen, kun tämä lapsi. Sehän on ihan ymmärrettävääkin, kun itsellekkin ihan uus juttu.
Mutta kyllä mulla ne samat hyvät ystävät on ja pysyy ja onneksi olen osannut kuunnella heitäkin.
Ja kyllä kieltämättä sellaistakin jokus on tapahtunut, että mulle on suoraan sanottu, että nyt ei just kauheesti noi muksu sitä ja toinen tätä, kiinnosta. Eikä siinä mitään en suutu, ei siinä sen kummempaa, kuin et vaihdetaan puheen aihetta.
Pakko myöntää, että minä silti myös sorrun siihen joskus, että joku selittää lapsestansa/ lapsistansa, niin ei millään jaksais, mut pakkohan se on, kun ite on joskus ollu samallainen höyrypää :)
Nykyään kyllä mielelläni kun on vapaata ja tapaan ystäviä,ni ei sanaakaan lapsista, paitsi jos nyt joku ihan kysymällä kysyy.
Että semmosta :)
Olen myös reilu kolmikymppinen avioliitossa. En halua lapsia, mutta ystävistäni pidän. Joskus menee hermot, kun he eivät puhu muusta kun lapsista ja sitten kun sanon, että voitaisiinko VÄLILLÄ puhua jostakin muustakin, niin he suuttuvat. Voin puhua lapsista vähän aikaa, mutta en tosiaan halua niistä koko ajan puhua. Olenkin hiljalleen siivonnut ystäväpiiristä pois nämä suuttujat ja etsinyt tilalle sellaista seuraa, joka on erilaisista asioista aidosti kiinnostuneita. Pari perheellistä kaveria on ja he ei tosiaankaan puhu lapsista juuri ollenkaan vaan ovat ihan intona, kun pääsevät välillä kotoa pois ja kaupungille kahville puhelemaan ihan muista jutuista.