Olemme olleet ystäviä 14 vuotiaasta asti. Siis yli puolet molempien elämästä. Kuitenkin koen, että mikään välillämme ei ole oikein. Olen aina kokenut, että ystäväni ei _oikeasti_ pidä minusta ihmisenä, ei arvosta minua kovinkaan korkealle, eikä nauti seurastani. Olemme yhteydessä 1-2 viikon välein, vaikka asumme samalla paikkakunnalla. Osittain johtuen 3-vuorotyöstäni, osittain, koska koen että olemme molemmat tavallaan vaivautuneita toistemme seurassa.
Tulemme hyvin toimeen silloin, kun paikalla on muutakin porukkaa tai olemme humalassa. Kahdestaan juttu ei niinkään luista.
Olimme toistemme kaasoja, vaikka oletan, että ystäväni pitää muista ystävistään enemmän kuin minusta. En halua kertoa hänelle mieltäni painavia asioita, koska hän ei asetu ikinä minun puolelleni tukemaan minun tunnekokemuksiani, vaan alkaa selitää/ arvioida minun tuohduttaneen henkilön motiiveja ja "puolustella" tekijää. Ymmärrän, että ehkä hän tavallaan yrittää siten saada minut näkemään uuden näkökulman. Ongelma onkin siinä, että näen liiankin kanssa sen toisenkin näkökulman (olen jotenkin yliempaattinen :/), mutta se ei vie tunnettani pois ja haluaisin siihen tukea.
Nyt mietitte, miksi edes olemme ystäviä. No, niin minäkin välillä mietin.
Toisaalta, hän on pitkäaikaisin, ja lähes ainut ystäväni tällä paikkakunnalla. Rakastan häntä, ajoittain tunnen erittäin lämpimiä tunteita häntä kohtaan. En voi kuvitella elämääni ilman häntä. Tunnen, kuin olisimme vanha pari, joilla on paljon menneisyyden painolastia selvitettävänä. En vain ikinä tule niitä hänen kanssaan selvittämään; pelkään liikaa, että nämä tunteet ovat vain omiani, eikä hän vastaisi niihin ollenkaan. Suuttuisi lopullisesti.
Onko muita yhtä vaikean ystävyyssyhteen omaavia? Onko jollain kehitystarinoita vastaavasta?
Tulemme hyvin toimeen silloin, kun paikalla on muutakin porukkaa tai olemme humalassa. Kahdestaan juttu ei niinkään luista.
Olimme toistemme kaasoja, vaikka oletan, että ystäväni pitää muista ystävistään enemmän kuin minusta. En halua kertoa hänelle mieltäni painavia asioita, koska hän ei asetu ikinä minun puolelleni tukemaan minun tunnekokemuksiani, vaan alkaa selitää/ arvioida minun tuohduttaneen henkilön motiiveja ja "puolustella" tekijää. Ymmärrän, että ehkä hän tavallaan yrittää siten saada minut näkemään uuden näkökulman. Ongelma onkin siinä, että näen liiankin kanssa sen toisenkin näkökulman (olen jotenkin yliempaattinen :/), mutta se ei vie tunnettani pois ja haluaisin siihen tukea.
Nyt mietitte, miksi edes olemme ystäviä. No, niin minäkin välillä mietin.
Toisaalta, hän on pitkäaikaisin, ja lähes ainut ystäväni tällä paikkakunnalla. Rakastan häntä, ajoittain tunnen erittäin lämpimiä tunteita häntä kohtaan. En voi kuvitella elämääni ilman häntä. Tunnen, kuin olisimme vanha pari, joilla on paljon menneisyyden painolastia selvitettävänä. En vain ikinä tule niitä hänen kanssaan selvittämään; pelkään liikaa, että nämä tunteet ovat vain omiani, eikä hän vastaisi niihin ollenkaan. Suuttuisi lopullisesti.
Onko muita yhtä vaikean ystävyyssyhteen omaavia? Onko jollain kehitystarinoita vastaavasta?
Vastaukset 2
Vanhimmat
ovat sillai kimurantit. jotta aina kun ystävillä jokin ongelma otetaan yhteyttä. Jos taas itse tarvitsisin "apua" ei ketään uskalla vaivata, koska pelkään etten saa apua tai sitten karkotan ihmiset luotani lopullisesti. Olen siis ystävyys-suhteissa se ns. vahva osapuoli. Toisinaan kun taas ihan tavanomaisesti yritän ottaa yhteyttä johonkuhun. saattaa mennä aikaa ennen kuin saan vastapuolelta minkäänlaista yhteydenottoa. Olen ajatellut, ettei tuollaiset ihmiset oikeita ystäviä olekkaan, mutta roikun Heissä, koska muuten olisin aivan yksin. "ystäväni" ovat yksineläjiä, joten perhe-elämä ei aina ois este yhteydenpidolle. Ehkä pitäisi vaan jättää tuollaiset ihmiset ja etsiä todellisia ihmis-suhteita, jossa vuorovaikutus & tasa-arvo ois molemminpuolista? Olisikohan omissa asenteissani jotain vikaa. etten tuntisi aina olevani se antava/hyväksikäytetty osapuoli?
Olen itsekkin miettinyt, miten voisin tässä ystävyys suhteessa mennä itseni ulkopuolelle ja nähdä asiat tämän ystäväni näkökulmasta. En varmasti ole mikään ihanneystävä; en pidä puhelimessa puhumisesta, enkä ole kovin aktiivinen yhteydenottaja, paljon muutakin epätäydellisyyttä minussa on.
En itsekään ole hyvä pyytämään apua; koen vahvasti, että ystääni vastaa avunpyyntööni velvollisuudesta ja samalla tuskittelee kun ei millään jaksaisi. Muilta ihmisiltä avun pyytäminen ei tunnu olevan minulle niin vaikea.
Olen viimeaikoina saanut sellaisia kavereita, joiden kanssa vuorovaikutus toimii, niinkuin sen mielestäni pitäisi toimia ystävyys suhteissa. kaikki voivat olla omia itsejään, tasa-arvoisesti, huumorilla ja kunniotuksella. Nämä ihmiset ovat kuitenkin vain kavereita, enkä tiedä tulevatko koskaan muuta olemaankaan.