Niin...
Olin ennen rakastunut mieheeni.
Olemme olleet yhdessä 4vuotta.
Pidin miestäni komeana ja ihanana ja arvostin häntä ja rakastin todella paljon.
Sitten esikoisemme synnyttyä kaikki tunteet miestäni kohtaan ovat muuttuneet. En pysty enää sanomaan että rakastan häntä.
En arvosta häntä enää, lähinnä säälin koska hän on kanssani vaikka ansaitsisi parempaa.
Mieheni auttaa lapsen hoidossa ja on minulle ihana ja tekee kaikensa puolestani, mutta minun tunteeni häntä kohtaan ovat totaalisesti muuttuneet :( Haluaisin rakastaa häntä, en tahdo erota. Haluaisin sen tunteen takaisin mikä joskus oli.
Tämä rakkauden puuttuminen saa minut haaveilemaan exästäni ja yleensäkkin intohimosta ja rakastamisesta.
Mieheni kanssa olemme puhuneet tästä asiasta. Hän on kärsivällinen.
Mitään synnytyksen jäleistä masennusta ei ollut ja muutenkin kaikki on ollut normaalia arkea.
Ymmärrän sen että lapsien tulon myötä rakkaus muuttuu ja arki astuu kuvioihin, mutta ei kai silloin lakkaa rakastamasta? Tätä on kestänyt kuitenkin jo vuoden. Olen odottanut että jotain muutosta tapahtuisi mutta turhaan.
Seksielämäkään ei ole entisensä. En kiihotu miehestäni, mutta muita ajattelemalla/katsomalla kylläkin. Lähinnä seksi oman miehen kanssa tuntuu vastenieliseltä. Olen silti ollut uskollinen.
Jos jollain olisi vastavia kokemuksia niin mielelläni kuulisin että onko tässä vielä toivoa vai pitääkö siirtyä eteenpäin :(
Olin ennen rakastunut mieheeni.
Olemme olleet yhdessä 4vuotta.
Pidin miestäni komeana ja ihanana ja arvostin häntä ja rakastin todella paljon.
Sitten esikoisemme synnyttyä kaikki tunteet miestäni kohtaan ovat muuttuneet. En pysty enää sanomaan että rakastan häntä.
En arvosta häntä enää, lähinnä säälin koska hän on kanssani vaikka ansaitsisi parempaa.
Mieheni auttaa lapsen hoidossa ja on minulle ihana ja tekee kaikensa puolestani, mutta minun tunteeni häntä kohtaan ovat totaalisesti muuttuneet :( Haluaisin rakastaa häntä, en tahdo erota. Haluaisin sen tunteen takaisin mikä joskus oli.
Tämä rakkauden puuttuminen saa minut haaveilemaan exästäni ja yleensäkkin intohimosta ja rakastamisesta.
Mieheni kanssa olemme puhuneet tästä asiasta. Hän on kärsivällinen.
Mitään synnytyksen jäleistä masennusta ei ollut ja muutenkin kaikki on ollut normaalia arkea.
Ymmärrän sen että lapsien tulon myötä rakkaus muuttuu ja arki astuu kuvioihin, mutta ei kai silloin lakkaa rakastamasta? Tätä on kestänyt kuitenkin jo vuoden. Olen odottanut että jotain muutosta tapahtuisi mutta turhaan.
Seksielämäkään ei ole entisensä. En kiihotu miehestäni, mutta muita ajattelemalla/katsomalla kylläkin. Lähinnä seksi oman miehen kanssa tuntuu vastenieliseltä. Olen silti ollut uskollinen.
Jos jollain olisi vastavia kokemuksia niin mielelläni kuulisin että onko tässä vielä toivoa vai pitääkö siirtyä eteenpäin :(
Vastaukset 30
Vanhimmat
Meillä ei tainnut olla mitään suurta himoa enää moneen vuoteen ennen lapsia, mutta elelimme tyytyväisinä. Olimme olleet yhdessä jo 8 vuotta ennen esikoistamme. Kun vauva oli vuoden vanha koin romahduksen väsymyksestä. Mieheni ei noteerannut avunpyyntöäni mitenkään. Ehkä hän ei itkustani huolimatta tajunnut tilannetta tms, mutta siitä alkoi meidän alamäki. Nyt on taidettu mennä pakkasen puolelle ja tuskin tästä enää noustaan. Lapset vaan ovat niin pieniä ja työläitä, että otan sen avun vastaan mitä miehestäni irti saan ja porskutan eteenpäin. Esikoinen on nyt eskarilainen ja tiedän, että päätös pitäisi tehdä, jotta eka luokka alkaisi ilman erostressiä. Jotenkin se vaan on vaikeaa, kun mitään sen kummempaa "syytä" ei ole.
Nyt "viisaampana" olisin neuvonut itseäni jättämään kuopuksen tekemättä ja vähän aikaa katselemaan, että miten arki alkaa sujumaan. Ehkä olisin saanut mieheni mukaan perhe-elämään paremmin, ehkä en. Mutta ainakin elämä yhden lapsen kanssa olisi puolet helpompaa kuin kahden...
Välillä olen jopa miettinyt, että onkohan minulla sittenkin vielä synnytyksen jälkeinen masennus? Että masennus oli lievä ja jatkuu siksi edelleen uudessa muodossa, kun en saanut siihen mitään apua.
Jollain tapaa tuntuu, että turha se enää on valitella, kun pask*t on jo housuissa.... lasten takia täytyy yrittää hitusen verran enemmän, mutta mihin sen rajan vetää? Jos joku tietää, niin kertokaa!
Voi hyvä ihminen miksi et ole puhunut tästä neuvolassa??!!!!
Mitä toden näköisimmin sulla on synnytyksen jälkeinen masennus/väsymys joka ón nyt jäänyt hoitamatta.
Mulla itteläni tuli paha väsymys ja masennua aikoinaan ekan lapsen jälkeen tai kai jo ennen sitä tuo väsymys kun sain raskausmyrkytyksen ja jouduin sairaalaan ja lapsi syntyi 2 viikkoa ennen aikaa.
Vauvalla paha koliikki melkein viisi kuukautta.Alkoi itkeä joka ikinen ilta viideltä ja lopetti yöllä yhdeltä ja aamulla ylös kuudelta tai ennen ja siinä välissä ainakin yks syöttä mielummin kaks.
Nukku kyllä päivät sit viiteen kuukauten asti hyvin.
Olin kyllä jo tuon 5 kk jälkeen aika sekasin ja väsynyt.Ei ollut ketää jolle ois voinut antaa hoitoon edes tunniksi ja miehen hermot ei pitäneet kantaa itkevää lasta illalla.Eli hoida vaam yksi ja jaksa.
Kuudennen kk alussa itku loppu vaan.Tuli ilta jolloin se itku ei tullutkaan.Ja sekö oli ihme hyvä että en lääkäriin vienyt.Voi ihanuus niitäöitä kun sai nukkua rauhassa.
VAAN sitten meni päiväunet sekasin.Ei nukkunut päikkäriä vaunnuisa muuten kun koko ajan työntäen.Jos et työntänyt niin itku alko just.Tätä työntö rumpaa jaksoin melkein 2kk.ta ja sit sain tarpeekseni.Multa jäi kaikki päivän työt tekemättä kun piti vaunuja työntää.Täällä maalla kun on vaikka mitä jota pitäs vahtia ja päivystää,puhdistaa ja korjata.yms mitä ei kaupungissa ole.
Lapsi nukkui omassasängysään hyvin kun tuuletin huoneen hyvin ja raikaaksi.Hän oli tuolloin 8kk.Anoppi kyllä syytti että ei vie ulkos kun ei kehtaa jne.Oma äitini sanoi että ei sillä mitään väliä ole missä lapsi nukkuu kun vaan jossain nukkuu ja hyvin.
Tuossa vaiheessa olin itkenyt jo varmaan miljoona itkua ja lopulta ei ollut asiaa enään kelekkään.Voimat meni siihen että koetti jaksaa ja hoitaa päivän rutiinit.
Pikku hiljaa kun lapsi nukkui ja kasvoi jäi aikaa enemmän ittelle ja sai ehkä pois itä väsymystä.
Toinen lapsi syntyi sillon kun kuopus oli 2.5v en olis niin kamalsti tuota toista niin pian halunnut kun pelkäsin että tuo edellinen toistuu ja sit ois kaks.MUTTA toinen oli todella hyvä uninen ja nukku huvin niin kauan kun täytti 2v sillon alkoi yö valvomiset ja sängynkastelut.
Mies ja esikoinen nukku yönsä hyvin.Minä ja kuopus olitiin ylhäällä kerran tunnissa.Jos ei ollut sänkymärkä niin oli tuttuhukassa tai muuten vaan äiti hukassa..mutta aina oli jotain hukassa.Siinä meni 3v hyppiessä oman sängyn ja lastenhuoneen lattialla olevan siskopetin väliä.Ja sairastupa mieskin siinä vielä vaikeasti.Ja esikoinen meni kouluunkin jossain vaiheesa ja tuli kukihäiriö ja koulukiusaaminenkin.
Ja monta pientä juttua jotka valvotti enemmän tai vähemmän.
Sitkeä kun olen niin koetin jaksaa vaan ja purin hammsta ja jaksoin ja jaksoin.TAI niin ainakin luulin.Melko tarkalleen 9 v esikoisen synymästä tuli sitten yö jolloin tulimme lavatanseista.Käytiin nukkumaan.Oli jo tuollon ollut jotenkin outo tunne pääsää ja pimeällä kun autoa olin ajanut niin hirvipeilit oli jotenkin oudosti menet kuin kahti ja musikki tanseissa kuulunut pahalta toisella korvalla.
Siis käytiin nukkumaan.Heräsin tunnin kuluttua sanoin kuvailettomaan päänsärkyyn.Ei hammssärkykään ole mitään siihen.Viikoloppu kun oli niin siinä sitä arvottiin että mikä on.Hammassäryksi sitä ajateltiin ja otin kolme 600mgburanaa kerralla..ei vaikutusta.
Maanantaina hlääkärille ei mitään vikaa.ja sieltä tk päivystykseen ja sieltä sairaalaan tiistaina.Tuossa vaiheessa en voinut puhua enkä syödä tai juoda mitään.Lopputulos oli kolmosherosärky.Siitäkin tuli sit oma juttunsa väärien lääkkeiden yms sellasen kanssa.
MUTTA mitä se mulle opetti.SE opetti että liika on liikaa.Siitä alkoi katti karvisen laiskuuden maksimointi..eli karsin pois kaiken liian jota ilmmankin pärjään.Pyykit voi silittää millon kerkeää tai ei ollenkaan.Siivota voi keveämmänkin kaavan mukaan,sitä vartenhan imuri on.Ikkunoille riittää perusteellinen pesu kerta vuoteen ja jos ei kerkeä tai jaksa leipoa niin ostaa sit kaupasta.
Laspset siivotkoon omat jälkensä,siinähän oppivat tekemään kotitöitä ja pitämään paikat järjestyksesä.
JA ennen kaikkea opin sanomaan miehelleni että nyt en jaksa.JA TÄMÄ OLIS PITÄNYT OPPIA JO SILLON KUN LAPSET OLI PIENIÄ JA EN JAKSANUT.(en huuda vaan haluan korostaa tätä asiaa).JO sillon olis pitänyt osata sanoa että nyt olen väsynyt hommataan apua.Puhuin kyllä siis puhin ja en saanut juuri muuta kun että kyllä se siitä.Olis pitänyt olla kanttia nostaa sellanen poru että olis mennyt jakeluun todelle tai sit ois pitänyt osata/uskaltaa puhua neuvolassa tuosta omasta väsymyksestä.
Toinen mitä olen nyt ajatellut kun olen lukenut ja puhunutkin noista epillereistä ja kierukoista erään tuttavan lääkärin kanssa.Kuinkahan montaa tuhatta naista on suomesa jotka ihmettelee että seksi ei huvita ja mikään ei kiinosta.Ajatellaan että vika on parisuhteessa,kun se oikeesti on vääränlaisissa pillereissä tai kierukassa.En oikein alkuun uskonut tuota mutta kyllä näkyy olevan niin.Ittelle vaihdetiin kierukka tässä toisen laiseen tuolla perusteella ja homma korjaantu.
Tiedän nuo tunteet niin pirun hyvin,voi että.
Meillä ainut mikä on auttanut on ollut se että kummankin on pitänyt oppia puhumaan.Ja tämä puhuminen on ollut lähinnän mun painostuksen tulos tälle tunne puolelle.Työasioista on kyllä puhuttu liiakin kanssa.Muop miehet kun ei oikein taidan osata puhua näistä tunteista ainakaan omaalaitteisti.
Se miten se keskustelu saadaan alkuun on vaikein.Itkemällä ei ainakaan ja sitä kerkeää tekemään sit keskustelun aikan ihan tarpeekasi.Ottakaa aikaa toisilenne ja puhukaa.Muistelkaa menneitä ja puhukaa tulevaisuudesta ja nykyisyydestä.Kyseenalaista asioita ja mielipiteitä.Ja vaikka tulis riitä,anna tulla ,riita puhdistaa ilmaa.
Niinhän se on monesti että kun elämä menee latujaan rutiinilla niin alkaa olettaa että kaikki on hyvin ja luulee tietävänsä mitä toinen ajattelee ja tuntee.Vaikka itse asiassa toisella on yhtä paha olla kun ittellä.
Eletään elämään ja kaikki on rutiinia mutta ajatusten tasolla ei kohdata.Ja se jos mikä taitaakin olla se todelline elämän suola parisuhtessa.Vaihdetaan ajatuksia olipa ne mitä tahansa kunhan puhutaan ja ajtellaan.Ja uskalataan puhua oma ajatukset/tunteet julki.Ja samalla annataan toiselle mahdollisuus esittää omansa samalla tavalla.Kuunellaaan oikeesti ja rauhssa mitä toinen puhuu ja kertoo.
Ja siinä samalla sit kyseenalaistaa oikealla tavalla näkemyksiä omia ja toisen. Ja jos toinen luulee tietävänsä mitä toinen ajattelee tai tunette niin myös korjataa ne .
Niin monen itkun kautta on pitänyt oppia puhumaan toisen kanssa että sitä ei uskok kukaan.Mutta se on kannattanut.Perempi nyt kun ei millonkaan.
Eikä must mikää häpee ole puhua vaikka neuvolassa tai jossain muualla vieraalle ammattiauttjalle.Onhan niillä vaitiolovelvollisuus ja osishan ne sanoa edes jotakin asiaa.Vaikka pienenkin uuden näkökulman.
Kun ois tuon tajunnut sillon aikanaan itte niin ei ois menny energiaa hukkaan pahanmielen pitoon ja siinä sivussa olis voinut olla meillää kaikilla helpompi olla.
Puhu miehesi kanssa siitä että lapset kasvaa ja alkaa kohta koulut ja kaikki.Kerro miltä tunuu ja kysy miltä miehestäsi tuntuu.Monta kertaa nää ukot on sellasia että kenkäpurista ihan muualta kun mistä rähsiseevät tms.
Kysele ja kerroa kuuntele ja puhu ittekkin.Ihme kyllä vaikka voi tulla sellasia asioiota jotka itkettää sillon puhumisen hetkellä niin se autta kumminkin pitemmän päälle.Eikä se yks kerta auta vaan siitä pitäs tulla sellanen jatkumo,että puhuttas ees vaikka kerran kuussa.
Yrittänyttä ei laiteta.ONNEA matkan
Tuttuja tunteita ovat kuvailemasi olleet minullekin. Jos miehesi on hyvä, eikä mitään varsinaista syytä inhokkitunteisiin ole, anna ajan kulua. Älä salli itsellesi negatiivisia ajatuksia miehestäsi, vaan yritä väen vängällä ajatella hyvää. Etsi hänestä ulkonäöllisiä seikkoja mistä pidät, katsele miestäsi, kun hän on lapsen kanssa (se on todella suloista), ajattele suhteenne alkuaikoja ja tunteitanne silloin jne...
Ja jos se auttaa, niin ajattele muita miehiä, kun olet miehesi kanssa! Siinä ei ole mitään pahaa, kunhan et kerro tuota kellekään!!! Jostakinhan se potku suhteeseen on saatava, ja ajatusleikit ovat paljon parempi vaihtoehto kuin eroaminen hyvästä miehestä tai varsinainen pettäminen.
Epätoivo iskee sinullekin varmasti monta kertaa vielä, mutta ainakin minun kohdallani vuosien odottaminen kannatti. Kunhan lapsi kasvaa, tunteesi todennäköisesti palaavat. Sen eteen vain on tehtävä työtä. Tehkää perheen kanssa yhteisiä irtiottoja arjesta, ja yrittäkää järjestää miehesi kanssa myös kahdenkeskisiä hetkiä.
Puhuminen auttaa, mutta yritä välillä sanoa mehellesi jotakin hyvääkin hänestä, eikä aina vain sitä, miten olemattomat tunteesi häntä kohtaan ovat. Muista, että miehelläsikin on tunteet! Mieti miltä sinusta tuntuisi, jos miehesi kertoisi tunteidensa kadonneen. Tilanne on vaikea sinulle, mutta myös miehellesi.
Toivon teidän perheellenne parempaa, yhteistä tulevaisuutta, sillä tulevaisuudessa se olisi arvokas pääoma, että voisitte perheenä muistella yhtistä taivaltanne. Jos vaihdatte puolisoita, paljon muuttuu... En sano, etteivätkö jotkin asiat ehkä muuttuisi myös parempaan suuntaan, mutta jotakin hyvää myös katoaa iäksi.
Tilanne on hyvin tyypililnen. Kannattaisi nyt ottaa yhteyttä paikkakuntanne perheneuvolaan. Sieltä voitte saada terapia-aikaa yhdessä - tai erikseen.
On aivan luonnollista, että lapsen syntymän jälkeen kuvio muuttuu. Muotoutuuhan perheen dynamiikka vallan toisenlaiseksi. Ja koska useinmiten äidin ja lapsen yhteys on voimakas ja se vie myös äidin voimavaroja, tuntee mies itsensä usein ulkopuoliseksi samalla, kun äiti omistautuu lapselleen...
Ajattelepa mikä tilanteesi oisi sitten, kun olet yksinhuoltajana lapsesi kanssa?! Ei se ruoho aidan takana vihreämpää ole...
...kaikki yh-äipät sen tietää! Pysyy tatsi hyvänä, kun on aina eri mies sängyssä, ei ehdi sillee niinku kyllästyä.
Eroa siis ihmeessä äijänkuvatuksestasi, joka maksaa ja kestää, mutta on vitun tylsä. Maailmaan mahtuu vielä yksi yh-äiti ja riepoteltava penturaasu.
lausumaan katkeruuteensa tukehtuva ihmisraasu, joka ei tiedä yh-äidin elämästä yhtään mitään, mutta turpavärkki päästelee silti idioottimaisia äännähdyksiä ilmoille.
Olet todella säälittävä otus!
Mutta kun en ole baareissa viihtyvä sossu-äiti, vaan itse talouden pystyssä pitävä, hyvin tienaava nainen. Maksan enemmän kaikesta kuin mieheni, sillä tienaan kaksi kertaa sen verran kuin hän. En siis tiedä mikä on mieheni virka, kun tuloistamme vastaava hän ei ole. Onhan hän kiva isä, mutta sen tehtävän hän voi hoitaa ilman minun läsnäoloanikin. Ja hänen tienestin avulla voin asua puolet isommassa omakotitalossa, kuin pelkästään omilla varoillani, mutta onko se parisuhteen peruste?
Jos eroaisin, en tosiaankaan ottaisi ketään helppoheikkiä tilalle. Voisin elää "seurustelusuhteessa" seuraavat kymmenen vuotta, eri talouksissa, ja katsoa ehkä sitten tilannetta uusiksi kun lapset ovat isoja.
Juuri lasten "riepottelun" takia tästä ei ole helppo lähteä, vaan mielummin sitä jatkaa harmaata eloaan.
Ja olen minä terapeutillakin käynnyt. Sekä yksin että yhdessä. Mutta ei siitä sen enempää apua ole ollut.
Sitä vaan pohdiskelen, että onko tyhjä parisuhde parempi lapsille, kuin eronneet, onnelliset vanhemmat?
Oletko kuullut satiirista, hmm....nyt heti googlettamaan!!!
Oletko valmis heittämään niin arvokkaan asian kuin rakkaus menemään, ajattelematta, että sen tuloksena teillä on lapsi, joka myös sitä rakkautta tarvitsee - molemmilta vanhemmilta...mietipä sitä!
Minä nimenomaan en tahtoisi erota. Ja huojentavaa kuulla että välttämättä tämä rakkaudettomuus ei ole pysyvää.
En halua yh:ksi. Ainut ongelma on nämä tunteeni miestäni kohtaan.
Ehkä sittenkin on toivoa, vaikka tämä on jatkunut jo näin kauan. En ole koskaan kuullut että rakkaus loppuisi lapsen syntymän myötä, ehkä muuttaa muotoaan, ainakin hetkellisesti, mutta ei silti loppuisi.
Terapia olisi se viimmeinen vaihtoehto ja asumme vieläpä niin pienellä paikkakunnalla että pian meidän terapiamme olisi kaikkien tiedossa, eli sinne ei nyt heti ainakaan.
Heijsan..
Älä sure. Et vain tällä hetkellä osaa arvostaa miestäsi samalla tapaa, kuin ennen lastanne.
Tuo on totta, että kun "pakotat" itsesi välittämään ja haluamaan toista, niin se on todellisuudessakin totta hetken päästä.
Meillä auttoi se, kun mies aloitti työt minkä takia hän on paljon poissa kotoota. Sitä arvostaa hetken päästä, kun se ihana mies tulee apuun perheen pariinsa. Siinä meinaa kyynel tulla.
Kyllä minullakin kävi monesti mielessä edelliset miehet ja jopa ehkä pikaisesti välähti pettäminenkin, mutta pudistin päätäni ja totesin että ei helvata käy.
Ja harrasta silmät auki seksiä, katsele mitä hän puuhaa esim sinulle. Nauti siitä, mitä saat. Se kannattaa todella opetella uudestaan se rakastumisen taito ja se ei kieltämättä ole helppoa.
Tietty, jos haluat kokeilla, niin olette erossa hetken aikaa. Toinen lähtee vaikka lomille sukulaisiin tai jonnei, että joudut olemaan lapsesi kanssa yksin. Sekin ihan hyvä kokeilla. Ja saat sinäkin stressi vapaan suhteestasi. :)
olevan se, ettet halua erota,yh:ksi, se se on, eikä se miten saisit rakkauden mieheesi takaisin. Oletko kenties tähän mennessä elämässäsi saanut aina sen minkä olet halunnutkin, mitään vastusta tai negatiivistä ei ole tarvinnut ottaa vastaan?
Ihan kaikki tässä elämässä ei ole vain sitä mitä sattuu haluamaan, joskus tulee eteen asioita, joita ei haluaisi, edes pahimmalle vihollisellekaan, mutta silti ne on vaan nieltävä.
Edelleen olen sitä mieltä, että voisit hyvin antaa periksi, ja alkaa totuttelemaan yh:n rooliin. Nimittäin, ainutkertainen elämä se on miehelläsikin, ja hänellä on oikeus elää se sellaisen naisen kanssa, joka myös rakastaa häntä. Epäilemättä sellainen nainen on olemassakin, jos tarkoin lukee näitä tekstejä, etenkin tuo black magic tuntuu tietävän mistä puhuu..
Kun on pilalle lellitty, niin mikään ei kelpaa. Sitten kun päädyt panopuuksi muiden yh-äitien joukkoon, niin nykyinen mieskin tuntuisi lottovoitolta. Sitten on vaan liian myöhäistä.
Mitä se lapsen tulo tuohon sitten vaikutti? Kaipa tässä on vaan käynyt niin, että mies on liian turvallinen ja ihana. Yksinkertaisesti liian kiltti, ja sä tietenkin kaipaat jotain jännitystä ja vierasta miestä elämääsi. Puhut suoraan vaan näistä tunteistasi äijällesi. Sä olet selvästi kyllästynyt, joten olisko aika pistää juttu jäihin, niin pääset jakamaan tavaraasi muille miehille?
Se tarina oli jo lopussa, sun ja miehen. Oikeastaan se oli sitä vaille,että sä tulet viimeisen kerran ja korjaat tavarasi miehen asunnolta ja hyvästi. Niinhän siinä piti käydä, olit huomannut seuraavan mielenkiintoisen kumppanin, olit valmis lähtöön,aivan kuten mieskin oli jo valmiina kääntämään uuden lehden elämässään.
Se vaan kävi niin, jostain syystä. Sinä olitkin kuin ihmeen kaupalla ovella positiivisen raskaustestisi kanssa vaikka sen piti olla muuttoauto.
Siinä vaiheessa jo tiesit ettei jutusta tule enää mitään, mutta tilanteen pakosta laitoit siitä tulemaan edes jotain.
Minä siirryin sivuun, katselin ihmeissäni teidän touhua, sinun. Se,ettet voinut myöntää edes itsellesi mokanneesi vaan halusit näyttää maailmalle miten kaikki meni niinkuin olit(tte) suunnitelleet on nyt edessäsi.
Olen todella pahoillani,kaikkien puolesta. Toivon sinun jo nyt osaavan harkita kannattaako kenenkään elämää enempää tuhlata. Mietihän.. minä olen rakastanut sitä miestä nämä viime vuodet, sen kun sinä ja hän olette yrittäneet pitää kulisseja pystyssä. En tiedä mitä huominen tuo tullessaan, mutta häntä rakastan.
Näitähän perheitä maamme on pullollaan, mitäs uutta tässä on? Näin se menee vain, lapsiperheen elämä ei ole mitää ruusuilla tanssia!
lasta on syyttää. Yksikään lapsi ei ole tänne väkisin pakolla pyrkinyt,ei ole halustaan tullut vanhempiensa suhteita pilaamaan. Naimalla ne lapset alkunsa saavat,kahden aikuisen asia siis, käyttääkö ehkäisyä vai ei. Jos ei, sitä pian aikaa suhteessa on lisänä lapsi.
Lapset on seuraus, ei syy, ja on perheitä, jotka voivat hyvin, vaikka siinä lapsia onkin.
Jos aikuisten suhde ei toimi, niin ei se lapsien vika ole. Aikuisten vastuulla homma etenee, ei lapset voi ottaa syykseen sitä,ettei äiti enää rakasta isää.
Yleensäkään elämä ei ole ruusuilla tanssimista,oli lapsia tai ei. Mutta pitäisikö olla ?
"Toisin sanoen:
naista kiinnostaa vaikutuksen tekeminen mieheen vain siinä määrin, että tämä pysyy hänen luonaan ja -sanan laajimmasssa merkityksessä- elättää häntä. Kaikki, mitä hän muuten sijottaa omaan olemukseensa, tähtää toisiin naisiin: elättäjän tehtävänsä lisäksi miehellä ei ole naiselle mitään arvoa."
Esther Vilar, Hyvin opetettu mies, Kustannusosakeyhtiö Tammi ISBN951-30-2009-6, Hki 1972
Hassua, miten me ihmiset kuvittelemme, että ajatuksemme ja tunteemme ovat vain ja ainoastaan omiamme. Tosiasiassa ympäristö ja kulloinenkin valtakulttuuri määrittää paljon enemmän, miten asiat koemme kuin jokin "sisäinen" todellisuus.
Turvallinen parisuhde, terve lapsi ja toimiva arki. Eihän se nyt riitä! Olet ansainnut enemmän, tunnehuumaa, jatkuvaa onnistumista, elämyksiä, jännitystä ja huikeita orgasmeja! Ei muuta kun näitä metsästämään, toivottavasti löydät, etkä päädy siihen epätoivosta vääntelehtivään massaan, joka illasta toiseen roikkuu netissä etsimässä kumppania.
Jos vain jäisit suhteeseesi olisit ajassasi varsin poikkeava ja varmasti kokisit jääneesi paljosta vaille. Individualismin henki vaatii jatkuvia elämyksiä. Et varmasti voi kokemallesi mitään, ja aidosti koet, että näin se nyt vaan on.
Esimerkkinä massa-ajattelusta voisi mainita 80-luvun hullut vuodet ja ylikuumenemisen. Milloinkaan ei ole perustettu niin paljon yrityksiä kuin silloin. Yksi ja toinen koki, että hänellä on hyvä - ellei peräti loistava - liikeidea, jolla on kaikki onnistumisen mahdollisuudet. Rahaa tungettiin ovista ja ikkunoista, kasvu oli rajatonta. Sitten kävi niin kuin kävi. Silloinkin jokainen aloitteleva "yrittäjä" uskoi ihan itse keksineensä onnenavaimet. Parikymmentä vuotta jälkeenpäin voi nähdä, että kyseessä oli yleinen ilmiö, joka kosketti isoa joukkoa ihmisiä.
Tällä hetkellä elämme jonkinlaisessa elämys/tunneharhassa. Se on kai juuri sitä "kun mikään ei riitä".
En yhtään väitä olevani kuitenkaan niin viisas, että tietäisin, mitä pitäisi tehdä. Silti voi olla hyvä olla tietoinen tästäkin ajatuksesta.
tiedätkö mitä se tarkoittaa ? Ei lapset voi viedä rakkautta, jos sitä on ollut. Lapsissa näkee, parhaassa tapauksessa itsensä ja rakastettunsa yhdessä kappaleessa, on kuin tiivistettynä kummankin. Kun katsoo lasta,katsoo itseään ja lapsen isää.
Mitä koet lasta kohtaan? Tunnetko kenties lämpöisen läikähdyksen sisälläsi, muistat hetket jotka johti sinut äityiteen, teidät vanhemmuuteen? Vai korventaako lapsesi näkeminen sieluasi,tuntuuko että olisi pitänyt ratkaista toisin?
Ikävää tosiaan teidän kaikkien kannalta. Käsittääkseni tuossa tilanteessa sopii sanoa että siten makaa kuin petaa. Loppuelämän -se voi kyllä olla yllättävän lyhytkin- kärsimykseen ei liene syytä, on ne eronneet muutkin. Voihan se olla,että se olisi teillekin parasta. Anna lapsi/lapset isälleen, niin voit jatkaa elämääsi siitä mihin jäit. Ei ole lapsellekaan hyvä, jos hän kantaa pienillä harteillaan taakkaa siitä, että hänen syntymänsä vei hänen äitinsä rakkauden isäänsä kohtaan.
Ehkä alkuperäisen kirjoitukseni otsikko oli huono. Ei lapsi sitä rakkautta varmaankaan ole vienyt, mutta lapsen syntymän jälkeen en ole enää miehestäni kiinnostunut enkä tunne rakkautta häntä kohtaan.
Rakastan lastani niinkuin äidit lapsiaan rakastaa. Ajatellessani lastani mieleen ei todellakaan tule mieheni, vaan ajattelen lasta itseään, pientä söpöä nöpönenää jota tahdon suojella. Ajattelen myös että milloin vaippa on vaihdettu, olisiko jo ruoka-aika jne.
"Käsittääkseni tuossa tilanteessa sopii sanoa että siten makaa kuin petaa." Mihinkähän tämä kommentti liittyy?
"Anna lapsi/lapset isälleen, niin voit jatkaa elämääsi siitä mihin jäit." Tätäkään en ymmärrä.
Olen saanut viettää hulvattoman hauskan nuoruuden eikä minulla ole mikään "jäänyt" kesken. Niinkuin jo sanoin niin rakastin miestäni siihen saakka kunnes lapsi syntyi. Nykyään ei tunteita riitä miehelle asti, siltä tuntuu.
kysyin, mitä tunnet kun katsot lastasi.
Tiedätkö, minulle tuli kirjoituksesi luettuani sellanen tunne, eyyey ole itseesi tyytyväinen.Enkä nyt tarrkoita, että et ole sen takia tyytyväinen koska et rakasta miestäsi, ei. Vaan päinvastoin. Raskauden aikana ja jälkeen jotakin on jäänyt sinulta pois. Oli se sitten ulkonäkö, kadotettu vapaa-aika tai mikä syy nyt onkaan. Et pidä itsestäsi. Ja jos ei itseään rakasta, ei ketään muutakaan VOI rakastaa. Tämä on mun mielipide, saatan olla väärässä.
Ehdotan, että ryhdyt hoitamaan elämääsi,SINUN elämääsi(jumppaa, tapaa ystäviä kun miehesi ottaa välillä lapsesta vastuun). Jos sen teet, voit rakastua häneen uudelleen,sillä olet tyytyväinen ITSEESI.
tseppiä ja järki nyt käteen.
Meitä on paljon panomiehiä muna pystyssä odottamassa.
kun nykyajan epäkypsät nuoret ryhtyvät perhettä perustamaan.
Kun arki astuu ovesta, aletaan haihattelemaan entisten heilojen perään ja toivotaan olevansa meneviä sinkkuja.
Tähän nettiin, kun kukin kirjoittaa ajatuksiaan on ote hyvin kapea-alainen. Ei kukaan varmaankaan (normaali ihminen) kirjoittelisi, jos joku asia ei painaisi mieltä. Miksi siis kritisoimaan. Kuka meistä on täydellinen ihminen?
Parisuhde on kuin iso palapeli johon kuuluu monta eri osa-aluetta.
Ihmiset muuttuvat vuosien kuluessa. Tunteet voivat muuttua. En usko häviämiseen jos parisuhdetta hoidetaan ja pidetään yllä. Lapsen tulo ei pelasta parisuhdetta van tekee sen entistä haastavammaksi. Jokaisen ihmisen kanssa tulee aina arki, sen kaikki varmasti tietävät.
Miksi kuitenkin ihmiset eroavat....osaisiko joku vastata tähän? Tuskin kukaan sitä haluaa. Elämä on, tuo ja vie.
Jokainen on oman elämänsä seppä. Hirvittävän vaikea kenenkään sanoa mikä on oikein ja mikä väärin.
Tuskin kukaan tekee lasta ihmisen kanssa jota ei rakasta. Suhteen pitäisi elää muutosten myötä.
Jos vaimo muuttuu marttatädiksi, lastenhoitajaksi, ruoanlaittajaksi ja koko yhteiselo hiipuu.....niin ehkä myös se rakkaus hiipuu. Pataa ja kattiloita ei jaksa vuositolkulla rakastaa.
On kyllä ihmisillä aika harhaiset kuvitelmat jos luulevat että lapsi pelastaa liiton/suhteen!
Meilläkin lapsi "tehtiin" ihan siitä syystä koska yhdessä ollaan oltu ja koettu ja naimisissakin jo jonkin aikaa. Eikä sitä hetken mielijohteesta siihen päädytty. Päin vastoin. Pikkuhiljaa kypsyttelemällä.
Nyt sitten vaan mulle on näin käynyt että rakkaus miestä kohtaan on "hävinnyt" jonnekkin... Enkä aijo vieraisiin juosta.
Täytyy koettaa noita neuvoja joita teiltä olen saanut. Josko tässä vielä joskus olisi rakastunut...
Yhdyn edelliseen kirjoittajaan siinä, että ihmiset kirjoittelee tänne niin kapeakatseisesti, että kaikkien puheita on ihan turha ottaa tosissaan.
Se, että lapsi muuttaa sinun tunteitasi miestäsi kohtaan ei tee sinusta paholaista. Se tekee sinusta ihmisen. Kaikillehan näin ei käy, mutta tässä maailmassa ei ole ketään samanlaista, kuin sinä. Joillakin naisilla saattaa olla voimakkaita vihankin tunteita omaa lastaan kohtaan (johtuen masennuksesta) ja niin pahalta kuin se tuntuukin, että äiti vihaisi omaa lastaan, on se äitikin vain ihminen.
Totuus on, että lapsen tulo muuttaa parisuhdetta. Useimmiten se on mies joka huomaa "jääneensä taka-alalle" naisen elämässä, mutta sinun tapauksessa se olet sinä, joka kokee huonommuutta menetetyistä tunteista.
Nyt apua hakemaan.
En tiedä mikä sinua vaivaa. Kenties synnytyksenjälkeinen masennus. Mutta MINÄ ainakin haluan uskoa, että jos olet kerran miestäsi palavasti rakastanut, on se tunne mahdollista saada takaisin.
Mutta et sinä ole paha. Olet vain ihminen.
lukea täältä asiallista, monialaista tekstiä. HIENOA!
..et ole ainoa, jonka tunteet ovat "hävinneet jonnekin".
Pitkän "tunteettoman" ajanjakson jälkeen, varsinkin jos asioista ei puhuta ja jos on riitoja, mykkäkoulua ja lumipallo kasvaa kasvamistaan voi käydä niin että kohta jompi kumpi menee vieraisiin helpottamaan omaa tuskaansa.
Siitä se kuvio vielä monimutkaistuu eikä sitä riskiä kannata ottaa. Jos näin käy vastuunkantaja on se joka vieraisiin menee ja joutuu päätökset yksin tekemään.
Yritä puhua asiasta miehesi kanssa. Puhuminen olisi paras. Ei ihan suoraan - ettet tunne mitään vaan pehmeämmin.
Ei syy ole yhdessä. Arki lasten kanssa ei ole ruusuilla tanssimista.
Tsemppiä !