Kuinka teillä on kotona suhtauduttu au-pairiksi lähtöön? Esim. vanhemmat, isovanhemmat ja niin myös kaverit.
Meillä tuntuu äiti ainakin ottavan koko jutun aika raskaasti? Miten saisin vähän rauhoiteltua? vinkkejä ?:)
Meillä tuntuu äiti ainakin ottavan koko jutun aika raskaasti? Miten saisin vähän rauhoiteltua? vinkkejä ?:)
Vastaukset 8
Vanhimmat
iskä on jo melkeenpä työntämässä matkaan, on sen mielestä upea juttu, mut isovanhemmille en oo vielä uskaltanut kertoa. oon vähän vaan vihjaillut tosta maailman näkemisestä ja välivuoden pitämisestä.. (: kavereille oon kertonut et tää on se mitä haluan tehdä ja sanonu et tuun kyllä takas.
kokeile puhua äitis kanssa tästä kerro miksi haluat au pairiksi, kysy mikä saa sun äitin ottamaan tän raskaasti, mitä ehdotuksia sillä ois siihen tilalle jne. puhuminen auttaa yllättävän usein. :D
Ei meinaa päästää millään. Isä taas työntää matkaan. Oon aiheuttanut varsinaisen perheriidan, ja äiti vielä valittaa, et kaikista maailman maista just toi vaarallisin yms yms. muita tekosyitä miks en lähtis. Suurimmalle osalle kamuista en oo kertonu mut jotku joille oon, nii on sanonu: Siistii, vau yms
on melko meneväistä noin muutenkin - ollaan reissattu ympäri eurooppaa lähes joka kesä siitä asti kun oltiin veljeni kanssa sen ikäisiä (5 ja 7) että vanhemmat kokivat reissamisen miellyttäväksi. siitä se reissuasenne varmaankin on meihin lapsiinkin iskeytynyt ja uskoisin että vanhemmat varmaankin ovat jo aikoja sitten nähneet tilanteen sekä osanneet varautua siihen, että innostutaan myös jossain vaiheessa matkustamaan ilman vanhempia.
aloitin ilman vanhempia matkustamisen sillä lailla "kevyesti" että perheellä oli turvallinen olo, uskalsivat lähettää mut maailmalle: reissasin tanssiryhmäni mukana n. 1-3 kertaa vuodessa ulkomaille kiertueelle. 15-vuotiaana kävin (suomalaisen) rippileirin ulkomailla ja 16-vuotiaasta lähtien hain kesätöitä armottomasti maailmalta mutta vasta kun olin 18v niin pääsin (ihan ymmärrettävää koska ei monikaan halua alaikäistä vastuulleen vieraaseen maahan jne). eli nyt siis olen noin 5v jo matkannut maailmalle joka kesä (ja pari jouluakin) töihin, mukaanlukien 3 kertaa "kesäaupairiksi".
kuten ehkä tarinastani saattaa huomata, on kaikki tapahtunut ikäänkuin itsestään pikkuhiljaa ja vanhemmatkin ovat pystyneet sulattelemaan sitä ajatusta, että en aina ole heidän kanssaan samassa maassa (toki olen asunutkin itsekseen opiskelujen takia 16-vuotiaasta asti että eivät ne mua muutenkaan ole pitkiin aikoihin turhan usein nähneet). nykyisin asun todellakin noin 6kk ulkomailla ja lopun aikaa opiskelen ahkerasti suomessa - ihan vain siksi, että arvostan suomalaista tutkintoani ja haluan valmistua suomesta. sen jälkeen lähden maailmalle "hiukan pidemmäksi aikaa", katsotaan tulenko takaisin olleenkaan. vanhempani tietävät, että olen menossa pian pois pidemmäksi aikaa ja ovat ihan positiivisella asenteella kannustamassa suunnitelmiani - toki toivovat että pysyisin suomessa jotta nähtäisiin useammin yms mutta ovat ihan onnellisia kunhan olen itse onnellinen! :)
Meillä oli lähtemiseen hyvin samanlainen asenne kuin sinun perheelläsi. Olen reissannut myöskin 15 vuotiaasta saakka omatoimisesti ympäri Eurooppaa, isosiskoilta tuli aina otettua mallia :). Joka vuosi kävin jossain, mm. kielikurssilla, Rotary- clubin leirivaihdossa, reilaamassa 4,5 vkoa jne. Kyllä se vanhempien luottamus ja ymmärrys siitä kasvoi. Päätettyäni lähteä au pairiksi (olin vuoden USA:ssa), en paljon kysellyt lupia, ilmoitin vaan milloin olin lähdössä ja mistä minut löytää :) Äiti ja isä olivat hyvin tukena ja onnellisia puolestani kun satuin perheeseen, josta tuli minulle hyvin rakas ja toinen koti.
Olen ensi kesänä lähdössä ja ilmoitin suunnitelmistani jo puolisen vuotta sitten vanhemmille ja kavereille. Äiti tottui ajatukseen yllättävän nopeasti, kun kerroin kuinka paljon matkasta on minulle hyötyä. Isä ei haluaisi päästää lähtemään, uskoo kyllä että pärjään, mutta miettii ikävää. Hän kuitenkin ryhtyi heti suunnittelemaan, että tulee käymään esim. viikonlopuksi, niin voin näyttää paikkoja.
Mummulle kerroin ihan vasta, hänellä tulee varmasti suurin ikävä, ja minullakin tulee. Mummu on kuitenkin aina kannustanut kaikessa ja maailman näkemisesssä ja kokemuksissa ei hänen mielestään ole mitään pahaa. :)
Paras kaveri tajus vasta ihan viime päivinä, että mähän tosiaan oo lähössä ja oon ainakin puol vuotta. Mutta hänkin tietysti kannustaa, ja voidaanhan me olla yhteydessä päivittäin, mesen, kirjeiden ja vaikka minkä välityksellä..
Au pairiksi kannattaa lähteä ihan sillä mielellä, että on aika itsenäistyä vanhemmista ja perheestä. Ei ne sieltä mihinkään katoa.
ollutkaan siitä,onko itse valmis itsenäistymään vaan siitä miten muut suhtautuvat lähtöön.
Meillä isä tuputtaa maailmalle ja on ihan että tsemppiä vaan mutta äiti ei haluaisi päästää yhtään irti.ollaan kotona avoimesti puhuttu jo lähdöstä pitkään.
välillä tuntuu että äiti hyväksyy lähdön, mutta välillä se tuntuu vaivaavan ja kaihertavan.
Niin pointtini tuossa itsenäistymiskommentissa olikin, että tulee aika jolloin ei voi enää murehtia äiskän ja iskän mielipidettä joka asiaan.
Totta kai läheisten ihmisten suhtautuminen vaikuttaa omaan mielialaan ja on ihan hyvä ottaa heidät huomioon. Mutta jos antaa vanhempien sanomisten vaikuttaa omiin suunnitelmiin ja lähtöpäätökseen, niin silloin on ehkä ihan hyväkin jäädä vielä kotiin odottelemaan sitä hetkeä kun on itse kypsä tekemään omat päätöksensä riippumattomasti.
Että jos haluaa au pairiksi, mutta pohtii kestääkö perhe eroa ja siitä muodostuu suurikin ongelma, niin ei kannata lähteä. Vanhemmat nimittäin kestävät, AINA. Jossain vaiheessa heidän on päästettävä tipuset pesästä ja nieltävä omistuksenhalunsa. Lapsen ei tarvitse potea mitään syyllisyyttä.
Huoli äidistä ja isästä on verhottua omaa epävarmuutta itsestä ja omasta pärjäämisestä ja jos noita tuntemuksia on paljonkin niin silloin on paras vielä vähän odotella.
Au pairina joutuu ottamaan aikuisen roolin lapsia kohtaan, ei se onnistu jos itse on vielä se pikkutyttö joka ei halua pahoittaa äidin mieltä.