Mietin tässä että tuntuu olevan fakta että miehet ja naiset vihaavat/ eivät ymmärrä toisiaan. Joten miksi kukaan elää parisuhteessa?
Sanotaan, että ihmisen ei kannata ruveta seurustelemaan ennen kuin on onnellinen yksin. Jos on onnellinen yksin, miksi pitäisi ruveta seurustelemaan?
Huomasin että näillä palstoilla miehet ja naiset pyrkivät mollaamaan toisiaan keinolla millä hyvänsä. Eikö se jo osoita jotain...?
Hommahan menee näin: seurustelun alussa ollaan alkuhuuman vallassa, mutta seurustelu usein jatkuu huumankin jälkeen. Miksi??? Alkuhuuman jälkeenhän kumppanin huomio kiinnittyy muihin vastakkaisen sukupuolen edustajiin kuin omaan "kultaan". Sitten alkaa ahdistus joka asiasta, kuten tälläkin palstalla on havaittu.
Seurustelu on loppujen lopuksi lähinnä työlästä. En haluais olla negatiivinen, mutta olen realisti.
Kertokaa hyviä syitä seurustella, siis oikeesti hyviä syitä!
Sanotaan, että ihmisen ei kannata ruveta seurustelemaan ennen kuin on onnellinen yksin. Jos on onnellinen yksin, miksi pitäisi ruveta seurustelemaan?
Huomasin että näillä palstoilla miehet ja naiset pyrkivät mollaamaan toisiaan keinolla millä hyvänsä. Eikö se jo osoita jotain...?
Hommahan menee näin: seurustelun alussa ollaan alkuhuuman vallassa, mutta seurustelu usein jatkuu huumankin jälkeen. Miksi??? Alkuhuuman jälkeenhän kumppanin huomio kiinnittyy muihin vastakkaisen sukupuolen edustajiin kuin omaan "kultaan". Sitten alkaa ahdistus joka asiasta, kuten tälläkin palstalla on havaittu.
Seurustelu on loppujen lopuksi lähinnä työlästä. En haluais olla negatiivinen, mutta olen realisti.
Kertokaa hyviä syitä seurustella, siis oikeesti hyviä syitä!
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kyllä, kaikki kirjoittamiasi on totta. Mutta erityisesti kiinnitin huomiota kommenttiisi siitä, että seurusteleminen on TYÖLÄSTÄ. Totta, sitä se on . Ja työlästä on parisuhde. Ja työlästä on avoliitto. Ja työlästä on aviolitto. Ja työlästä on elämä yleensäkin.
Ja näinhän näemmä nykyään ajatellaan, että ei viitsitä tehdä mitään vaan pitäisi päästä mahdollisimman HELPOLLA. Jos asenne on tuo, niin on toki aivan turha parisuhteita koettaa rakentaa. Ja seksinhän voi aina hoitaa joko itse tai irtosuhteilla.
That`s it!
Ja hyviä syitä parisuhteelle/seurustelulle on RAKKAUS. Ja kaikki se, mitä HYVÄSTÄ PARISUHTEESTA saa. Sellainen on mahdollinen. Tiedän kokemuksesta, mutta vaatii työtä... ja sitähän sinä ap et halua. se vaatii myös kykyä kuunnella ja tehdä kompromisseja. Mutta tämä kaikki kannattaa.
Ja täytyy ottaa huomioon, että suomi24:n keskustelupalstalle eivät juuri onnellisessa parisuhteessa elävät kirjottele. Ja jos joskus jotain sellaista tekstiä näkyy, niin äkkiä ovat toiset sitä sitten kateellisena ja katkerana mollaamassa.
Kell on on, se onnen kätkeköön?
On turvallisempaa kun sairastaa tai muuten ikää alkaa tulla.
Vanhana on uskomattoman yksinäistä, sitä te nuoret ette näy älyävän.
Miehistä ja naisista suuri osa ei ymmärrä toisiaan, ja sitten on niitä jotka ymmärtävät ja sitten niitä jotka ymmärtävät vain sitä jota haluavat ymmärtää :D
Parisuhteeseen päädytään eri syystä kuin sitä jatketaan. ihastuminen ja rakastuminen johtaa fyysiseen suhteeseen, siitä kehittyvä rakkaus ja yhteensopivuus, yhteenkuuluvuus on hyvä syy jatkaa sitä suhdetta. Jos sellaista yhteenkuuluvuutta ei ole, vaan katse kääntyy heti alun jälkeen toisaalle, ei suhteen jatkamiselle montaa syytä olekaan.
Se yksin olemisen onnellisuus... viisaus on siinä ettei elä elämäänsä toisen kautta. Kun on onnellinen yksinkin, pystyy onnellisuuteen ja tietää sen, tulee toimeen omillaankin, on valmis rakastamaan toista ihmistä täydellisesti, ilman riippuvuutta kumpaankaan suuntaan, omana itsenään. Se on suhteen onnistumisen kannalta hyvin tärkeää. kaksi itsenäistä ihmistä ydhessä täydentää toisiaan, pari jossa toinen tai molemmat osapuolet elävät riippuvaisina toisesta... well, me melkein kaikki tunnemme ainakin yhden tuollaisen parin emmekä halua olla sellainen :D
***
Riippuvaisuus tuntuu olevan lähinnä kirosana tässä meidän, ah, niin ihanassa suomalaisessa ero-sinkku-kulttuurissamme.
Kyllä se asia on niin, että me ihmiset olemme AINA riippuvaisia toisistamme, halusimmepa tai emme. Kuka enemmän ja kuka vähemmän.
Ja jos parisuhteessa ei ole sitä tervettä riippuvuutta, niin missä sitten?
Ei se sinkunkaan elämä niin helppoa ole. "Joka ilta" sängyssä uusi tuntematon mies (ei loppuenlopuksi ole niin hohdokasta kuin miltä alkuun saattaa kuulostaa), kavereista ei irtoa seuraa kun jokainen on oman kullan kainalossa, ei ole ketään kelle soittaa hädän hetkellä, ei ketään ketä aidosti välittäisi, ei ketään kenen kanssa jakaa arkipäiväisiä asioita omassa elämässään sillä ketä nyt jaksaa kiinnostaa vaikkapa millainen työpäivä sulla oli? Aika työlästä, kurjaa ja yksinäistä se sinkunelämäkin loppuenlopuksi on. "Jee, onpa ihanaa kun ei tarvi riidellä siivousvuoroista" - mutta eipä ole myöskään ketään autamassa kantamaan mattoja alas tampaustelineelle... Jokaisella asialla on myös kääntöpuolensa.
Nuo kliseet että pitää ensin olla onnellinen yksin, voidakseen myöskin olla onnellinen yhdessä lähtevät siitä, että rikkinäistä ihmistä ei parisuhde korjaa, vaan se työ on jokaisen ihmisen tehtävä itse, oli sitten parisuhteessa tai ei. Joten itseasiassa seurustelun kannalta aika irrelevanttia, ehkä onnellisena ihminen on vain hieman valmiimpi kypsään suhteeseen.
Jaettu ilo on kuitenkin aina kaksinkertainen ilo ja jaettu suru vain puolikas. Ja se on asia, mitä sinkun elämässä ei ole. Yhden illan juttuja ei paljon sun elämäsi kiinnosta: se ilojen ja surujen jakaminen mitä niiltä saa, on loppuenlopuksi aika köyhää. Ja seurustelevilla kavereilla on aina joku, joka menee tärkeysjärjestyksessä sinun edelle. Sinkkuna sitä on aina loppupeleissä yksin. Olen aina ollut sitä mieltä, että yksineläminen ei voi edes parhaimmillaan ikinä saavuttaa niitä sfäärejä mitä elämällä parisuhteessa on annetavanaan. Voihan sitä nauttia elämästään yksinkin mutta silloin elämänarvojen on oltava erilaisia ja onni on löydettävä muualta kuin rakkaudesta. Kehtaan kuitenkin väittää ettei ikinä yksinelävä ihminen voi olla yhtä onnellinen kuin parisuhteessa elävä - ainakaan minä en ollut.
Kiitos hyvistä vastauksista.
Se parisuhteen vaikeus- en tarkoita että vieroksuisin sitä että parisuhteen eteen saa tehdä työtä, mutta omissa parisuhteissani se "työ" on ollut aika lailla ainoa asia. Eroistani muistan lähinnä helpotuksen. Yksin eläminen on vain tuntunut paremmalta, ei ole ainaista stressiä siitä että elämässä on ihminen jota pitäisi yrittää miellyttää jatkuvasti. Tuntuu siltä että jos ei miellytä toista jatkuvasti, niin kumppani etsii sen joka tekee niin. Tai ainakin haluaisi etsiä, muttei ehkä uskalla. Parisuhteessa kun harvoin saa olla oma itsensä.
Se on totta että vanhana on aika yksin jos ei elä parisuhteessa. Myönnän. Ja että on kiva jos on joku kantamassa mattoja tamppaustelineelle.
Ehkä mä olen vain elänyt hieman huonoissa suhteissa? Ja tavannut lähinnä ihmisiä jotka elää vain huonoissa suhteissa? Vai mikä ihme mulla on tässä asiassa mennyt ohi??
Minulla on vähän samanlaisia kokemuksia kuin alkuperäisellä kirjoittajalla. Edellisessä suhteessani loppuvaiheessa tuntui juuri siltä, että täytyy vain tehdä "työtä" pitääkseen toisen osapuolen tyytyväisenä, eikä suhteesta saa juuri mitään. Tuntui, etten tarvitse suhdetta. Ero oli nimenomaan helpotus: saan jälleen elää vain itselleni, tehdä niitä asioita mitä itse haluan, mennä ja tulla miten huvittaa jne. Kun suhteen alkuhuuma on ohitse, pitäisi olla vielä jäljellä jotain, mikä tekisi suhteesta arvokkaan ja mielekkään tuntuisen. Tässä suhteessa en sellaista kokenut olevan, ja suhteen lopettaminen tuntui oikealta ratkaisulta.
Nyt, kun suhteen päättymisestä on kulunut puolisen vuotta, yksin eläminen ei enää tunnukaan niin auvoiselta. On alkanut kaivata juuri niitä asioita, jotka tuntuivat silloin yhdentekeviltä: että joku kysyisi, miten päivä meni, että joku pitäisi sylissä ja silittäisi. Olo alkaa olla rikkinäinen, ja tuntuu, että tarvitsen taas jonkun "korjaamaan" minut. Pelkään, että kierre alkaa alusta ja päädyn taas sellaiseen suhteeseen, jolla ei ole edellytyksiä toimia alkuhuuman jälkeen. En haluaisi satuttaa ketään vain siksi, että minä saisin jälleen kokea olevani pidetty ja rakastettu.
Saattaa tietysti olla, ettei kaipaamaani "täydellistä" suhdetta ole olemassakaan. Ehkä minun olisi vain opittava tekemään enemmän kompromisseja, huomioimaan toinen paremmin, ja rakastamaan vielä alkuhuuman jälkeenkin. Tällä hetkellä tosin uskon vielä, että kun sopiva ihminen löytyy, suhteessa eläminen ei tunnu työltä. (En tarkoita, etteikö suhteeseen pitäisi aina panostaa ja nähdä vaivaa, mutta sen ei minusta pitäisi olla päällimmäinen fiilis suhteesta.)
Tuo viimeinen kommenttisi oli hyvä:
"Tällä hetkellä tosin uskon vielä, että kun sopiva ihminen löytyy, suhteessa eläminen ei tunnu työltä. (En tarkoita, etteikö suhteeseen pitäisi aina panostaa ja nähdä vaivaa, mutta sen ei minusta pitäisi olla päällimmäinen fiilis suhteesta.)"
Olen kanssasi samaa mieltä, että hyvä parisuhde ei tunnu työltä. Totta kai suhteen eteen pitää nähdä vaivaa mutta toisen huomioimiseen pitää olla halu, sen pitää tuntua enemmän antamiselta kuin että joku repii osan sisnusta pois tai kahlitsee sinua. Uskon sen olevan hyvän suhteen edellytys. Ehkä sellaisen voi saada helpommin kaveripohjalta, missä yhdessäolo jo valmiiksi tuntuu luontevalta ja yhteiset sävelet löytyvät ilman tunnetta, että "tästä täytyy nyt tulla jotain" - vaikka eihän se välttämäti ole ihastumistavasta kiini... Henkilökohtaisesti uskon, että hyviäkin parisuhteita löytyy!