Olen seurustellut puoli vuotta itseäni 10 vuotta vanhemman miehen kanssa. Olen 21 ja hän 31. Hänellä ei ole ollut "kunnon" suhteita ennen. Ensimmäiset 3kk meni hyvin. Minulle kerrottiin, ettei hän ole koskaan ollut näin vakavissaan kenenkään kanssa (veljensä kaverinsa kertoivat). Sitten hän yhtäkkiä muuttui, tuli "kiireitä", ei keretty paljoakaan näkemään. Annoin hänelle aikaa. Marraskuussa hän rupesi silti puhumaan naimisiinmenosta ihan tosissaan, mutta juttu keskeytyi kaverin tullessa kylään. Hän on usein sanonut rakastavansa minua, niinkuin minäkin häntä. Joulukuun puolessavälissä hän muuttui vieläkin enemmän, välillä emme nähneet viikkoon.(asumme samassa kaupungissa.) "On työjuttuja ja harrastus vie aikaa, ei kerkee..." Hän rupesi tekemään ohareita, ei vastannut viesteihin eikä puheluihin vuoden alusta. Puhuin hänen veljensä kanssa viikko sitten, tämä kertoi että poikaystäväni on ilmeisesti pelästynyt suhteemme vakavuutta ja haluaa ilmeisesti pitää välimatkaa ja olla omissa oloissaan. Poikaystävääni en ole sitten 5:dennen päivän jälkeen nähnyt. Enkä kuullut kahteen viikkoon mitään. Olen antanut hänelle edelleen aikaa, en ole koskaan painostanut mihinkään. (Opin paljon entisestä avoliitostani). Olen yrittänyt ehdottaa että voisimme puhua jossainvaiheessa, kun hänelle sopii,mutta hän ei ole vastannut mitään. Mikä siis mättää suhteessa? Kauanko minä jaksan enää? (Olen viimeisen viikon vaan itkenyt. En halua menettää häntä. MITÄ TEEN? Mitä tapahtui? Kyllästyikö hän minuun, Teinkö jotain väärin, Pelästyikö hän? Asumme niin pienessä cityssä, että kaikki tietää kaikki kaikista. Hänellä ei ole toista naista.(Hänen ystävänsä ovat lojaaleja minua kohtaan.) Ja jos toinen nainen olisikin kuvioissa, tietäisin siitä heti. Itse en ole häntä koskaan pettänyt. Ei kestä pää enää kohta,mutta kaipa tämä on oma henkilökohtainen helvettini. AUTTAKAA SILTI.....!?!
Mies pelästyi??
Toivotontako??
4953
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Niin, vastasit itse kysymykseesi. Kaveri pelastyi,ei niinkään sinua vaan itseään ja omia tunteitaan luultavimmin. Ei siinä kukaan mitään väärin ehnyt. Kaveri on vain iästään huolimatta niin mukula ettei ole vielä käsitellyt sellaisia asioita joita "vakavassa" suhteessa tulee eteen. Useimmat käy nuo kysymykset läpi hieman parinkympin kummallakin puolella. siinä olet tehnyt oikein että olet antanut kaverille aikaa, mutta et voi tehdä sitäkään loputtomiinetenkin jos se ottaa sinulle noin koville. Pystytkö keksimään itsellesi jotain tekemistä mikä saisi ajatukset muualle. Itse kirjoittaisin kaverille rauhallisen kirjeen jossa kertoisin omat tunteeni ja ottaisin huomioon hänen näkökulmansa. Kertoisin että kaipaan yhdessäoloa, mutta en vaadi kaverilta lupauksia tai alttarille menoa. ehdottaisin josko kaveri voisi jatkaa miettimistä minun kanssani. Mutta kertoisin kyllä että en jaksa olla yksin hattuhyllyllä odottamassa kunnes taas "kelpaan". Ei niin että haluaisin ketään muuta mutta ei ole kiva kaivata toista. Sen hän voisi sitten lukea omassa rauhassaan ja miettiä asiaa. Se saattaa tuottaa tulosta tai sitten ei. Voi olla että kaveri ei itsekään tajua välttelevänsä sinua juuri sitoutumisen pelosta. Onnea kuitenkin. kirje tai tekstiviesti on siitä parempi että hän voi miettiä asiaa eikä häneltä odoteta siihen heti vastausta. kasvotusten se on hankalampaa. koitahan pärjäillä. Älä anna itsesi odottaa hamaan tulevaisuuteen.
Ansaitset niin paljon paremman! Unohda ja etsi uusi!
"(Hänen ystävänsä ovat lojaaleja minua kohtaan.)"
Älä erehdy luulemaan noin.
Kyllä, tunnen tapauksen... *huokaus*..
Mitä tahansa teetkin, ÄLÄ jätä ratkaisua hänen tehtäväkseen sillä hän ei sitä kykene tekemään tunteidensa myllerryksessä... Olet antanut hänelle aikaa tehdä tutkimusmatkaa sieluunsa; ehkä hän pelästyi, ehkä ei, mutta se ei ole sinun syysi. Sinä et ole tehnyt mitään väärin.
Mene kylään. Sano mitä tunnet. Hymyile (hymyile vaikka henki menisi!). Sano että välität, sano että rakastat etkä halua häntä menettää. Ota kädestä kiinni, anna suukko poskelle ja jos hän ei reagoi, nouse ja lähde. Lähde vaikka tuntuisi että kuolisit... *huokaus*
Joskus elämässä käy näin...*huokaus*.. mutta joskus on vain päästettävä irti rakkaimmistaan. Ei se ollut kenenkään vika, ei sinun eikä hänen...
Tsemppiä ja ymmärrystä sinulle :-)