Olen seurustellut neljä vuotta poikaystäväni kanssa. Olemme kotoisin molemmat samasta pienemmästä kaupungista(molemmat 23.v) ja tunsin poikaystäväni(olimme kavereita) jo ennen seurusteluamme. Suhteemme on ollut seurustelumme ajan ns. kaukosuhde(eri opiskelupaikkakunnat) vaikka välimatkaa on ollut vain reilut 100km ja olemme nähneet aina viikonloppuisin. Koko seurustelumme ajan olemme odottaneet "hetkeä", jolloin saisimme olla vain yhdessä, samassa kaupungissa, samassa asunnossa.
Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet vaikeaa aikaa. Riitoja, riitojen perään ym. Tyhmistäkin asioista. Olemme kohta pääsemässä tavoitteeseemme ja saisimme muutettua saman katon alle.. mutta, jokin mättää. Tuntuu että vähäiset yhteiset hetket ovat täynnä riitaa ja päässäni pyörii olenko sittenkää tähän valmis..
En tiedä mitä tehdä. Rakastan miestäni, mutta toisaalta mietin onko hän minulle se oikea(olemme molemmat muuttuneet näiden vuosien aikaa) tai olemmeko kasvaneet erillemme.. Ero tuntuu kuolemalta, mutta missä vaiheessa sitä pitää alkaa ajatella järkeävästi,"lopettakaa kun ette muuta tee kuin riitele". Onko kyse enemmän ystävyyssuhteesta kuin rakastetusta. Onko tämä vain takertumista siihen tuttuun ja turvalliseen. Ja voiko olla, että kun jotain asiaa(yhdessäoloa opiskelujen päätyttyä) odottaa NIIN kauan ja lopulta sen saavuttaa, ei asia enää tunnu miltään? Tai sen eteen on taistellut jo niin monta vuotta, "kun tämä koulu loppuu niin sitten ollaan yhdessä" -on kuluttanut energiansa loppuun..
huoh..
Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet vaikeaa aikaa. Riitoja, riitojen perään ym. Tyhmistäkin asioista. Olemme kohta pääsemässä tavoitteeseemme ja saisimme muutettua saman katon alle.. mutta, jokin mättää. Tuntuu että vähäiset yhteiset hetket ovat täynnä riitaa ja päässäni pyörii olenko sittenkää tähän valmis..
En tiedä mitä tehdä. Rakastan miestäni, mutta toisaalta mietin onko hän minulle se oikea(olemme molemmat muuttuneet näiden vuosien aikaa) tai olemmeko kasvaneet erillemme.. Ero tuntuu kuolemalta, mutta missä vaiheessa sitä pitää alkaa ajatella järkeävästi,"lopettakaa kun ette muuta tee kuin riitele". Onko kyse enemmän ystävyyssuhteesta kuin rakastetusta. Onko tämä vain takertumista siihen tuttuun ja turvalliseen. Ja voiko olla, että kun jotain asiaa(yhdessäoloa opiskelujen päätyttyä) odottaa NIIN kauan ja lopulta sen saavuttaa, ei asia enää tunnu miltään? Tai sen eteen on taistellut jo niin monta vuotta, "kun tämä koulu loppuu niin sitten ollaan yhdessä" -on kuluttanut energiansa loppuun..
huoh..
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minulla oli poikaystäväni kanssa samankaltainen tilanne. Tosin opiskelujen takia asuttiin vain vuosi eri kaupungeissa. Mutta vuosikin tuntui välillä kovin rankalta, kun viikolla ei pystynyt mennä toisen kainaloon yksinäisyyttä pakoon, ja jos toinen ei vastannut puhelimeen, päähän tuli kaikenlaisia ajatuksia. Viikonloput oli sitten ladattu odotuksia täyteen. Ja kun kaikki ei sitten mennytkään täydellisesti, tuli helposti riitoja pienistäkin jutuista, jotka nyt tuntuvat kovin mitättömiltä.
Riitoja tuntui tulevan sitä useammin, mitä lähemmäs muutto samalle paikkakunnalle tuli. Ja erokin oli joskus hyvin lähellä. Pää oli täynnä pelkoja ja kysymyksiä. Kuitenkin, kun vihdoin muutto koitti (emme muuttaneet yhteen), tuli todella vapautunut tunne. Sitä tajusi, että enää ei aikataulut rajoita, eikä mikään pakota näkemään juuri viikonloppuisin. Meillä oli kaikki aika maailmassa.
Tietenkin asioista tuli arkisempia, mutta samalla myös leppoisampia. Enää ei ole pinna kireällä.
Ei siis ehkä kannata vielä luovuttaa, jos tavoite on jo niin lähellä. Voimia teille! :)
Sen enempiä neuvomatta, otappa ittees niskast kii ja kysy haluakko olla samas tilantees viel ens viikol. Jos haluut...opetelkaa keskustelemaan, jotta löytäisitte solidaarisen ratkaisun niin , että kummankin on hyvä olla.
Jospa näin ei ole ...........itsenäisty ja pidä itsesi naisena.