Meillä ei ole lapsia.
Olen aikoinani pettänyt miestäni, mutta se asia on loppuun käsitelty ja yhteistä elämää jatkettu ja toinen mies pois pelistä.
Naimisissa ollaan oltu 2,5v. Viimeinen puoli vuotta on ollu käytännöllisesti "ihan hyvää aikaa".
Mutta...
Miksi helvetissä en ole tyytyväinen? Näen edelleen kirkkaasti ne syyt, miksi halusin tuon petosepisodin jälkeen liittoa jatkaa, kun mieheni siihen tilaisuuden antoin. Kaikki näyttää ulospäin hyvältä. Oma sukuni kerrassaan palvoo miestäni. "Kyllä sinulla on käynyt hyvä tuuri, kun olet tuollaisen miehen saanut..." Mutta...
Meillä ei ole mitään yhteistä. Siis talon ja muun materian lisäksi. Me ei kyetä henkiseen yhteyteen. Nyt joku kirjoittaa, että ette tietenkään pysty, kun olet itse pilannut kaiken aikoinaan pettämällä. Mutta asia on niin, että sitä yhteyttä ei alun huuman jälkeen ole ollut ollenkaan. Naimisiin mentiin "järkevistä syistä" ja koska minä silloin niin luulin haluavani perinteiset häät. Eli mentiin naimisiin koska "niin kuului tehdä", ja lievästä miehen puolen suvun painostuksesta.
Nyt tämä kaikki järkevyys tuntuu olevan tipotiessään. Kommunikaatiomme arkiasioissa sujuu, mutta heti jos pitäisi panostaa keskinäiseen suhteeseemme, niin taso tippuu tyyliin: Minä sanon "lehmä" niin mies kuulee "maito".
En ole koskaan osannut lopettaa suhdetta ajoissa. Mielessäni huomaan toivovani, että mies tekisi jonkin virheen, että minulla olisi "syy" päästä irti tästä verkosta, joka kokoajan kiristyy ympärilläni.
En halua enää pettää. Tässä ei ole kyse nyt muusta kuin minun tyytymättömyydestä. En olisi kuitenkaan pitkään tyytyväinen uudessakaan suhteessa.
En kestä sitä häpeää ja syytöksiä, jotka joutuisin kohtaamaan, jos ero tulisi. Lisäksi rakastan kotia ja sitä paikkaa, jossa talo on.
Miksen osaa rakastaa miestäni? Paitsi käytännössä... Tarkoitan että arvostan kaikkea sitä mitä hän tekee ja edustaa.
Olisin vain niin kovin toivonut, että hänelläkin olisi tunteita minua kohtaan... En haluaisi vain olla vaimo, koska miehellä kuuluu sellainen olla ja talossa kuuluu olla emäntä. On itsekästä ajatella näin, mutta toivoisin niin kovasti olevani miehelleni jollain lailla "erikoistapaus"...
Olen aikoinani pettänyt miestäni, mutta se asia on loppuun käsitelty ja yhteistä elämää jatkettu ja toinen mies pois pelistä.
Naimisissa ollaan oltu 2,5v. Viimeinen puoli vuotta on ollu käytännöllisesti "ihan hyvää aikaa".
Mutta...
Miksi helvetissä en ole tyytyväinen? Näen edelleen kirkkaasti ne syyt, miksi halusin tuon petosepisodin jälkeen liittoa jatkaa, kun mieheni siihen tilaisuuden antoin. Kaikki näyttää ulospäin hyvältä. Oma sukuni kerrassaan palvoo miestäni. "Kyllä sinulla on käynyt hyvä tuuri, kun olet tuollaisen miehen saanut..." Mutta...
Meillä ei ole mitään yhteistä. Siis talon ja muun materian lisäksi. Me ei kyetä henkiseen yhteyteen. Nyt joku kirjoittaa, että ette tietenkään pysty, kun olet itse pilannut kaiken aikoinaan pettämällä. Mutta asia on niin, että sitä yhteyttä ei alun huuman jälkeen ole ollut ollenkaan. Naimisiin mentiin "järkevistä syistä" ja koska minä silloin niin luulin haluavani perinteiset häät. Eli mentiin naimisiin koska "niin kuului tehdä", ja lievästä miehen puolen suvun painostuksesta.
Nyt tämä kaikki järkevyys tuntuu olevan tipotiessään. Kommunikaatiomme arkiasioissa sujuu, mutta heti jos pitäisi panostaa keskinäiseen suhteeseemme, niin taso tippuu tyyliin: Minä sanon "lehmä" niin mies kuulee "maito".
En ole koskaan osannut lopettaa suhdetta ajoissa. Mielessäni huomaan toivovani, että mies tekisi jonkin virheen, että minulla olisi "syy" päästä irti tästä verkosta, joka kokoajan kiristyy ympärilläni.
En halua enää pettää. Tässä ei ole kyse nyt muusta kuin minun tyytymättömyydestä. En olisi kuitenkaan pitkään tyytyväinen uudessakaan suhteessa.
En kestä sitä häpeää ja syytöksiä, jotka joutuisin kohtaamaan, jos ero tulisi. Lisäksi rakastan kotia ja sitä paikkaa, jossa talo on.
Miksen osaa rakastaa miestäni? Paitsi käytännössä... Tarkoitan että arvostan kaikkea sitä mitä hän tekee ja edustaa.
Olisin vain niin kovin toivonut, että hänelläkin olisi tunteita minua kohtaan... En haluaisi vain olla vaimo, koska miehellä kuuluu sellainen olla ja talossa kuuluu olla emäntä. On itsekästä ajatella näin, mutta toivoisin niin kovasti olevani miehelleni jollain lailla "erikoistapaus"...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olin kiertotähti, aina hakemassa sitä rakkauden huumaa. Arki kun koitti, halusin sitä erityisyyden tunnetta, että joku "rakastaisi" hulluna minua ja minun sydän aina muljahtaisi, kun rakas tulee kotiin. Suhteet kestivät aina muutaman vuoden, onneksi ei eteen sattunut yhtään väkivaltaista hurmaavaa tyyppiä.
Olin myös läheisriippuvainen eli aina piti olla joku.
Pitkä oli taival asian ymmärtämiseksi ja nyt elän onnellista "tylsää" arkea kahden teinin ja mieheni kanssa enkä vaihtaisi olotilaani siihen rakkaudenhakuun.
Tunnistin kirjoituksesi. Minulla tosin suhteet ovat kestäneet noin 10 vuotta/suhde. Nyt elän taas tuota huumavaihetta, joka on kieltämättä ihanaa. On ihanaa kun aviomies huomioi ja kertoo rakastavansa. Seksikin kukoistaa.
En tiedä onko minulla vielä elämässä jotain opittavaa, mutta minusta kyllä tuntuu että kumpikin eroistani on kannattanut. En ole jäänyt tyytymään, vaan lähtenyt silloin kun siltä on tuntunut.
Vaikutta siltä, että haet vihreämpää ruohoa aidan takaa. Miehesi varmaan rakastaa sinua, mutta sulla jostain syystä tunteet pois. Muuttakaa erilleen vähäksi aikaa. Sitten näet onko hän sinulle tärkeä. Niin se vain on, että vain kun on todella menettämässä toisen osaa miettiä toisen hyviä/huonoja puolia. Meillä sama vika. Vaimo muutti pois, kun elämä oli vaan sitä "arkea" ja rakkaus kuollut hänen puoleltaan. Nyt kun on välimatkaa on hänenkin tunteet alkaneet herätä. Uskon, että teillä on sama tilanne ja tulevaisuudesta et voi tietää ennen kuin näet asiat hieman etäämmältä. Älkää siis tehkö hätiköintejä. Toi uskottomuus ei kyllä ikinä unohdu. Me oltiin muutama kk sitten pariterapiassa ja vas´ta siellä vaimo kertoi mun kahdesta syrjähypystä vuonna 88 ja 95. Ei ollutkaan päässy niistä yli, vaikka ei oltu niistä puhuttu tällä vuosituhannella. Älä siis aliarvio miestäsi tässä suhteessa.
Olen kannsasi aivan samaa mieltä... mutta tuo asumusero on jo koettu, 2 kertaa. Se auttoi vain hetkellisesti... Tuntuu ettei mikään riitä. Ja tiedän, ettei pettäminen koskaan unohdu... siksi koska vanhoissa suhteissa (ei siis avioliitossa) minuakin on petetty. Siksi en halua turvata tuohon vanhaan tuttuun käyttäytymismalliin. Mutta kiitos siis asiallisesta kommentista sinulle!