Useista syistä johtuen on pakko tai siis viisainta asua vielä mieheni kanssa.
Sekä taloudellisista, että käytännön järjestelyistä johtuvista syistä. En halua enää hankalammaksi elämääni tehdä juuri nyt.
Mies ei paljoa puhu, ei pukahda. Seksiä saan 2-3 kertaa vuodessa ja sen jälkeen hän ei katsokaan pitkään aikaan minuun päin.
Itselläni hormonit hyrräävät ja kaikki vuodet olen vain halunnut olla hänen kanssaan. Lopulta sovin hänen kanssaan, että ollaan vain kavereita. Unohdetaan seksi. Hän ei todellakaan kaipaa seuraani ja hänen mielestään minun kuuluisi olla tyytyväinen koska hän tekee niin paljon kotitöitä.
Olen sanonut lukuisia kertoja, että se, että teet kotitöitä ei yksin riitä, että olisit minulle hyvä aviomies. Minä haluan viettää aikaa sinun kanssasi.
Vuosia kestänyt torjunta on nyt tullut päätökseensä ainakin minun osaltani. Keskustelu, vikittely, paapominen, terapointi, huutaminen, räyhääminen, itku ja vielä kerran keskustelu (=yksinpuhelu) mikään ei vaikuta. Hän ei tule muuttumaan. Olen päättänyt, että eroan ja olen varma päätöksestäni.
Vuosia uskoin niihin valheisiin joita hän minulle syyti. Uskoin jo, että hän on maailman ainoa "hyvä" mies. No, toisin kävi. Löysin heti seuraa kun näyttäydyin ravintolassa ja vieläpä hyvää sellaista. Tajusin, että mieheni ei ole maailman kaikkeuden napa ja se ainoa "hyvä" mies :). Ja minäkin olen vielä hyvin vetovoimainen.
Minua ahdistaa aina kun näen hänet, kiukuttaa, suututtaa, itkettää, en pysty edes olemaan luonnollisesti lasteni kanssa kun hän on läsnä. Hän vie pelkällä olemuksellaan kaikki voimani.
Vuosia odotin häntä kotiin, jokaikinen päivä. Nyt toivon että hän tulisi mahdollisimman myöhään.
Lankean aina uudelleen hänen pauloihinsa saamatta vastakaikua tunteilleni. Halusin niin kovasti rakastaa juuri häntä. Hän tietää sen koska olen puhunut samasta riidan aiheesta vuosia.
Hän ei koskaan vie minua mihinkään. Aina ja poikkeuksetta kun pyydän häntä lähtemään kanssani vaikkapa lomalle, löytyy jokin tekosyy. Jos lähentelen häntä seksin merkeissä, keksii hän jotain muuta tekemistä.
Miten voisin hänen vain antaa olla? En enää yrittäisi ratkoa riitojamme yksipuolisesti. (Hän ei tee sitä ikinä. Siis aloita mitään keskustelua.) Itse aloitan yhä uudelleen ja uudelleen ja taas pettyen. Miten voisin vain olla tuntematta koko ajan sitä piinaa ja häpeää (=lukemattomat torjumiset) sisälläni kun näen hänet. Että osaisin olla vain lasteni kanssa ja vastata hänelle tarvittaessa kohteliaasti ja jatkaa puuhiani ilman että pinna palaa tms. Jotain pitäisi omien korvien välissä muuttaa. Vai onko se mahdotonta? Olisiko parempi olla vain eri aikaan sisällä. Kun hän tulee, minä lähden jne. ja tarvittaessa viedä lapset vaikka leikkipuistoon missä voin olla heidän kanssaan ilman miestäni.
En ole niin pessimisti, kuin tämä kuulostaa. Ajattelen, että jokaisesta hetkestä opin jotain itsestäni lisää, vaikkakin avioliiton jatkoajalla. Hänen kanssaan en vain aio oppimiani asioita enää pitkään jakaa, vaan ne ovat voimavarani uutta suhdetta ajatellen.
Kiitos etukäteen vastauksistasi.
Sekä taloudellisista, että käytännön järjestelyistä johtuvista syistä. En halua enää hankalammaksi elämääni tehdä juuri nyt.
Mies ei paljoa puhu, ei pukahda. Seksiä saan 2-3 kertaa vuodessa ja sen jälkeen hän ei katsokaan pitkään aikaan minuun päin.
Itselläni hormonit hyrräävät ja kaikki vuodet olen vain halunnut olla hänen kanssaan. Lopulta sovin hänen kanssaan, että ollaan vain kavereita. Unohdetaan seksi. Hän ei todellakaan kaipaa seuraani ja hänen mielestään minun kuuluisi olla tyytyväinen koska hän tekee niin paljon kotitöitä.
Olen sanonut lukuisia kertoja, että se, että teet kotitöitä ei yksin riitä, että olisit minulle hyvä aviomies. Minä haluan viettää aikaa sinun kanssasi.
Vuosia kestänyt torjunta on nyt tullut päätökseensä ainakin minun osaltani. Keskustelu, vikittely, paapominen, terapointi, huutaminen, räyhääminen, itku ja vielä kerran keskustelu (=yksinpuhelu) mikään ei vaikuta. Hän ei tule muuttumaan. Olen päättänyt, että eroan ja olen varma päätöksestäni.
Vuosia uskoin niihin valheisiin joita hän minulle syyti. Uskoin jo, että hän on maailman ainoa "hyvä" mies. No, toisin kävi. Löysin heti seuraa kun näyttäydyin ravintolassa ja vieläpä hyvää sellaista. Tajusin, että mieheni ei ole maailman kaikkeuden napa ja se ainoa "hyvä" mies :). Ja minäkin olen vielä hyvin vetovoimainen.
Minua ahdistaa aina kun näen hänet, kiukuttaa, suututtaa, itkettää, en pysty edes olemaan luonnollisesti lasteni kanssa kun hän on läsnä. Hän vie pelkällä olemuksellaan kaikki voimani.
Vuosia odotin häntä kotiin, jokaikinen päivä. Nyt toivon että hän tulisi mahdollisimman myöhään.
Lankean aina uudelleen hänen pauloihinsa saamatta vastakaikua tunteilleni. Halusin niin kovasti rakastaa juuri häntä. Hän tietää sen koska olen puhunut samasta riidan aiheesta vuosia.
Hän ei koskaan vie minua mihinkään. Aina ja poikkeuksetta kun pyydän häntä lähtemään kanssani vaikkapa lomalle, löytyy jokin tekosyy. Jos lähentelen häntä seksin merkeissä, keksii hän jotain muuta tekemistä.
Miten voisin hänen vain antaa olla? En enää yrittäisi ratkoa riitojamme yksipuolisesti. (Hän ei tee sitä ikinä. Siis aloita mitään keskustelua.) Itse aloitan yhä uudelleen ja uudelleen ja taas pettyen. Miten voisin vain olla tuntematta koko ajan sitä piinaa ja häpeää (=lukemattomat torjumiset) sisälläni kun näen hänet. Että osaisin olla vain lasteni kanssa ja vastata hänelle tarvittaessa kohteliaasti ja jatkaa puuhiani ilman että pinna palaa tms. Jotain pitäisi omien korvien välissä muuttaa. Vai onko se mahdotonta? Olisiko parempi olla vain eri aikaan sisällä. Kun hän tulee, minä lähden jne. ja tarvittaessa viedä lapset vaikka leikkipuistoon missä voin olla heidän kanssaan ilman miestäni.
En ole niin pessimisti, kuin tämä kuulostaa. Ajattelen, että jokaisesta hetkestä opin jotain itsestäni lisää, vaikkakin avioliiton jatkoajalla. Hänen kanssaan en vain aio oppimiani asioita enää pitkään jakaa, vaan ne ovat voimavarani uutta suhdetta ajatellen.
Kiitos etukäteen vastauksistasi.
Vastaukset 14
Vanhimmat
jätä ihmeessä tollanen ukko, kun ei se tajua että olet yrittänyt vuosikaudet, eihän tosta mitään tuu itteesi vaan kiusaat.Vaikka olis kuinka vaikeeta jättää, lopulta huomaat että se kannatti, jos ei saa niin ei voi mitään antaakkaan.
Oli kiva kuulla toisen suusta vahvistusta päätökselleni.
Kyllä jätän ja aivan varmasti. Se ei siitä muuksi muutu. Vähän aikaa vielä pakko kestää.
Tarinassasi on jotain yhtäläistä omaan tilanteeseeni. eli nämä neuvot ovat ihan yhtä lailla mulle itselleni :) Kai se niin on, että nyt pitäisi tosissaan miettiä, että minkä arvoinen minä olen ja miten minua saa kohdella ! Olen tapaillut viimeisen puolen vuoden aikana yhtä miestä harvakseltaan (maantieteellisiä esteitä). Olemme hänen kanssaan sopineet, et ollaan ja katsellaan eli ei olla sovittu mistään sitoutumisesta. Vähitellen vaan olen huomannut et mähän otan tän kuitenkin vakavammin, kun toisesta tykkään. Nyt olen siinä tilanteessa et sain itsestäni irti sen et sanoin et nyt tästä lähtien ollaan tai sit tää on tässä. Enhän mä haluan olla vaan joku ...mutta helppoa se ei ole ollut. Hänellä on jokin ote muhun ja mun pitää tosissaan tehdä töitä et en mee mukaan sen "houkutuksiin". Ja nyt olen sitten yksin mutta olen sopinut et ok, nyt tuntuu paskalta mut kyl se helpottaa ja sitten joskus tulee vastaan joku joka on valmis antamaan mulle kaiken. Mutta ihan tässä saa itsensä sohvaan sitoa niin voimakas se imu sinne on :) Mut hei sisko hyvä, anna itsetunnollesi vähän poweria, löydä se rakkaus ja arvostus itsestäsi ihan itse, ei edes niiltä muilta miehiltä ja sit teet siirtosi. Tee itsellesi vaheittainen aikataulu ja pidä siitä kiinni. Trust me; yksin on parempi olla kun huonossa seurassa. Sinun kohdallasi olet ollut vuosia, kyll mulle riitti puoli vuotta eikä me edes seurusteltu...kyllä se nyt pitää sun laittaa stoppi !
Kiitos taas vahvistuksesta.
Juuri niin olen menetellyt viime viikkojen aikana. Olen hankkinut uusia harrastuksia ja mennyt sellaisiin paikkoihin mistä nautin, esim. konsertteihin nyt yksin tai ystävän kanssa ilman miestäni. Vuosia häntä pyysin, turhaan ja oma elämäni sen kuin kaventui vuosi vuodelta hänen kanssa eläessä.
Ensimmäsitä kertaa en ole tuntenut mitään syyllisyyttä siitä, että jätän hänet yksin lasten ja tiskivuoren kanssa. Joudun kylläkin valmistautumaan menoihini ennen kuin hän saapuu ovesta sisään. Heti kun hän astuu näköpiiriini, alkaa niin tunteet vellomaan niin, että konsertti-illat jäsivät siihen sitten. Ei vain saisi vedettyä enää vaatteita päällensä.
Uutta sitovaa miestä en juuri nyt halua. Tarvitsen tilaa hengittää ja järjestellä ajatuksiani.
Erika34, kuvaamasi olo on aika pitkälti riippuvuutta ja tottumusta. Elän itse osittain samanlaisessa tilanteessa ja nyt, kun olen ollut paljon yksin, olen alkanut pystyä erottelemaan tunteitani. Mikä sitä rakkautta pitää yllä, jos toiselta saa lähinnä sen yrmeän naaman ja omaehtoiset menemiset ja tulemiset, ei mitään jakamista, omien tunteiden käsittelyä tai koskaan edes yhteistä tekemistä ? Huomasin, kun mies alkoi lusmuilla poissa kotoa, että aika pian ne ikäväntunteet hellitti ja aloin, samoin kuin sinä, löytää omia tarpeitani ja kivoja asioita itselleni. Esimerkiksi otin yhteyttä vanhoihin ystäviin ja kävin kulttuuririennoissa, jotka mies julisti aina turhiksi, jos joskus ehdotin jotain.
Meille naisille (tai osalle meistä) on kai jotenkin luontaista alkaa häivyttää ja pienentää itseään tällaisen "voimakkaan ilmiön" kuin itsekkään miehen vaikutuspiirissä. Luopuu kaikesta omasta, jopa omasta persoonastaan. Vuosia jauhoin, että haluan oman lukittavan kaapin enkä sitä koskaan saanut (ja mies luki jopa päiväkirjani). Nyt on alkanut nousta esiin se ihan mukava, älykäs, monipuolinen ihminen itsestäni kaikkien kuorien alta, kun en enää elä toisen kameleonttina.
Joten tsemppiä sullekin, varmasti olet samalla tiellä ja löydät elämästä paljon ihmeitä, kun annat itsellesi luvan. Niinhän on jo alkanut tapahtua kohdallasi.
Kiitos. Valoit lisää luottamusta minuun, että kyllä se tästä elämä aukeaa ja asettuu uusiin uomiinsa kun vain uskaltaa pistää päänsä ulos rotankolosta.
Oli mukava kuulla että en ole ainoa samantyyppisestä ilmiöstä kärsinyt. Pidin itseäni niin tautisen tyhmänä. On herännyt niin monta kysymystä.
Kyllä siinä on hyvin paljon riippuvuutta ollut mukana. Sen tajusin kun luin kirjan naisista jotka rakastavat liikaa.
Vuosia yritin olla aina vain parempi ja parempi vaimo. Kuvittelin, että hän lopulta vastaa tarpeisiini ja tunteisiini kun pidän kodin kauniina ja puhtaana, hoidan lapset ja olen tosisuperäiti ja huomioin häntä hänen lempiruoillaan ym. hänen pitämillään asioilla.
Ihan totta minä paapoin, ainakin osittain hänet pilalle. Kuvittelin, että kun oikein hoivaan ja huolehdin muutkin asiat ympärillämme, niin hän vastaa vikittelyllä = kukat, korut, liehittelyt, seksi ym. takaisin. Että hän tuntee olonsa turvalliseksi kanssani ja sitten uskaltaa lähestyä minua enemmän.
No toisin kävi. Oma elinpiirini sen kuin kaventui. Muutin jopa unirytmiäni hänen vuoksensa jotta hän voisi olla kanssani. (Ensin olin titenkin puhunut, että eihän se voi näin olla, että koko perhe joutuu sinun mukaasi joustamaan mm. uniasioissa. Mutta niin vain kävi. Vuosi vuodelta joustin aina vain enemmän hänen suuntaansa. Ruokavalionikin vaihdoin vastaamaan enemmän hänen mieltymyksiään. Olin nimittäin vegetaristi ennen hänen tapaamistaan.
Oppia ikä kaikki:) Luonne ainakin on hioitunut merkittävästi hänen kanssaan. Ilman häntä olisin vieläkin se naivi tytön tyllerö kymmenen vuoden takaa; jolla ei olisi sitä aivan todellista naisen voimaa sisällään.
Sinähän kuvaat exäni unelmamiehen; tekee kotityöt, eikä häiritse seksillä. Exäni ehdotteli tupakointia tai lääkäriltä lääkkeiden hakua libidon alentamiseksi ja halusi minun tekevän kaikki kotityöt, itse halusi vain vaihtaa vauvan vaippoja ja syötellä valmiilla ruualla lapsia.
PS
Asumuseroa ei nykyinen avioliittolaki tunne, niin ettei kannata sitä odotella.
Vauvan vaippoja....kuinkas vanha vauva? Joskus menee synnytyksen jälkeen jopa vuosi ,ennen kuin seksi kiinnostaa...Toki se vaatii mieheltä ymmärrystä ja vaimolta myös miehelle. Voihan sitä hellyyttä osoittaa muutenkin kuin sillä perinteisellä yhdynnällä.
Lyhensin edellistä kertomustani vähän. Vaippojen jälkeen sitten tuli kaikkea muuta. Oleellista, että lasten vahtiminen päivän pitkän olikin sitten rakkausromaanien ja shoppailun jälkeen ainoa mihin kiinnostus yhteisiin riitti. Miehellehän kuuluu hankkia talouden rahat ja hoitaa siivoukset, pykkäämiset ja ruuanlaitot. Tjaa, yhden unohdin, tykkäsi ripustaa pyykkejä narulle mutta siinähän sekin nyt sitten kerrottuna. Sitä ei tosiankaan tarvinnut tehdä.
Siitä hellyydestä; muu kuin yhdyntä ei kelvannut senkään vertaa.
mies torju minut ja ihmettelin,miksi?
Kunnes totuus paljastu:toinen nainen.
Kaikki tapahtu niin salaa että en osannut epäillä sillä mies oli yöt kotona.
Mistään ei halunnut myls puhua tai lähteä enää minun kanssa edes ruokakauppaan,makasi sohvalla vaan mutta muuten sain hoitaa kuin lasta sillä hän ei kotona tehnyt mitään.
Korkeintaan pilkkasi että olen seksihullu kun haluan seksiä?
Nyt jo nauran koko jutulle.
Nain mieheni juuri siksi, kun ajattelin, että miehillä on eniten puutteita juuri ko. rintamalla eli ei tee kotitöitä tai vaihda vaippoja. Että tämä mies olisi todella hyvä isä tuleville lapsilleni.
No tämä minun mieheni ei sitten mitään muuta teekään. Ei siis todellakaan muuta. On kun meitä olisi kaksi naista talossa. Siitä on romantiikka kaukana.
Itse löysin oman todellisen itseni ja nauseuteni muuama vuosi sitten. Silloin ne ongelmat todella alkoivat. Tajusin tätä on olla nainen. Kaipaan, haluan miestä. Lopun voi sitten kuvitella itsekseen.
Se on totta, että mieheni nai aivan eri naisen kuin mitä tänä päivänä olen. Mies vain ei ole löytänyt omia miehisiä ulottuvuuksiaan ollenkaan samaan tahtiin kuin minä niitä naisellisempia piirteitäni. Päin vastoin aina vain pahempaan suuntaan, siis akkamaisempaan hän on menossa.
Exäsi voisi todella kokeilla välillä sellaista minun miestäni vastaavaa tapausta, niin tietäisi ettei ainakaan täysin tämä äärilaitakaan mitään herkkua naisen kannalta katsottuna ole. (Toinen näkee vain ja ainoastaan ne kotityöt ja seksi hmmm. Mitä se on? Mihin sitä tarvitaan? -asenne.) Jotta saadaan hyvä soppa tarvitaan monenlaisia mausteita.
Kotityöt on hyvä jakaa, mutta liika on liikaa, teki niitä kumpi vain turhan yksipuolisesti.
useammin kuin 2-3 kertaa vuodessa.
Olen tämä miehen kanssa ollessani saanut vähemmän seksiä kymmenessä vuodessa kun jonkun ex-poikakaverini kanssa neljässä kuukaudessa. Hän vain muuten vaikutti niin kunnolliselta. Noin päällisin puolin onkin, mutta kun pitäisi lähestyä fyysisesti ja/tai sanallisesti hmm... Siis saada aikaiseksi parisuhteen.
Minä ainakin tarvitsen seksiä ja enää en tarpeitani tallo.
Miehesi tunteet ovat olleet samanlaisia jo kauan sinua kohtaan. Etoo ja tympii.
Mistä johtuu, en ala arvailemaan.
Itse olette toisenne valinneet ja vikaan meni. Peli poikki ja sillä siisti. Jos haluat vielä poimia rusinoita pullasta kyllä sinä pientä epämukavuutta kestät.
Yksi asia jutustasi särähti. "Hän ei tule muuttumaan".
Kukaan ei pohjimmiltaan muutu, vaikka haluaisikin. Jos sitä haluaa joku toinen, vielä vähemmän.
Älä enää yritä muuttaa ketään. Edes itseäsi.
Jos ette kelpaa toisillenne sellaisina kuin olette, suhteella ei ole toivoa!
Hän pitää aioiden, tekemisen kanssa olemisesta. Minä kaipaan läheisyyttä, kontaktia, toisen kanssa olemista.
Hänelle riittää kun hänellä "on vaimo".
Minulle riittää se, että olemme yhdessä.
Näkemyksemme avioliitosta eroavat kuin yö ja päivä.
Aikoinaan meitä yhdistivät harrastukset mistä molemmat nautimme. Pidin myös siitä, että hän kuunteli ja minä sain puhua pälpättää rauhassa. Nykyisin olen enemmän sellainen, että haluan tietää mitä toisen sisällä on. Tuntea hänet niin fyysisesti kuin psyykkisestikin läpikotaisin. Hän ei kaipaa sellaista läheisyyttä. Hänelle riittää, että hän tietää minun olevan muutaman metrin päässä. Hän ei ole kanssani.
Näitä palapelin paloja ei saa koskaan enää yhteen sovitetuksi. Eniten kaipaan kommentteja yhä millaisin ajatusmallein/ käytännön järjestelyin sidän yhä tätä? Ehkä se sitten vain on niin, että itse olen pihalla/muualla kun hän on kotona ja halutessani otan lapset mukaani.
Kyllä ihminen muuttuu jossain määrin kokoajan ja myös itseään pystyy muuttamaan. Suuntaa ei voi määrätä etukäteen, mutta todellinen sisäinen kasvu ja oivallus ovat jokaisen ulottuvilla. Jos et minua usko, niin lukaisepa vaikka Helsteniä.