Lastemme mummu soittaa joka päivä ja pyytelee kylään. Asumme samassa kaupungissa eikä meillä ole autoa, kuljemme bussilla kahden pienen lapsen kanssa.
Mummun mielestä sopiva kyläilyväli olisi kolme kertaa viikossa. Me käymme viikon, maksimissaan kahden välein. Muita sukulaisia (joita myös asuu lähialueilla) emme näe edes joka kuukausi.
Jos edellisestä kyläilystä on viikko tai enemmän, saamme kuulla syyllistävää puhetta siitä kuinka olisi niin ihanaa nähdä niitä pikkuisia ja ovatpa sukulaisetkin joskus meille ihmetelleet kuinka mummu puhelimessa voivottelee kun emme anna koskana nähdä lapsia. Sitten kun kuulevat että muutama päivä sitten ollaan käytty, ihmetellään kuinka mummu on antanut ymmärtää ihan muuta.
Mummu on ehdottanut jopa että muuttaisimme heille. Hän haluaisi pestä pyykkimme, tuputtaa muovikassillisen ruokaa mukaan aina kun käymme, haluaa ostaa kaikkea meille ja lapsillemme, kuulustelee tarkkaan puhelimessa kuulumiset. Jos kerromme että oltiin kävelyllä, pitää selvittää missä on kävelty tai mitä syöty juuri tai mitä leikitty ulkona..
Minusta ei ole mummulle riittävään suhteeseen. Hän on eläkeläinen ja aktiivitoimija jolla on paljon harrastuksia ja kyläilijöitä muutenkin. Yksinäisyys ei ole kyseessä.
Mummun mielestä sopiva kyläilyväli olisi kolme kertaa viikossa. Me käymme viikon, maksimissaan kahden välein. Muita sukulaisia (joita myös asuu lähialueilla) emme näe edes joka kuukausi.
Jos edellisestä kyläilystä on viikko tai enemmän, saamme kuulla syyllistävää puhetta siitä kuinka olisi niin ihanaa nähdä niitä pikkuisia ja ovatpa sukulaisetkin joskus meille ihmetelleet kuinka mummu puhelimessa voivottelee kun emme anna koskana nähdä lapsia. Sitten kun kuulevat että muutama päivä sitten ollaan käytty, ihmetellään kuinka mummu on antanut ymmärtää ihan muuta.
Mummu on ehdottanut jopa että muuttaisimme heille. Hän haluaisi pestä pyykkimme, tuputtaa muovikassillisen ruokaa mukaan aina kun käymme, haluaa ostaa kaikkea meille ja lapsillemme, kuulustelee tarkkaan puhelimessa kuulumiset. Jos kerromme että oltiin kävelyllä, pitää selvittää missä on kävelty tai mitä syöty juuri tai mitä leikitty ulkona..
Minusta ei ole mummulle riittävään suhteeseen. Hän on eläkeläinen ja aktiivitoimija jolla on paljon harrastuksia ja kyläilijöitä muutenkin. Yksinäisyys ei ole kyseessä.
Vastaukset 14
Vanhimmat
olla niin itsekeskeinen ja omistushaluinen lapsenlapsiaan kohtaan, että vaatii tapaamisia liian tiuhaan?
minun oma anoppini ei ymmärrä että lapsenlapsi ei ole hänen omansa ja on sanonutkin että pitäisi saada nähdä joka päivä!!!
kerran hän sanoi minulle että: "vaikka sinua kuinka vi...taa kun minä käyn teillä joka päivä (ja monta tuntia per.päivä, lähtiessään mumisi että kun ei malttaisi lähteä!) niin älä näytä sitä, koska lapsenlapsi on yhtä rakas minulle kuin sinullekkin(olen kuullut sanottavan:äidin rakkaus omaa lasta kohtaan on suurin kaikista ilmeisesti hän kyseenalaistaa rakkauteni omaa lastani kohtaan!!!)" minä menin seuraavalla viikolla asuntotoimistoon ja muutimme kauemmaksi ja siitähän vasta olen jupinoita kuullut!!! no minä toivon anopilleni että hankkii oman elämän ja oppii ymmärtämään etten ole lastani hänelle synnyttänyt!!!
minun mielenterveyteni on muutenkin kärsinyt kyseisen naisen takia ja tulee kärsimään jos ei mummilla tyyli muutu!!!
näin mummun luettavaksi.
Itsekkin olen mummu joka haluaisi tavata lapsenlapstaan useammin kun asuu tässä lähellä, mutta kun ei ole lupaa.
Kyllä teidän äitien pitäisi antaa mahdollisuus myös lapsella ja mummulle.
Kun korostatte tuota äisinrakkautta jonka yli ei mene mikään, teillä jää huomaamatta että se mummu on äiti myös ja se teidän miehenne on hänen lapsensa ja se teidän lapsenne on hänen lapsensa lapsi ja silloin se äidinrakkaus on moninkertainen.
Älkää kiusatko lastenne mummoja siihen pisteeseen, että netapaamiset on kerjättävä ja jokainen yhdessäolonhetki on tiukan arvostelun ja syynin alla.
Kun itse haluatte olla sellaisia äitejä kuin olette antakaa myös mummoille sama vapaus.
mummu joka ei halua koko ajan eli joka viikko hoitaa lapsenlapsia.
Kylässä käynti on ihan mukavaa mutta kun piikana pidetään se onkin eri juttu.
Eli kerran kuussa olisi ihan hyvä nähdä mutta ei liian usein sillä lapsetkin kyllästyy.
joka olisi valmis olemaan piikana vaikka joka päivä. Lapsi ei kyllästy koskaan jos hän viihtyy mummun seurassa.
Kuolisin ikävää jos saisin tavata lasta vain kerran kuukaudessa.
hei!
jos tapaamiset on kerran kerjättävä niin tuliskohan sitten pysähtyä ja vilkaista itseään peilistä. Tulee tosta mieleen oma tapaus jossa isovanhemmat saavat tosiaan "kerjätä" näitä tapaamisia. Isovanhemmat puuttu joka asiaan neuvovat lasten hoidossa vaikka en niitä ylenpalttisia neuvoja pyytänyt. kun lapset meni mummolaan hoitoon kierrätettiin lapsia ympäri kyliä ja yritettiin antaa itsestään super isovanhempien kuva. Ja tämä tapahtui vanhemmilta lupaa kysymättä. lapset sitten aina kerto missä kaikkialla olivat käyneet. Siis kun mennään mummolaan niin ollaan mummolassa jos toisin ei ole sovittu. isovanhemmat viis veisasivat annetuista ohjeista ja tekivät oman päänsä mukaan siis mikä oli "kiellettyä" isovanhemmat tekivät heti sitä. Sitten kun lapset tuotiin kotiin niin hehkutettiin miten ihanaa oli ollut ja ettei ole ollut mitään ongelmia. (Meillä toinen lapsista ylivilkas). On ihan eri asia viettää lapsen kanssa muutama tunti kuin 24 tuntia vuorokaudessa. Siis nyt kyse omista vanhemmistani. Anoppi ja appi ovat toista maata ja annan lapset oikein mieluusti heille hoitoon. Yhteiset pelisäännöt löytyy ja aidompaa mummia ja ukkia saa etsiä. (pullantuoksuinen mummi):)ja jalat maassa oleva ukki. Niin sit vielä mun äiti yritti leikkiä kotista meidän lapsilla yrittää kaiketi paikkailla sitä kun ei viitsinyt hoitaa mua vaan lietsuili ympäri kyliä. Ei muuten onnistu. Että olisko aika istua pöydän ääreen lastenlapsien vanhempien kanssa ja kysyä mistä oikeasti kenkä puristaa. Muista ennen kaikkea kunnioitaa lastesi yksityiselämää ja että heidän napanuora on katkennut silloin kun he ovat muuttaneet pois kotoa. Siis pysähdy ja mieti tilannetta voinhan olla myös väärässä mutta yleensä tuollaiset konfliktit johtuu siitä kun mummot puuttuvat liikaa lastensa elämään.
Melkoista epäkypsyyttä, koko aloitus otsikko, kuinka usein tapaat ystäviäsi tai muuta sukua. Onko lapsesi perheesi (mies vaimo), vain hyväksymislahja kummankaan sukuun?
Jokin aika sitten puhuttiin mediassa lihavienlasten Huostaanotosta http://www.huostaanotto.fi/huostaanotto.htm
Epäkypsä vanhempi, joka tekee lapsestaan pelinappulan ihmissuhdepeliinsä, on ihan selkeästi; vaaraksi lapsen kasvulle ja kehitykselle.
http://www.stm.fi/Resource.phx/vastt/perhe/prtuk/huostaanotto.htx
Mielenterveysongelmien osuuden jatkuvassa kasvussa, olisi huomioitava, myös mahdollinen mielensairastus varsinkin nuorilla itsenäisyyttä ja omanelämän hallintaa opettelevilla. Periytyvä mielisairaus voi olla yhdenpolven kätköissä.
Mielisairaudet puhkeavat elämän muutosten aikana; on todella isomuutos, perustaa perhe, parisuhde ja vanhemmuus.
Ongelmaksi muodostuessa, käsityksen jonkun vähemmän tuntemansa sukulaisen olevan kontrolli, suhteessa lapsen hoitoon, asiassa on syytä huolestua. Sukurasitteita mielisairauksien osalta, olisi todella syytä selvittää, kroonisessa ja perinnöllisessä alan sairaudessa kun on näitä ”terveitä” kausia.
Pitkään palstaa lukeneena sain uuta perfektiä tuota: mielenterveysongelmainen miniä.
Olen kolmelle pojalleni kasvatuksessa jo painottanut mitä on vaimon valinnassa huomioitava:
Tyttöystävän ja äitinsä liikalihavuus, katso äitiä sellainen on tytär samassa iässään.
Vanha kansan viisaus on ”Emää katsotaan, kun vasaa ostetaan.”
Ehdokkaalla on oltava kunnontyö ja ammatillinen tutkinto, joka tulevaisuuden suunnitelmissa, tai jo saavutettuna. Kotielätti ei lyö leiville, ammatin hankkiminen kertoo halusta ja tahdosta ottaa vastuu perheestä ja itsestä.
Tytön on oltava siisti ja puhdas, sitä ei enää opi jollei asiaa omaa.
Huono käytös ja rivokielen käyttö, kertoo sosiaalisesta vammautumisesta.
Ehkäisyä ei koskaan saa jättää, edes seurustellessa, parin varaan, ei tule pakkonaintia eikä rapsahda elatusvelvollisuus.
Nyt poikani ovat 15, 16, 18 v. vielä ehtii puhumaan mielisairauksista.
Mieluummin ilman lapsenlapsia/puolisoa, kuin loppuikäinen murhe, parin valinnasta.
Kuulostaa pitkälti siltä, että sinulla se mielenterveysongelma on. Luuletko, että rakastumista suunnitellaan äidin antama ruutuvihko kädessä? Et voi suunnitella edes omaa elämääsi, saati sitten lastesi. Vaikka kaikki suunnitelmasi tuntuisi toteutuvan, mikään maailmassa ei estä esimerkiksi vammaista lapsen lasta.
Kyseisessä ketjussa käskettiin kasvattamaan poika lapsi ennen sukukypsyyttä huomioimaan sairaudet.
Miniät ovat kuin tuuliviirejä aina se Minä minä mää mää…
Todella eiköhän poika lapset sukunsa tunne, MUTTA ymmärtävätkö varoa sitä mitä ei ole nähnyt tai tavannut.
äidin hoitohomma päälle / ei huomaa, että lapsi/lapset lensi pesästä -
haluaa aina vaan sitä samaa, hoitaa, hoitaa, hoitaa........
on AIVAN eri asia kuin luonnehäiriöinen miniä.
Vammaiset lapset ovat mitä suurimmassa määrin hyväntahtoisia, iloisia ja hellyttäviä lapsia.
Luonnehäiriöisestä miniästä ei todellakaan voi sanoa samaa.
Ei kukaan todellakaan rakastu ruutuvihko kädessä, mutta pojat voi opettaa ajattelemaan nenäänsä pidemmälle ja heitä voi opastaa, minkälaiset tapaukset kannattaa kiertää kaukaa.
opastaa, mutta se ei tarkoita että kaikki sujuu niinkuin sinä olet suunnitellut. Et voi vielä tietää kehen he rakastuvat tai millaisen elämän he tulevat elämään. Ohjeita saa ja pitääkin antaa, mutta loppukädessä on tärkeää muistaa että HE tekevät omat päätöksensä. Jos he alkavat seurustella täysi-ikäisinä tytön kanssa, josta et pidä, niin sille et voi mitään. Pitää osoittaa kypsyyttä ja tukea heitä päätöksissään, eikä kiljua että minä en tuollaista miniää hyväksy.
minä ainakin sekoaisin, jos joutuisin pakkovisiitille edes kahdesti kuussa! Kolmasti viikossa olisin jo ampunut aivoni seinälle.
Onneksi ei vielä lapsia ole tässä meidän suhteessa. Hermot menee anoppiin jo muutenki. Näytti tuo tyttärensä vastasyntyneen lapsenkin jo omivan, saati joskus sitten meidän - rakkaan poikansa - lapset...
Mutta kuinka usein on oikeasti normaalia kyläillä? Asume n. 100 km:n päässä appivanhemmista, jotka vakavasti odottavat meidän (tai ainakin poikansa) tulevan joka viikonlopuksi kylään. Jo torstaina soitetaan, "koska tulette?". Jos jäädään kotiin, puhelin soi useasti viikonlopun aikana, "ettekö kuitenkin tulis?". Kyse ei ole siitä, että tarvitsisivat konkreettista apua, ihan ovat vielä työikäisiä ja hyväkuntoisia.
Mieheni ei näe asiassa ongelmaa, hänestä minä hermostun aiheetta.