Mikä mahtaa olla todellinen syy nykyiseen erobuumiin?
Erojen syyt tuntuvat olevan hyvin moninaisia. Alkoholi näyttelee suurta osaa monessa erossa. Pettäminen, rahahuolet, väkivalta jne. listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Itsekin eronneena voin sanoa, että katsoin mielestäni avioliittoni loppuun asti. Samojen ongelmien kanssa painiminen vuosi toisensa jälkeen alkoi kyllästyttää totaalisesti. Nyt erosta on suunnilleen vuosi aikaa ja välillä olen miettinyt, että olisinko voinut sittenkin tehdä jotain toisin ja pelastaa liittoni. Tosiasia on se, että yhden ihmisen voimin ei mitään ole ratkaistavissa. Yksi ei voi kantaa kahta, koska jossain vaiheessa selkä katkeaa. Mutta eteenpäin...
Mitä mieltä olette siitä, että etsitäänkö onnea liikaa muiden välityksellä, kun sitä pitäisi etsiä itsestään? Toistammeko samoja virheitä myös uusissa suhteissa? Mitä eroista pitäisi oppia?
Erojen syyt tuntuvat olevan hyvin moninaisia. Alkoholi näyttelee suurta osaa monessa erossa. Pettäminen, rahahuolet, väkivalta jne. listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Itsekin eronneena voin sanoa, että katsoin mielestäni avioliittoni loppuun asti. Samojen ongelmien kanssa painiminen vuosi toisensa jälkeen alkoi kyllästyttää totaalisesti. Nyt erosta on suunnilleen vuosi aikaa ja välillä olen miettinyt, että olisinko voinut sittenkin tehdä jotain toisin ja pelastaa liittoni. Tosiasia on se, että yhden ihmisen voimin ei mitään ole ratkaistavissa. Yksi ei voi kantaa kahta, koska jossain vaiheessa selkä katkeaa. Mutta eteenpäin...
Mitä mieltä olette siitä, että etsitäänkö onnea liikaa muiden välityksellä, kun sitä pitäisi etsiä itsestään? Toistammeko samoja virheitä myös uusissa suhteissa? Mitä eroista pitäisi oppia?
Vastaukset 14
Vanhimmat
eli jos nyt menisin parisuhteeseen en hakis onneani muista vaan itsestä.
OLin pitkään aviossa jossa kaikki muu oli tärkeämpää kun minä itse ja jopa sukulaiset sai sekaantua elämäämme?
Eli se liitto kaatu omaan mahdottomeeteensa en jaksanut enää.
Toinenkin löysi uuden ihmisen että pääsi ulos siitä ahdistuksesta.
Nyt en antaisi kenenkään puuttua elämääni ja en olisi kaikkien mieliksi jos eläisin uudessa parisuhteessa,enkä vaatisi puolisolta mahdottomia.
Eroja tuntuu olevan niin monenlaisia ja niin monesta syystä tapahtuneita. Jospa jakaisin ne karkeasti kahteen kategoriaan:
A. Kummppani osoittautuu sairaaksi, eikä halua parantua. Tällaisia ovat alkoholistit, väkivaltaiset tyypit. Luonnehäiriöiset alistajat jne.
B. Elämä tuntuu tylsältä. Ihmissuhde ei vaan tunnu toimivan. Ollaan kasvettu erilleen. Seksi ei suju. Toisen käytös käy hermoille. Vieras kiinnostaa. Elämä ei tunnu kivalta; eroanpa tapaukset.
Jotekin tuntuu, että ryhmässä A. ei erota edes tarpeeksi nopeasti. Yllättävän pitkään väkivaltaisissa liitoissa pysytään. Alkoholismin annetaan kehittyä ja sitä siedetään vuosikaudet. Alistettu nielee ylpeytensä ja tyytyy osaansa joskus vuosikymmenet. Ero pelottaa ja ratkaisevaa askelta ei uskalleta ottaa. Uhri toivoo, että jospa se sittenkin muuttuisi. Kiva ihminenhän se aina välillä...
Tällaisissa tapauksissa ero mahdollisimman aikaisessa vaiheessa ja yhteydenpidon katkaisu voi olla ainoa järkevä vaihtoehto. Sairauksien hoitaminen kuuluu alan ammattilaisille. Luonnehäiriöiset taas harvoin paranevat edes sairaalassa.
Ryhmässä B. ero on monesti sijaistoiminto. Elämä on epämääräisen tuskaista. Kyllästyttää. Päämäärää ei tunnu löytyvän. Oma partneri kyllästyttää ja risteilyllä tuli tavattua kiinnostavan (kiihottavan)tuntuinen ihminen. Näissä tapauksissa erolla yritetään ratkaista ongelmaa, joka ei johdu parisuhteesta, eikä omasta kumppanista.
Monesti aikuinen ihminen voisi saada elämästään kiinnostavan ihan itse syyttämättä muita. Vaihda työpaikkaa. Hanki harastus. Tutustu uusiin ihmisiin. Opiskele asoita, joista olet kiinnostunut. Toisinaan ihminen on niin väsynyt ja turhautunut, että jo viikon loma auttaa. Irti sekä töistä, että perheestä. Viikon ero on oleellisesti pienempi paha kuin lopullinen ero.
Sitten on vielä nämä tapaukset, joissa parisuhde voisi pysyä hyvänä vähän avomielisemmin ajattelemalla. Asutaan erillään, mutta ollaan uskollisia ja kannetaan parisuhteen vastuut yhdessä. Asutaan yhdessä muttaei monopolisoida seksiä. Harrastetaan parinvaihtoa jne. En kyllä suosittelisi ihan kaikille.
Vielä loppukysymykseesi, mitä erosta voisi oppia: Itse olen oppinut sen, että pienillä asioilla voi vaikuttaa. Toisen väsymykseen ja ärtymykseen voi vaikuttaa tekemällä enemmän itse. Toisen huolia ja murheita voi kuunnella ja ne voi ottaa todesta vaikka itsestä ne eivät kovin kummoisilta kuulostaisikaan. Itseensä ei tarvitse kaikkea heti ottaa. Kumppanin ärhentelyyn voi olla joku vähän kauempanakin oleva ongelma. Ongelmista voi puhua. Toisen voi ottaa pienillä asioilla huomioon ja kertoa hänelle, että hän on tärkeä. Siihen ei paljon tarvita.
yhdyn kirjoitukseesi mut miksi noi kaikki ajatukset tulee mieleen vasta jälkeenpäin tai ainakin liian myöhään???eli pitääkö kaikki aina oppia kantapään kautta??toki kaikki ei opi sittekään,,,
Olen kanssasi hyvin pitkälle samoilla linjoilla. Oma avioliittoni kuului tuohon sarjaan B.
Hassua minusta oli se, että minä olin avioliitossa onnellinen ja se toinen osapuoli ei. Erovaiheessa syyt eroon (mies halusi erota) olivat kaikki minussa. Esim. minä en tehnyt mitään, minä tein vääriä asioita, tuhlasin rahaa jne.... Totuus oli kuitenkin se, että mies oli tavannut uuden naisen, joka tuntui paljon paremmalta kuin minä - liki 20 vuotta tuttu aviovaimo. Hän hyppäsi suoraan uuteen suhteeseen yrittämättä korjata asioita vanhassa liitossa. Häneltä meni vajaa vartti kertoa erosta ja syistä minulle.
Itse olen vuoden päivät mietiskellyt, mikä meni liitossamme pieleen. Aluksi syytin itseäni, kunnes eräänä päivänä tajusin, että ei se vika ollut (vain) minussa. Jokaisella meistä on vastuu hoitaa parisuhdettaan ja itseään - myös sillä exälläni. Ei mies voi vain minua syyttää siitä, ettei ollut onnelinen.
Exälleni en toivo mitään pahaa. Olen tässä vuoden aikana kirjoittanut hänelle ajatuksiani ja mietteitäni avioliitostamme. Tiedän hänen ne lukeneen, vaikka en pahemmin ole saanut palautetta. Toivon, että hänkin oppii näkemään oman osuutensa asioihin. Lapset kertoivat, että isä on taas se sama ärtynyt isä, mikä viime syksynä. Ehkä hän nyt huomaa, ettei vika ollut minussa eikä siinä uudessakaan vaan hänessä itsessään.
Lopuksi vielä sanon, etten tällä tarkoita, että vain ex-miehessäni olisi ollut vikaa ja liittomme siksi kariutui. Yritän kertoa, että mikäli hän olisi huomannut oman osuutensa vaikutuksen, avioliittomme olisi voitu pelastaa.
B-katetogiaan kuulun minäkin. 15 vuotta oltiin yhdessä, 10 aviossa ja mies totesi ettei ole onnellinen. Hassua myös meillä - minä olin onnellinen ja luulin myös hänen olevan. Kunnes pudotti pommin. Syitä ei osannut eritellä, ei syytellyt minua, ei antanut mitään selitystä mutta ei myös antanut tilaisuutta yrittää muuttaa/parantaa liittoa. Totesi vaan ettei ole onnellinen ja that's it - ei muuta kuin avioeroprosessi liikkeelle.
Harkinta-aika meni ja pikkuhiljaa se syykin sitten paljastui. Työpaikkaromanssi oli ollut taustalla. Ja niin kävi hänelläkin: täyttä päätä uuteen huumaavaan suhteeseen. Mitäpä sitä enää yrittämään vanhan vaimon kanssa, kun uusi tuore kiihoittava, nuori alainen on vieressä. Entäpä sitten kun arki koittaa tässäkin suhteessa? Jatkuuko sama kiertokulku? Vaihdetaanpa taas, ettei tarvitse miettiä miksi ei enää olekaan kivaa.
Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että monet avioerot voitaisiin välttää sillä, että jokainen meistä olisi avoimempi. Miettisi rehellisesti mitä haluaa itseltään ja toiselta, kuuntelisi ja puhuisi ja TAHTOISI rakastaa ja yrittää enemmän.
Nykyajan kertakäyttömaailma vaan tuntuu suosivan sitä, että kun vanha rupeaa brakaamaan, heitetään se syrjään ja hommataan uusi. On niin helppo ihastua ja rakastua mutta miten on sen rakastamisen laita?
Avioliitolta selvästi odotetaan ihan liikaa. Kuvitellaan nuorina, että se avioliitto on automaattisesti joku onnellisuuden lähde. Lisäksi minusta me emme osaa eritellä sitä, mikä oikeastu tuo meille onnen. Helposti avioliitto typistetään siihen rakastumisen tunteeseen ja suureen tunteenpaloon, joka tietenkin hiipuu.
Minusta avioliitosta mukavinta on arkiset yhteiset asiat. Ne ohitetaan monesti liian itsestäänselvyyksinä. On mukava tehdä ruokaa yhdessä. On mukava ulkoilla yhdessä. On mukava joskus laittaa kämppä kuntoon yhdessä koko perheen toimesta. On mukava katsella telkkarista typerää ohjelmaa yhdessä ja yhdessä haukkua, kuinka typeriä sellaiset ihmiset on, jotka sellaisia ohjelmia katselee..
Tämä paljon puhuttu rakkauskin on sitten ihmeellinen asia. Monesti kuulee sanottavan, että "rakkaus vaan hävisi". Onko sillä rakkaudella jalat, kun se noin vaan häipyy? Onko se jotain kaasua, joka haihtuu? Eihän sellaista "asiaa", kuin rakkaus ole olemassakaan! Rakkaushan on toivetta siitä, että tämä ihminen olisi minuklle se oikea. Mikä sitten on oikea? Sellainen ihminen on "se oikea", joka elää ja jakaa arkea niin, että se arki on mukavaa ja vähntäänkin siedettävää. "Se-oikea" tukee ja kannustaa eikä jatkuvasti hauku, moiti, alista tai nalkuta.
Miten ihmeessä ihmiset voivat kuvitella metafyysisen rakkausolion pysyvän iät kaiket läsnä, jos toinen pakenee työelämään ja odottaa, että hänellä on kotona palvelija? Tai miten toinen voi odottaa tunteiden palon jatkuvan, jos joka ainoa negatiivinen tunne tuodaan korostetusti esille, jokaisesta lattialla olevasta sukka- ja kenkäparista välittömästi huomautetaan. Kaikki negatiiviset tunteet kaadetaan toisen niskaan. Ei kenenkään tunteiden paskasankona ole kiva olla.
Ei kai kukaan oikeasti kuvittele, että vittuilemalla naapurille tai työkaverille samaan malliin, kuin normaali suomalainen aviopari puhuu arkena toisilleen, saisi mitään muuta aikaiseksi kuin ikuisen vihamiehen? Silti sama molotus omalle aviopuolisolle jatkuu vuodesta toiseen.
Rakkaudesta ja avioliitosta pitää olla oikeat odotukset. Aviopuoliso pitää mieltää ihmiseksi, jota eniten maailmassa arvostaa ja kunnioittaa. Se pitää näyttää sanoissa ja teoissa. Yhtä usein myös sanomatta ja tekemättä jättämällä.
Olen kanssasi samaa mieltä.
Jotta parisuhde onnistuu, on toisesta otettava esiin ne hyvät puolet, kannustettava, tuettava, seistävä toisen rinnalla.
Ei vittuilemalla ja toista haukkumalla suhde ainakaan parane.
Minä luulen, että suurimmat ongelmat syntyvät juuri siitä, että ei osata puhua sen oman puolison kanssa. Vuosien yhdessäolon jälkeen "unohdetaan" että se toinen ihminen on tärkeä. Pienet lapset ja normaali arki tappavat helposti sen kahden aikuisen välisen suhteen, jos siitä ei tosissaan pidetä huolta. Ja se vaatii molempien panostusta tasapuolisesti!
Ja totta on myös sekin, että ihminen ei voi elää vain suhteen kautta vaan siitä "omastakin" elämästä pitää huolehtia. Harrastukset ja omat jutut tekevät parisuhteelle ehdottomasti hyvää. Puolison mustasukkaisuuden ei saisi antaa olla esteenä itsensä toteuttamiselle, vaikka se saattaakin olla vaikeaa.
Loppujen lopuksi se arki on tärkeintä, koska elämä ei tosiaan voi aina olla pelkkää juhlaa. Siitä pitäisi vaan oppia ottamaan kaikki irti!
Jos katsotaan avioliittoa oikein, oikein isosta ja avarasta ikkunasta käsin, niin voisiko sen tarkoitus olla sittenkin ihmisen kasvu, sisäinen hioutuminen, eikä vain romantiikka?
Kunhan olen yrittänyt löytää lohtua avioeron edellä. Hioutunut ja kasvanut olen ainakin ja sillä silmällä katsoen aviomieheni on ollut minulle loistava valinta.
Se mitä todella opin, oli se, että minä ansaitsen rakkauden ja hellyyden. Minä todella olen oikeutettu siihen. En ole huonekalu, vaan ihminen jolla olla luontaisia haluja ja tarpeita. Opin rakastamaan itseäni. Olemaan lempeä sisäisyydelleni.
Joskus äärilaitojen kautta oppii mitä tarvitsee ja osaa antaa sille arvoa.
Löysin myös itseni hänen avullaan: Kun toinen ei puhu ei pukahda tai lähestynyt minua, kaivauduin vuosien vikittelyn (siis yritin saada häneen kontaktia) jälkeen yhä syvemmälle itseeni ja kas kummaa. Mitä siellä olikaan: Minun persoonani osa-alueet omine tapoineen, tunteineen ja tarpeineen jotka ansaitsevat tulla hyvin kohdelluksi.
"Paremmassa" suhteessaa en olisi tonkinut omaa itseäni niin perinpohjaisesti. Vuosia nimittäin luulin, että ongelmamme johtuivat vain minusta. Sillä itseäni kaivelinkin.
No nyt on ero tulossa, mutta pohjatyöt olen tehnyt mitä perinpohjaisemmin, joten uuteen suhteeseen on hyvät eväät matkassa.
Meillä sama prosessi käynnissä. Yhdessä on oltu viisi ja puolivuotta nyt aika tarkalleen, naimisissa reilu kaksi. Meillä minä olen se joka ei ole tyytyväinen, miehen mielestä kaikki on hyvin. En oikein osaa selittää tunteitani, tuntuu vain, että tuo mies ei ole se jonka kanssa loppuelämääni onnellisena viettäisin. Vaikka ero tuntuu jo aika selvältä, haluan silti yrittää parhaani liiton eteen ja ainakin vähintä mitä voin tehdä on selvittää itselleni ja miehelle eron syyt. Juuri siksi ettei toistaisi samaa sitten tulevaisuudessa.
En syytä miestä, mies on hyvä ja kunnollinen, mutta jos sitä jotain vain välillä ei ole niin en tiedä miten sen löytäisi. Rakastunut häneen olen ollut, mutta se mitä huuman jälkeen seurasi ei ollut rakkaus. Taisin rakastua alkuaankin siihen tunteeseen olla rakastettu ja että joku välittää. Tärkeäähän se on, mutta riittääkö se sitten ikuisuuksiin?
Tilanne on tosi vaikea, käymme perheterapiassa mutta mies kokee sen vaikeana, ei haluaisi puhua vieraille asioistamme, minä taas koen sen auttavana, on helpompi käsitellä ajatuksiaan puhuuessa. Miehen kanssa emme oikein osaa puhua, ei olla koskaan osattu. Itse kaipaisin jotain muutosta tilanteeseen jotta liitto voisi jatkua, mutta sinänsä ymmärrettävästi ei miehellä ole motivaatiota sellaiseen koska hänestähän kaikki on hyvin. Eikä omissa ongelmissaan toista pidäkään muuttaa. En vain ymmärrä mihin suuntaan minun tulisi muuttua? Hyväksyä että tein valinnan, se oli (ehkä) väärä ja nyt on vain kärsittävä?
Osaako kukaan sanoa mitään tai auttaa? Mitä olisitte ex-puolisoiltanne odottaneet tässä tilanteessa?
B kategoria lienee se "yleisin".
Omassa lähimpiirissäni on kahdelle kaverilleni viimeisen vuoden aikana käynyt niin, että kun elämä on ikään kuin laitettu kuntoon, talo rakennettu, kaikki "kunnossa", niin vaimo on todennut ettei "tunne toista, en tunne sinua kohtaan mitään, olet vieras ihminen, yms"...
Toinen kaveri on nyt jo eronnut ja toisella ero vireillä.
Itselläni vähän vastaava tilanne.
Erotuksena vielä toistaiseksi (luojan kiitos!) se, että nyt yritämme tehdä asialle jotain emmekä kumpikaan halua eroa. Emme vain jaksa tilannetta tällaisenakaan. Käymme nykyisin terapiassa. Olemme olleet siellä vasta pari kertaa, ja tähän asti lähes kaikki vaimoni toteamat asiat on ohitettu tyyliin: " niinhän se on!" Minun juttuja taas on pyöritelty puoleen jos toiseen ja kaikki on pitänyt perustella. Hyvä niin, ehkä tämä on alkua...
Kavereitteni tapauksessa taustalta löytyi sitten vaimoilta ilmeisesti toinen mies.
Koska meilläkin on tilanne se, että vaimoni on tunnetyhjiössä, vaikkakin haluaa (ehkä) suhteemme paranemista, pelkään vastaavanlaisen toisen miehen olemassaoloa tai kuvaan tuloa. Tilannehan on varsin otollinen sille, ja luulenpa että hänen työpaikallaan eräs yli-innokas avulias "vonkaaja" jo onkin.
Toivotaan ettei mitään harkitsematonta tapahtuisi.
Minä en omista vaimoani eikä hän minua. Vaikka meillä yhteinen elämä onkin lapsineen kaikkineen, jokaisella lienee silti oikeus valintaan. Jos hän haluaa uuden suhteen niin sitten se on niin.
Taistelutta en aio luopua. Työtä olen paljon suhteemme eteen valmis tekemään. Ei ole eikä tule olemaan helppoa, mutta ei liene helppoa se erokaan.
Ainoa kysymys joka kummittelee koko ajan mielessä on: " Voiko kuollutta tekohengittää?"
Ja tuolla tarkoitan vaimoni rakkautta minuun...
Haluaisin uskoa, että voi, mutta...
Arki ja kiireet ovat painaneet päälle. Ollaan hoidettu vaan töitä ja lapsia ja velvollisuuksia, sitä yhtä lukuunottamatta. Velvollisuutta toisillemme, velvollisuutta parisuhteesta, on otettu toisemme liian itsestään selvänä...
Toivotaan että terapia saa meissä aikaan oikeaan suuntaan kehittyvää ajattelua. Mikä se suunta sitten onkaan...
Asioilla lienee tapana järjestyä... ;o)
En haluaisi että luovumme liian helposti. Ei ainakaan ennen kuin kaikki mahdollinen on asian eteen tehty. Ehkäpä se onni on meissä itsessämme ja vaadimme tottumuksesta ja perusteettomista haaveista johtuen toisiltamme liikaa. Kunpa oppisimme ennen kuin on liian myöhäistä...
Kirjoitit, että tiedät tapauksia, joissa elämä on ikäänkuin laitettu kuntoon ja sen jälkeen erotaan. Kirjoitit kuin meidän elämästämme. Meillä oli talous kunnossa, varaa matkustella, molemmilla hyvä työ ja uusi omakotitalo ostettuna. Kerkesimme asua kolme viikkoa tässä unelmatalossa, kun mies totesi, ettei sittenkään ole onnellinen. Mahtoiko olla niin, että kaikki olikin 'liian' hyvin? Ei osattu arvostaa sitä mitä oli? Ei osattu arvostaa tavallista arkea.
Itse olen ollut äärettömän vihainen ex-miehelleni, siitä että hän ei yrittänyt ratkaista sitä miksi ei ole onnellinen. Ei antanut minulle selitystä, ei mahdollisuutta yrittää muuttaa mitään. Ei yrittänyt miettiä sitä mikä tekisi hänet taas onnelliseksi. Ei puhunut. Ei suostunut avioliittoneuvojalle. Ei mitään.
Kävi sinulle, Äijä35, miten tahansa, voit ainakin olla ylpeä itsestäsi. Te yritätte! Ette ole luovuttamassa ilman taistelua ensimmäisen alamäen kohdalla. Toivon täydestä sydämestäni, että terapia auttaa kohdallanne tai, että keksitte jonkun muun keinon millä elvyttättä parisuhteenne. Niinhän se on, ettei mikään kasva hoitamatta.
Onnea ja voimia teille!
eroihin on, että mennään yhteen liian optimistisina, väärin odotuksin, liian naiivina...hypätään kuin tuntemattomaan...ns tavallinen arki on "tuntematon"...tehdään lapsia pian, vaikka juuri perhettä ei pidä lisätä, ennen kuin on jonkinlaista varmuutta siitä, että perhe on koossa lähimmät 20v. Se, mikä on ihmetyttänyt viimeiset n 10-15v ( erobuumin aikana)on se, että mistä kummasta ne "ääliöt, roistot, psykopaatit, narsistit" ym.. ovatkin sattuneet juuri eronneen "omaan haaviin"??? Pitäisikö katsoa peiliin?
...miten taas kaikki tietää kaikkien erojen syyt ja seuraukset... oikeesti: ette tiedä
oman eron syitä ja seurauksia on hyvä pohtia mutt ei niille kannata hakee tukea ja perusteita tilastoista.
kun juttelin eks ukon kanssa erosta se perusteli kaikki asiat just muiden kokemuksilla. 'eihän muutkaan' ja 'kaikki muutkin'. se halus tehdä asia niinkun muut. mun mielipiteillä ei ollut merkitystä. ja minua ei vttuakaan kiinnostanut miten muut tekee. olisin halunnut että me tehdään niinkun ME halutaan. eikä niinkun muut tekee. eikä se haittaa jos muut tekee samalla tavalla, mutta peruste ei saa olla muut.
ukko sai mennä enkä perään itke. ei taida sellasta ukkoa ollakaan jota kiinnostaa meidän elämä ja meidän tavat, jotka muodostuu kummankin omista tavoista. kumpikin joutuu opettelemaan uutta koska on epätod.näk. että kaks identtistä yksilöä löytää toisensa. kumpikin myös saa. yhteiselämä on kompromisseja. minusta ei ole kompromissi että aletaan tehdä niinkuin MUUT tekee.
ps. sorry kärkkäisyys. vtuttaa aivottomat lampaat, täs tap. miehet. tietty vtuttaa että ite erehdyin eksän suhteen. se antoi itsestään hyvin yksilöllisen ja huomaavaisen kuvan aluksi ja piti yllä sitä mielikuvaa pari vuotta. mentiin naimisiinkin. sitten alkoi lipua. se muuttui ihan vieraaksi ihmiseksi parin seuraavan vuoden aikana. tuli yhteensä 7 vuotta epämääräistä yhteiselämää. miehen kanssa joka olikin joku muu. paras on elää yksin. toivottavasti mies löytää akan joka suostuu tekemään tilastoasioita eikä missään tapauksessa elä omaa elämää.