Ulkopuolisten "asiantuntijuus"

moi,
tiedän tunteen. multakin on kyselty, mutta eivät kysy enää, koska kaukosuhdetta on jatkunut noin 8 vuotta!
osa ihmisistä on vaan uteliaita ja ne kysyy siksi, koska eivät luultavasti itse pystyisi samaan. kaukosuhde herättää kiinnostusta ja ehkä ihailuakin. tehän rakastatte toisianne huolimatta siitä, ettette jaa (tylsää) arkea yhdessä.

Sano vaan, että meillä tilanne on tällainen ja meille se sopii vaikka tietysti on kamala ikävä ja välillä tosi kurjaa (tästä ne tykkäävät) Ja tietty voit vaan todeta, että suhteita on todella monenlaisia niinkuin meitä ihmisiäkin!

Sama juttu oli mullakin, kun seurustelin kaukosuhteessa. Mies asui ulkomailla, itse asuin Suomessa. Kaikilta tuli mielipiteitä asiasta kysyinpä sitä tai en. Jopa oma äitini oli sitä mieltä, että otin suhteen liian vakavasti, eli jos näkisin Suomessa jonkun mielenkiintoisen, kannattaisi tarttua tilaisuuteen. Syynä siihen taisi olla se, että olin aina onneton, koska minulla oli poikaystävääni niin kova ikävä. Annoin siis sellaisen kuvan, etten ollut onnellinen suhteessani.

Kun vihdoin päätin muuttaa poikaystäväni luo, sanoivat kaverini, että teen suuren uhrauksen ja että on liikaa vaadittu, että muutan "miehen perään". Miehen pitäisi siis tulla Suomeen. Mutta tämäkin johtui siitä, että kaverini halusivat pitää minut lähellään, eivätkä he ottaneet huomioon sitä, että ehkäpä halusin itse saada kokemuksia asumisesta ulkomailla. Miespuoliset työkaverini varoittelivat tyyliin: "entä jos se mies osoittautuukin ihan kusipääksi?" Eli siis ihan kuin olisin mennyt jonku lomamatkalla tapaamani yhden illan jutun perään. Kaukosuhteessa kannattaa kuunnella vain itseään, sillä muilla on vain omat jauhot pussissa ja heidän on vaikea antaa tukea, joko kateuden tai muuten vaan itsekkäiden syiden vuoksi.

Olin kolme vuotta kaukorakastunut, kuten äitini ilmaisi asian. Hän ymmärsi minua, koska oli nuorena rakastunut tulisesti kaukaiseen rokkitähteen. Oli kuulemma parasta rakkautta, vaikka tapasi vain kerran rakkautensa. Kirjeet kulki. Ei minulla paljon sen kummemmin ollut asiat.Tapasimme neljä kertaa ja puhelinlaskut olivat isot. Jotenkin kaikki kuivui kokoon.
Kaipasin läheisyyttä. Ja koko rakkaus alkoi vaikuttaa vain unelmalta. Kun olosuhteisiin
ei ollut tulossa muutoksia päätimme ottaa etäisyyttä. Myös henkisesti.
En ole vielä oikein päässyt vapaaksi vanhoista kuvioista. Ymmärrän kyllä, että unelmat on paras jättää unelmiksi ja keskittyä omaan elämään.
Kyllä läheisyys on kuitenkin tärkeämpää. Minulle.

Ajattelin kertoa "asiantuntijan" (hih) näkökulman tähän aiheeseen...kolikon toiselta puolelta.
Asuin yli 7 vuotta Turkissa eräässä lomakohteessa. Työskentelin ekan vuoden oppaana, sen jälkeen ravintoloissa ja hotelleissa, turkkilaisten nuorten miesten kanssa (90% työkavereistani oli 16-25v turkkilaisia naimattomia miehiä). Lukuisia kertoja kuulin uusien työtovereideni suusta lauseen "Minun kihlattuni/tyttöystäväni on myös suomalainen". Tyttöystävät kävivät pari kolme kertaa kesässä katsomassa poikaystäviään, oltiin yhdessä, rakastuneita puolin ja toisin. Mutta kuitenkin, tytön poissa ollessa, poika pelehti toisten naisten kanssa. Vaikka oikeasti vaikutti rakastuneelta, vaikka tosissaan suunnitteli tulevaisuutta tytön kanssa, silti petti. Karkeasti arvioiden voisin sanoa että 99% tapauksista oli tällaisia. Uskollisia poikaystäviä en nähnyt.
Kysyin muutamaan kertaan syytä näiltä pojilta, miksi pettävät? Yleisin vastaus oli, että eihän se ole pettämistä, koska he kuitenkin rakastavat kihlattuaan/tyttöystäväänsä, eivätkä suunnittele mitään sen vakavampaa toisten naisten kanssa. Se on vain seksiä, keino lievittää ikävää kun oma rakas on poissa maasta. Moni oli myös sitä mieltä että ennen naimisiin menoa saa maata kenen kanssa huvittaa, ja vasta naimisissa ollessa täytyy olla uskollinen. "Makaan nyt mahdollisimman monen kanssa, ettei sitten naimisissa ollessa enää tee mieli muita naisia".
Aluksi teki pahaa seurata tätä menoa, olla vieressä kun poika soittaa kihlatulleen Suomeen ja kertoo rakastavansa, vaikka vasta viime yönä makasi toisen kanssa. Mutta hyvin nopeasti omaksuin turkkilaisen tyylin: pidä huoli vain omista asioistasi, ei kuulu mulle, eikä mun asiat kuulu sulle.
Pariin kertaan sitten juttelin poikaystäväänsä tapaamaan tulleiden nuorten naisten kanssa kaukosuhteista. Sanoin ihan suoraankin, että eikö mietitytä mitä se mies touhuaa sillä aikaa kun itse on Suomessa. Ja kerroin mielipiteeni siitä, miten turhaa on elää kaukosuhteessa vuodesta toiseen, kun suomalaisella tytöllä usein olisi ihan realistiset mahdollisuudet lähteä muutamaksi vuodeksi asumaan Turkkiinkin. Sain vastaukseksi klassisia "me rakastetaan toisiamme, me luotetaan toisiimme,se lupas kertoa mulle jos se joskus pettää mua", jne. En enää puuttunut asiaan, koska oikeasti se ei mulle kuulu, ja eläköön harhaluuloissaan jos haluavat. Muutama tyttö kysyi minulta suoraan, olenko nähnyt heidän miestensä tekevän jotain "kiellettyä". Vastasin aina kieltävästi. Ei loppujen lopuksi ollut minun asiani tiputtaa heitä pilvilinnoistaan, enkä halunnut pilata suhdettani työtovereihini kertomalla asioita heidän tyttöystävilleen. Tunsin kuitenkin suurempaa lojaaliutta työkavereitani kohtaan, koska pidin heistä ja teimme töitä päivittäin yhdessä, kun suomalaista nuorta neitoa kohtaan, jota en edes tunne kunnolla. Muutaman kerran valehtelin jopa ihan pyynnöstä, kun työkaveri pyysi.
Varsinaiset naistenmetsästäjät ovat asia erikseen, heitä löytyy myös Turkista paljon, eikä heitä varmaan kukaan nainen vakavissaan ottaisikaan. Mutta nämä kertomani esimerkit ovat siis niitä kilttejä, mukavia, luotettavan tuntuisia poikia. Niitä, jotka muutaman viikon loman ajan ovat esimerkillisiä vävyehdokkaita, lounastavat tytön perheen kanssa jos perhe sattuu olemaan lomalla, soittavat tyttöystävälleen joka ilta koska lupasivat, ja ovat oikeasti rakastuneita, ja usein sitten päätyvätkin naimisiin suomityttönsä kanssa ihan rakkaudesta. Uskollisuuteen heistä kykenee kuitenkin aniharva.
En moralisoi heitä, näin se homma vain toimii Turkissa.
Itselläni on turkkilainen mies, olemme olleet naimisissa 5 vuotta. Tapasimme kun olin oppaana, ja olin ehtinyt siihen mennessä tutkailla turkkilaista lomakohteen elämänmenoa sen verran läheltä, että en suostunut elämään kaukosuhteessa, vaan oppaan työn päättyessä jäin asumaan mieheni luo Turkkiin. Luotanko mieheeni? Kyllä, sillä en ole 7 vuoden yhdessäolomme aikana kertaakaan saanut syytä olla luottamatta. Mutta me olemmekin olleet koko ajan yhdessä samassa maassa ja kaupungissa, kaukosuhteessa emme ole eläneet koskaan. Pisin erossaoloaikamme on ollut 9 vuorokautta, silloin minä kävin Suomessa ja mieheni kävi äitinsä luona koillis-Turkissa (siellä ei turistipimuja ole, eikä siellä katsota muutenkaan irtosuhteita hyvällä). En vahdi miestäni 24 tuntia vuorokaudessa, eikä hän minua, mutta en myöskään ole tyhmä enkä sinisilmäinen. Olen nähnyt ihan liikaa ollakseni liian luottavainen ja naiivi.
Kysynkin teiltä kaukosuhteessa eläviltä: miksi elätte kaukosuhteessa? Mihin se voi lopulta johtaa? Luonnollista on se, että suhde voi vaikkapa alkaa lomaromanssina, jatkua hetken kaukosuhteena, mutta mikä idea on siinä että eletään vuosia eri maissa? Kaikkien suhteiden ei toki ole tarkoitus johtaa avioliittoon, yhdessä asumiseen tai perheen perustamiseen, mutta silloin ei mielestäni voi puhua edes kunnon suhteesta, vaan karkeasti sanoen vakituisesta lomapanosta. Mikä sekin on siis ihan okei minun puolestani, kunhan molemmille osapuolille on alusta asti selvää mikä on pelin henki. Ettei särkyisi sydämiä.

Asiantuntijoita ja pelottelijoita riittää, kuten jo tästäkin ketjusta näkee.

Itse olen ottanut sen linjan, että epäilijät voivat epäillä, se heille suotakoon. En kuitenkaan alennu todistelemaan kenellekään mitään. Hymyilen vaan. Koska tiedän, että aika näyttää olinko oikeassa, kun tiesin sydämessäni tämän olevan elämäni paras suhde, vaikka välimatkaa onkin.

Jos joku kysyy, eikö ole yksinäistä, voin toki kertoa, ettei ole ollenkaan, kun tietokone messengereineen ja videokameroineen istuu olohuoneen nurkassa, kuin rakkaani konsanaan ja viikonloppuisin saamme sitten tankata halipulaamme mielin määrin.

Jos joku kysyy, että eikö ole ikävä, voin toki todeta, että tietenkin on, joka sinänsä on hieno asia. Sillä aika harva omassa ystäväpiirissäni tuntee ikävää sillä aikaa kun toinen on töissä ja muutenhan me olemmekin yhteydessä lähes jatkuvasti.

Ja jos joku sitten kysyy, että entä kun ette ole kotona, voin sanoa, että taskussani on kännykkä, josta lähtee tekstareita ja valokuvia kymmenittäin päivässä ja puheluitakin lähes päivittäin.

Ja tiedättekö, kun vuorovaikutus tapahtuu kirjoittamalla, tulee siihen panostettua huomattavasti enemmän, kuin huolimattomasti heitettyihin ääneen lausuttuihin sanoihin. Itse ainakin saan mieheltäni mitä kultaisimpia viestejä ja vielä monta kertaa päivässä, jotka tallentuvat sekä mieleen että kännykän muistiin.

Joten kyllä minä voin jo entiseen elämäänikin peilaten väittää, että tässä suhteessa on enemmän läsnäoloa ja läheisyyttä kuin kaikissa lähisuhteissani yhteensä.

Eikä tämä kaikki sitä tarkoita, ettemmekö haaveilisi myös yhdessä asumisesta. Ja kyllä sekin aika on edessä. Mutta nyt vielä mahdoton toteuttaa. Mutta en minä ainakaan kärvistele etäsuhteessani kuin loukossa, vaan olen onnellinen kaikesta siitä, mitä olen siltä saanut. Mutta eihän tätä elämäntapaa voi kukaan muu ymmärtää, kuin sellainen, joka toimivassa etäsuhteessa on elänyt.

Toimivuuteen toki kuuluu sekä molemminpuolinen välittäminen, sitoutuminen toiseen että luottamus. Ilman niitä saattaa hommasta tulla paljon monimutkaisempi.

Mikähän meissä ihmisissä muuten on, kun emme voi hyväksyä toisilta mitään muuta elämäntyyliä kuin omamme kaltaisen? Aina pitää olla tyrkyttämässä sitä "omaa parasta tapaa". Eikö ole tärkeintä, että kukin on onnellinen valitsemallaan tiellä? Oli se sitten mikä tahansa.

Sellaisia uteluita? Eihän niihin tarvitse vastata, kun itse on rakastunut, eihän? Hymyilee vain, ja sanoo että " Ei ongelmia!"