Ero laitettu vireille keskellä kaunista kesää. Itse olisin halunnut vielä jatkaa avioliittoamme niin pitkälle, että olisimme saaneet muksut isommiksi, mutta mies ei halunnut.... Lapsemme ovat vielä pieniä, vasta kymmenen molemmin puolin. Mies jäi entiseen kotiimme. Itse jouduin muuttamaan vuokra-asuntoon. Ja nyt sitten opettelen sitä uutta elämää. Elo on nyt varsinaista aaltoliikettä, yhtenä päivänä ihana onnen tunne valtaa, nautin olostani lasten kanssa, peuhaten ja touhuten, sytyttelen kynttilöitä nauttien suloisesta tunnelmasta ja omasta rauhasta. Toisena päivänä elämäni tuntuu kurjaakin kurjemmalta, kuinka tästä selviän???? Yritän lohduttautua sillä, että aika parantaa syvät haavani. Surusta, pettymyksestä, vihasta, katkeruudesta - ehkä niistä selvittyäni nousen uusin kantavin siivin vahvempana ihmisenä elämästäni nauttimaan....
Uutta elämää opettelemassa
surusilmä-tähtisilmä
141856
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Niinpä. Sulle on käynyt just prikulleen kuin mulle. Olen yrittänyt lähestyä kyllä vaimoa (hän lähti), ja hyviä kavereita kyllä ollaankin, mutta mitään herkempää kontaktia en ole saanut. Asustellaan kuiteskin melko lähekkäin ja lapset pörrää tässä molemmissa huusholleissa ja nähdään kaikki toisiamme lähes päivittäin.
Puoli vuotta on tässä harjoteltu, mutta aika shokki oli kun kuulin vaimon uudesta miesystävästä. Meinasi pumppu revetä rinnassa. Olin kuitenkin koko ajan kuvitellut, että yhteen vielä palattais. Toiveunta. Ruoka ei oikein maita ja yöunet jää lyhyiksi niinkuin tänäkin aamuna.
Tämä suruvaihe kestää aikansa kun tunteet myllää sisällä. Toisilla kestää kauemmin. Minullakin menee varmaan vielä vuosia ennenkuin pääsen tästä täysin yli.
Nyt ei perkules auta kun päästä tästä suosta ylös ja vaikkapa löytää uusi rakas jostain kun paljon olisi kuitenkin vielä annettavaa. Ja vannon että näistä painajaisista oppineena olen minäkin vahvempi ihminen ja koitan korjata tekemäni virheet mahdollisessa tulevassa suhteessa. Ja olen varma että sinunkin päivääsi aurinko tulee vielä kirkkaasti paistamaan. Ei vaivuta surusilmä murheeseen, eihän?
"Minullakin menee varmaan vielä vuosia ennenkuin pääsen tästä täysin yli."
Miksi sitten etsit rinnalle kärsijää? Eikö olisi järkevää selvittää entisen suhteen sotkut? Ainahan se jostain johtuu, että ihmiset muuttaa erilleen.
No on siinä toki muutakin kuin pelkää "sotkujen" hoitamista. Ei pitkästä suhteesta niin vain lähdetä etteikö siinä ero/surutyötä tehdä vielä pitkään jälkeenkin päin.
Eikä se uusi kaveri siinä välttämättä ole lainkaan sijaiskärsijän roolissa. Syitä eroon voi olla muitakin kuin viina, väkivalta, uskottomuus yms. "tavanomaiset" syyt.
Kiitos lohduttavista sanoista teille kaikille, jotka kommentoitte viestiini.
Vertaistukea on hyvä saada :)
Juu, sinä "minä vain", ei vaivuta murheeseen ihan tykkänään, vaikka välillä se meinaakin viedä ja vallata. Nytkin rintaa puristaa moinen möhkäle. Mutta antaa ajan kulua, ehkä tästä selviää....
Suru, pettymys, viha, katkeruus kirjoitit - kyllä. Tuttuja tunteita jotka tulee ja menee. Välillä ne iskee ihan yllättäen ilman mitään varoitusta... katselet kaupassa vaikka HK:n sinispakettia ja muistat kuinka lapsetkin siitä piti, muusin kera tosin. Voi itku...
Suru ja viha ovat ehkä niitä nopeimmin ohi meneviä tuntemuksia ja hyvä niin. Niistä pääsee helpoimmin eroon kun lähtee ja kävelee tilanteesta pois ja vaihtaa korvein välissä aihetta.
Pettymys - no siitä voi syyttää sitten sitä toista osapuolta. Siitähän voi tulla vaikka vähän parempi olokin.
Katkeruus on pahin. KUKAAN ei jaksa katsella katkeraa ihmistä. Varmaan löydät tuttavapiiristä esimerkkejä. Eivät ole kovin rakentavaa seuraa.
Sovitaanko surusimmu niin että koitetaan pitää ainakin katkeruus hemmetin kaukana meistä. Muut tuntemukset... no antaa tulla jos on tullakseen
Ja yksi surimus mistä on tosi paha päästä eroon, varsinkin tässä jätetyn roolissa - mustasukkaisuus. Siihen en ole itse vielä oikein löytänyt lääkettä, mutta voisin kuvitella, että paras tapa olisi ehkä muuttaa tuo "kilpailija" luuksi ja lihaksi eli mennä reilusti morjenstamaan.
Mielikuvitushemmot muuttuu lähes aina yliluonnolisen taitaviksi, komeiksi/kauniiksi ja "kestäviksi" ;o). Ei se uusi varmaan juuri meitä parempi ole, ja todennäköisesti vielä surkeempi. No siitäs sai...
Hehheh... suloisesti sanottu tuo surusimmu... Hymyily tekee hyvää :))
Mutta juu, totta vieköön, yritetään pitää katkeruus poissa. Itse asiassa olin helpottunut kun jossain vaiheessa tuossa kesän aikana huomasin, että katkeruus helpotti. Olin päässyt niskan päälle siinä tuntemuksessa. Mutta nyt kun muutin tähän omaan asuntooni ja kaikki se muuttotohina ja touhu on helpottanut ja on joutunut pysähtymään ja miettimään tätä elämää, niin hemmetti soikoon, ihankuin se ryökäle olisi taas nostanut päätään. Noh, mutta sen kun tässä tiedostan, niin voin tai yritän siitä myös tietoisesti päästä eroon.
Hei.
Halusin kertoa teille lohdukkeeksi, että kyllä siitä erosta selviää. Itse jouduin käymään lääkärissä pahoinpitelyn jälkeen, sain masennuslääkkeitä, joita otin 4 ja lopetin, kun paras ystäväni sanoi, että olet ihan eri ihminen ja kyllä sä kestät ilman niitä lääkkeitä.
Eräs tuttu psykologi kertoi vuosi sitten, että avioerosta selviämiseen menee 2 vuotta. Ajattelin silloin, että puolivälissä ollaan. Välillä tuntui, ettei tähän mitenkään voi mennä 2 vuotta, minähän olen onnellinen! Mutta aaltoliike pyöräyttää välillä pohjaan ja sieltä sitten on taas ponnistettava pinnalle.
Yritin etsiä uutta suhdettä kesällä eri tavoin. Tuntui, että tarvitsin aikuisen miehen seuraa. Tapailinkin muutamia miehiä (en yhtäaikaa), mutta jotenkin en syttynyt. Nyt olen todennut, että haluan kunnollisen suhteen, aidon, luottamuksellisen, rehellisen, eikä se löydy etsimällä "jotakin". Se tulee vastaan. Ja olen myöntänyt myös itselleni, etten kyllä ollut kesällä vielä sellaiseen suhteeseen valmis, vaikka luulin.
Vanhat komerot on ensin putsattava ja myönnettävä itselle, että ne nuoruuden haaveet onnellisesta ydinperheestä jäävät lopullisesti toteutumatta, mutta että toisenlainen onni on mahdollinen. Mutta on hyväksyttävä tosiasiat.
Paljon lämpimiä ajatuksia sinulle ja selviät ihan varmasti! Minä olen siitä yksi esimerkki (2 vuotta sitten olin myös tällä palstalla hakemassa lohtua ajatuksiini).
Terveisin,
Selvinnyt
Kyllä sen uuden elämän oppii sen jälkeen, kun tuoreimmat haavat ovat arpeutuneet. Ne arvet vain jäävät osaksi elämää, eivätkä koskaan unohdu... Itse en olisi halunnut erota, mutta kun mies eropaperin toi, niin pyysi allekirjoitusta siksi, kun kirkko oli vihkimistä varten varattu... Arvatkaa mureniko elämäni siihen?!?! No, erottiin sitten ilman riitoja, kun oli avioehdotkin olemassa, niin ei tarvinnu omaisuudesta riidellä. Eikä elatusmaksuistakaan, kun mies on ns. "kunnollinen" tyyppi eikä siitä ole koskaan halunnut laistaa...
Itse etsin "uutta" sopivaa miestä 10 vuotta avioeron jälkeen... siinä meni muutama 2-3 vuoden suhde... ja sitten viimeinkin löysin Elämäni Miehen.
Mutta: kyllä se lapsen isä on edelleen lapsen isä ja on koko ajan osallistunut aktiivisesti lapsensa huoltoon ja kasvatukseenkin...
kyllä. Tunteet menevät vuoristorataa, tänään tätä huomenna tota. Negatiivisia uutisia ei jaksaisi lukea.
Kyllä se siitä menee ajan kanssa omalla painollaan, ainakin jotekuten kunhan vain ei elämä kovin paljon muuten satuta.
Eron pahimmassa kohinassa tunsin kärsiväni tilanteesta suunnattomasti. Yritin ajatella järkevästi: minulla oli oikeus suruun. Jos ero ei missään olisi tuntunut, en olisi koskaan mitään tuntenutkaan.
Nyt vuoden päästä olen kuin toinen ihminen. Olen vapaa tekemään ja nimenomaan ajattelemaan mitä haluan. Omilla ajatuksillani on painoarvoa.
Sinä selviät varmasti. Ota itseäsi niskasta kiinni, etsi uusia harrastuksia. Yritä jollain tavoin elää omaa elämääsi, tee jotain erilaista kuin avioliittosi aikana. Hanki omia kokemuksia, hyviä muistoja.
saada tuollaista rohkaisua ja kannustusta. Se tekee äärettömän hyvää särkyneelle sydämelle.
Niin tosiaan, niin minäkin ajattelen, että minulla on oikeus suruun. Ja kaikki ne tuntemukset ja ajatukset, mitä tämä prosessi minussa aiheuttaa, ovat minulle oikeita. Täytyy yrittää käydä ne läpi, varmaan aina uudestaan ja uudestaan, kunnes pääsee johonkin kaukana siintävään päämäärään.
Vaan on tämä tunteiden aaltoliike ihan mieletön, esim. eilen oli taas suunnattoman suuri musta möhkäle rintaa puristamassa, yön ja tämän päivän aikana se suli pienemmäksi ja nyt kun tätä kirjoitan, on taas helpompi olla.
(... ja huomenna voi kaikki taas heittää häränpyllyä....)
sain viime viikolla eropaperit postissa, vaikka oltiin miehen kanssa sovittu 2 kk sitten kun eri osotteisiin päädyttiin että jos hän eron haluaa niin se tehdään yhdessä. toisin kävi. eilen myönsi että on alkanut taas tapailla naista kenen kanssa piti yllä suhdetta yli vuoden heti meidän häiden jälkeen. olin niin uskonut jo että se on mennyttä mutta sinnehän se tie vei kuitenkin heti kun musta pääsi eroon. vielä pari viikkoa sitten halusi että jaksan odottaa että tietää haluaako elämää mun kanssa. reppana ei ole viettänyt edes aikaa yksin selvittääkseen tunteitaan ja nyt päätti hakea eroa. musta tuntuu että kun pettämisen ja jättämisen aiheuttamat surut, ahdistukset, epätoivot ja muut on niin tuttuja, vaikkakin yhä uudelleen koettuna niin vaikeita, niin eniten surettaa se etten koskaan saanut kokea raskauden ja oman lapsen syntymän iloa. neljä vuotta yritettiin lasta saada. sekin ilon mahdollisuus elämästäni on otettu pois. nyt olen yksin asunnossa joka ei tunnu kodilta, siellä yksin mietin, itken, suren, yritän kivuta ylös mahdottomalta tuntuvasta epätoivosta että miten voisin selvitä elämästäni ilman ihmistä ketä rakastan enemmän kuin itse elämää. yksin. onnettomana. tuntuu ettei mun elämässä ole enää mitään järkeä. eikä näitä tunteita helpota se että mieheni syyttää mua kaikesta. mä olin kauhea, toimin väärin. mun syytä että kaikki meni pilalle...
Kyyneleet tulivat silmiini, kun luin tekstisi. Sama tuska käänsi puukkoa sydämessäni jälleen kerran - lapsettomuus.
Me yritimme lasta vielä kauemmin kuin te. Olimme aikoinaan päättäneet, että jos lasta ei siunaannu, näin on tarkoitettu ja elämme onnellista elämää kahden. Elämä kuljetti minut kuitenkin lapsettomuustutkimuksiin ja kesken näiden tutkimusten mieheni ilmoitti haluavansa eron. Eroon ei antanut mitään syytä. Olin aivan riekaleina. Kuinka joku, jonka olen tuntenut 14 vuotta voi olla on tunteeton, kylmä ja epäempaattinen? Jättää vaimo tuollaisella hetkellä?
Syy selvisi myöhemmin. Hänellä oli suhde työkaveriinsa.
Kiltti, surun murtama, yritä päästä asian yli. Älä jää kiertämään kehää lapsettomuusasian kanssa vaan yritä hyväksyä asia. Juttele ammattiauttajan kanssa, jos et muuten selviä. Sinä olet arvokas ja hieno ihminen. Sitä ei voi muuttaa se oletko kokenut oman lapsen syntymän vai et. Usko, että elämä kantaa. Vaikka se välillä tuntuu vaikealta, niin kyllä sinä selviät!
Voimia!